Kuin levotonna harhaellut oonkaan
tään pitkän päivän pitkin erämaita!
Ma, jättäin asumukset viimeisetki
ja kiertäin salo töllein peltotilkut,
oon kapuellut poikki kumpujen
ja kuunnellut kuin hartellilla niitten
soi virsi huojuvaisten petäjäin.
Ma eksyttäväin karjapolkuin pohjaa
oon tapaellut soitten reunamilta.
Ja vaatteet pääni päälle vyöttäen
oon uinut poikki järven, jossa
ol’ verenkarvainen ja tumma vesi,
ja silloin nauroin, konsa jäseneni
veen alta paistoi niinkuin kupari,
kuin kupari, niin kiinteänä paistoi
jokainut jäsen, mutta notkeana
ja varmoin viilloin vettä puhkoen.
Mik’ onkaan riemu, hurmio ja riemu,
kun tahto käskee, ruumis tottelee,
tuo ruumis, heikko, mutta sitkeä.
Niin metsän uumenista viihdytystä
löys mieli ärtynyt, löys ruumis voimaa.
Pois haihtui uupumus ja katkeruus.
Mut pitkin taivaan haaleata pintaa
on harmajissaan pilvet kiitäneet.
Ma tuskin huomasin kuin sulloutuivat
ne tiukkaan taivahalle tuuliselle
— ja niin on sade yllättänyt mun.
Nyt hämy tihenee, ja ilta tummuu,
jo huokaa raskahasti metsä laaja,
kun lähestyvän sateen ensi kuurot
lyö pauhuin puitten oksiin, kallioihin.
Yö saapuu. Yksin metsämaille
jäin alle sateen, alle myrskyn ruoskan,
ja rintaan pyrkii ahdistava hätä
kuin lapsen, pimeähän hyljätyn.
Mut lähtisinkö ihmisasunnoita
taas etsimään — ja suojaa pyytämään?
Ei, heit’ en kaipaa, enpä kaipaa ketään.
Ma tahdon olla yksin. Terveheksi
ma tahdon tulla metsän synkkyydessä
ja tuulen alla, sateen ruoskiessa.
Näin saakoon taasen pitkäst’ aikaa olla
mun suojanani villi metsä vain,
se hulluin luonnonvoimain vihaa vastaan
ja elämää ja ihmisiä vastaan
mua suojelkoon kuin jotain petoa,
kuin sutta, joka haavoitetuin rinnoin
sen viidakoista suojaa vaatii
ja suojan ottaa.
Tuon jyrkän vuorenseinän kupehelta
ja selkä vasten kovaa kalliota
saan kyllin suojaa, kyllin armoa
— saan minkä saan, mut pyytämättä saan.
Yö tummukoon. Ja villiin erämaahan
nyt sammionsa sade kaatakoon.
Sen raskas ääni — pisaroitten pauhu,
kun metsän uumeniin ne uppoavat
— puunlatvuksissa tuulen vihellys —
se olkoon tuutulaulu turvallinen,
se olkoon seinä, jonka takaa
ma kirkkain mielin saatan siunata:
hyv’yötä maa ja maailma.