1
Yli maitten ja merten rajain
Kevät tanssii voitosta voittoon,
pois talvea takaa-ajain
yön maille, Pohjaan loittoon.
Ja riemuhan ilmat ratkeaa,
ilojuhlaan kiihtyvi maa.
Niin kerällä riemun täyden
ja juhlasta juhlaan käyden
Kevät karkeli kaikkialle,
niin maailmanmatkallansa
hän voitonhurmassansa
tuli kauvas pohjoiseen, napapiirin alle.
Yhä täynnä voittajamieltä
hän hulmusi ylitse metsäin, soiden,
ja uupunut talvi hoippuneiden
hätäpäissään pakeni tieltä.
Mut miks niin kylmää, vaiteliasta?
Miks kiitosta ei, ei ääntäkään?
Kevät seisahtuu, ja nyt vasta
hän katsovi, hieroen silmiään.
Ei lehteä puuss’ ole ainokaista,
ei kukkaa pienintä kentällä paista,
ei iloa ilmoille raikuvaa,
ei yhtään ihmistä nauravaa.
Niin raskas on humina kuusien,
veden kuohu kylmä allaan,
niin kaukana, vilussa värjyen on
aurinko taivahallaan.
Pajupensas lätäkön reunalla vain
on tuntenut Kevään tulon,
ja ujona tarjovi kurkottain
se kukkainsa köyhän sulon;
joku vihreä korsi kyljessä mättään
sekin tervehdykseksi puistaa kättään;
joku harmaja lintu huutelee
kuin itkevän lapsen lailla;
joku ihminen työhönsä astelee
niin kasvoilla huolekkailla.
Kevät tunsi jo kammon ahdistavan.
Hän hiipi luo pajupensahan
ja kuiskasi korvahan tälle:
Hyvä ystävä, miks ootte köyhiä niin
ja kitsaita Kevähälle?
Ma karkoitinhan jo Talven pois.
Nyt riemun aika ja leikin ois.
2