I.

Laiva Delphin.

Ensimäinen virta, jonka aallot ovat vaahdonneet höyryaluksen

rattaansiipien alla, on Clyde. Tämä oli 1832. Höyryaluksen nimi oli

Comet ja tämä kulki säännöllisesti Glasgowin ja Greenochin väliä kuuden

peninkulman [peninkulmilla tässä kirjassa aina ymmärretään Englannin

peninkulmia, joita menee noin 6 Suomen peninkulmaan] nopeudella

tunnissa. Siitä ajasta asti on enemmän kuin miljoona höyryjä ja

pakettiveneitä kulkenut ylös ja alas tämän Skotlannin virrau vuota

pitkin, ja asukkaiden tuossa isossa kauppakaupungissa luulisi siis jo

hyvinkin harjaantuneen näkemään lhmeitä sillä merikulun haaralla, jota

höyryn avulla harjoitetaan.

Kuitenkin olivat Joulukuun 3 päivänä 1862 Glasgowin likaiset kadut

täytetyt lukemattomalla ihmislaumalla, jossa oli laivan-isäntiä,

kauppiaita, tehtaan-haltijoita, työmiehiä, merimiehiä, naisia ja

lapsia, kaikki matkalla erääsen suureen, Kelwindock-nimiseen, Tod'ille

ja Mac Gregor'ille kuuluvaan laivanrakennuslaitokseen. Tämä viimeinen

nimi todistaa enemmin kuin kyllin, että Skotlannin ylänköläisten

kuuluisista jälkeisistä oli tullut keinoilijoita ja että vanhain

klanien kaikki läänimiehet olivat luontuneet kelvollisiksi työmiehiksi.

Kelwindock on muutamain minuutien matkan päässä kaupungista

Clyde-virran oikealla rannalla. Sen äänettömät lavat olivat kohta

uteliaiden katsojain vallassa. Ei yhtään joutilaaksi jäänyttä paikkaa

ollut rantasilloilla, varvin muureilla eikä makasiinien katoilla.

Joella liikkui kaikenlaisia aluksia ristin rastin, ja Gowanin kunnaat

vasemmalla rannalla olivat katsojia täynnä että vilisi.

Ei täällä kumminkaan ollut hommana mikään erinomainen juhlallisuus;

tahdottiin vain nähdä erään laivan lähtöä veistämöltä. Näyttäisi kuin

Glasgowin asukkaiden pitäisi huolia aivan vähän tuonlaisista hommista;

mutta kentiesi Delphin -- tämä oli Todin ja Mac Gregorin rakentaman

aluksen nimi -- oli jotenkin omituinen näöltänsä? Eipä ollutkaan, totta

puhuaksemme. Se oli iso alus, noin viidentoista sadan tonnin

kantavuutta, teräslevyillä peitetty ja jota paljolla työllä ja

äärettömillä kustannuksilla oli koetettu saada niin nopeaksi kulussaan

kuin mahdollista, sen kone, tehty Lancefieldin työpajoissa, oli

kovavoimaiskone, ja sillä oli viidensadan hevoisvoiman nimellinen

väkevyys. Sitä pani liikkeelle yksi propelli kummallakin puolen

perävannasta, jotka molemmat oiivat aivan erillään toisistansa. Tämä

oli ihan uusi, Dudgeon de Millwalin keksimä laitos, joka antaa

aluksille suuren nopeuden samalla kuin sallii niiden liikehtiä sangen

ahtaalla alalla. Mitä Delphinin syvällykseen tulee, ei se ollut

erittäin suuri.

Tuntijat eivät sen suhteen erehtyneet, ja he syystä siitä päättivät,

että tämä alus oli aiottu käymään kohtalaisen syvillä vesillä. Mutta

kaikista näistä erityisistä asianhaaroista ei käynyt millään muotoa

tuota yleistä malttamattomuutta selittäminen. Delphinissä ei ollut

mitään enemmin tahi vähemmin outomaista nähtävää kuin monessa

muussakaan aluksessa. Oliko siis sen lähtö veistämöltä yhdistettynä

johonkin koneelliseen vaikeuteen, joka oli voitettava? Eipä niinkään.

Clyde-virta oli jo helmaansa vastanottanut monta paljon kantavampaa

alusta, ja Delphinin laskeminen vesille oli käypä niin mutkattomasti

kuin suinkin maailmassa. Työt alkoivat heti kuu vesi seisahtui, samassa

silmänräpäyksessä kun pakovesi alkoi tuntua. Kurikat paukahtivat

yht'aikaa kuloja vasten, jotka olivat aiotut kohottamaan aluksen

emäpuuta. ennen pitkää tutisi koko tuo kookas rakennus, ja niin vähän

kuin se kohosikin, havaittiin kumminkin sen järkkyvän asemaltansa.

Vipuminen aikoi, se kiihtyi kiihtymistänsä, ja muutamain

silmänräpäysten perästä Delphin, jätettyänsä huolellisesti valitun

lavansa, sukelsi Ciyde-virtaan, sakeiden, valkoisten savutuprujen

keskelle. Sen perä hetkahti joen mutapohjaa vasten, mutta kohahti erään

jättiläisaallon harjalla, ja tämä muhkea höyry olisi vauhdissaan

rusahtanut rikki rantasiltoja vasten Gowanin luona, jos eivät kaikki

ankkurit, jotka yht'aikaa heitettiin alas hirmuisella jytäkällä, olisi

ehkäisseet sen vauhtia.

Delphin oli onnellisesti ja hyvästi lähtenyt veistämöltä ja keinui nyt

kauniisti virralla. Kaikki katsojat taputtivat käsiänsä, aluksen nyt

ollessa luonnollisessa elementissään, ja väkeviä hurrahuutoja kuului

molemmilta rannoilta.

Mutta mikä oli siis syynä näihin huutoihin ja mieltymyksen osoituksiin?

Varmaan ihastuneimpain katsojain olisi ollut sangen työläs selittää

innostustansa. Mikä erityinen mielenkiinto voi se siis olla, jonka tämä

alus nostatti? Minkälaista kauppaa varten se oli käytettävä, sitä ei

tietty, ja jos sitä kysyit noilta erinäköisiltä parveilta uteliaita,

niin syystäpä taisit hämmästyä niistä erilaisista mielipiteistä, joita

oli käymässä tästä tähdellisestä asiasta.

Kuitenkin pitivät paremman tiedon saaneet, taikka jotka luulivat niiden

lukuun kuuluvansa, siinä yhtä että tällä höyryllä oli joku tehtävä

toimitettavana siinä julmassa sodassa, joka silloin kymmennitteli

Amerikan Yhdysvaltioita. Mutta sen enempää he eivät asiasta tienneet,

eikä olis yksikään heistä saattanut sanoa, oliko Delphin kaapparilaiva

vaiko tavara-alus, oliko se liittolaisten aluksia vaiko Yhdysvallan

laivastoon kuuluva.

-- Hurraa! -- huusi joku, vakuuttaen, että Delphin oli rakettu

etelä-valtiota varten.

-- Hurraa, hurraa! -- huusi toinen, vannoen, ettei nopeampaa laivaa

ollut kryssäillyt Amerikan rantavesillä.

Jos mieli taitaa sanoa jotakin vissiä tässä asiassa, niin täytyy olla

osakas tahi ainakin hyvin uskottu ystävä kauppahuoneessa Vincent

Playfair ja Kumpp. Glasgowissa.

Vincent Playfair ja Kumpp. oli rikas, arvossa pidetty ja kokenut

toiminimi. Sen päämies kuului vanhaan, kunniassa pidettyyn sukuun, joka

juontui Tobacco-nimisistä lordeista, jotka rakennuttivat kauneimmat

korttelit kaupungissa. Nämä taitavat kauppamiehet olivat perustaneet

etevimmät konttoorit Glasgowissa ja kävivät kauppaa tupakilla, jota

toivat Virginiasta ja Marylannista. Äärettömät tavarat koottiin;

uusi keskipaikka kaupalle luotiin. Ennen pitkää tuli Glasgowista

teollisuus- ja tehdaskaupunki; kehruutehtaita ja valinpajoja syntyi

joka haaralla, ja muutamissa vuosissa oli kaupungin varallisuus noussut

ylimmällensä.

Kauppahuone Playfair ja Kumpp. kumminkin pysyi uskollisena esi-isäinsä

toimekkaalle hengelle. Se antautui mitä rohkeimpiin keinoitteluihin ja

kannatti Englannin kaupan arvoa. Sen nykyinen päämies, Vincent

Playfair, noin viidenkymmenen vanha, mielialalleen hyvin käytänuöllinen

ja vakava, ehkä vähän rohkea mies, oli laivain varustaja mitä puhtainta

verta. Ei mikään muu liikuttanut häntä kuin toimintoasiat. Muuten oli

hän kunniallinen ja rehellinen mies.

Kuitenkaan ei tainnut hän kuuniakseen lukea sitä tarkoitusta, jota

varten Delphin oli rakettu ja varustettu, sillä sen oli kokonansa

keksinyt hänen veljensä poika James Playfair, komea kolmikymmen vuotias

mies ja rohkein kippari yhdistetyn kuningaskunnan kauppalaivastossa.

Luettuansa vihoissaan eräänä päivänä Tontine-nimisessä kahvilassa

Amerikan sanomalehtiä, teki James Playfair sedälleen varsin uskaliaan

ehdoituksen.

-- Setä Vincent -- sanoi hän vasten silmiä -- me saatamme ansaita kaksi

miljoonaa vähemmässä kuin kuukauden ajassa.

-- Ja mitä asiassa pannaan alttiiksi? kysyi setä Vincent.

-- Laiva ja lasti.

-- Eikö mitään muuta?

-- Pannaanpa niinkin, laivaväen ja kapteinin nahat, mutta niitä ei

oteta lukuun.

-- Annas kuulla, mitä mielit -- vastasi setä.

-- Olettehan lukeneet Tribune-, Newyork-Herald-, Times-, Enquirer be

Richmond ja Americain Review-sanomalehtiä? -- jatkoi James Playfair.

-- Olen, olenpa kaksikymmentäkin kertaa.

-- Luuletteko siis niinkuin minä luulen, että Yhdysvaltioiden sotaa

kestää kauan vielä?

-- Kauan kyllä.

-- Te tiedätte hyvin kyllä, kuinka isosti tuo taistelu haittaa

Englannin ja erittäinkin Glasgowin etuja.

-- Niiden seassa erikoisesti Playfairin ja Kumppanin etuja -- keskeytti

hänen setä Vincent.

-- Aivan oikein -- jatkoi kapteini.

-- James, siitä olenkin joka päivä levotonna, enkä taida kauhistuksetta

ajatella niitä suuria onnettomuuksia kauppaliikkeen alalla, mitkä tuo

sota on aikaansaattava. Kyllähän huone Playfair ja Kumpp. on

vakavarainen, mutta se on yhdistyksessä huoneiden kanssa, jotka voivat

joutua vararikkoon. Oih, hiisi vieköön nuo amerikalaiset, lienevät

sitte orjapuoluelaisia tahi orjuuden hävittäjiä.

Jos Vincent Playfair, ihmisknnnan suuriin perus-aatteihin nähden, jotka

aina ja joka paikassa ovat asetettavat edelle yksityisiä harrastuksia,

tekikin väärin näin puhuessaan, niin hänellä yhtähyvin oli oikeus

katsella asiaa pelkän kauppaliikkeen kannalta. Tärkeintä Amerikan

vientitavaraa ei saatukaan Glasgowin markkinoille. Pumpulinälkä,

käyttääksemme tätä paljon merkitsevää englantilaista sananpartta, kävi

päivä päivältä yhä uhkaavammaksi. Tuhansittain työmiehiä häätyi elämään

yleisen laupiuden varassa.

Glasgowilla oli viisikolmatta kierutinta, jotka ennen Yhdysvaltioiden

sotaa joka päivä valmistivat kuusisataa viisikolmatta tuhatta meteriä

pumpulilankaa, se on viisikymmentä miljoonaa naulaa vuosittain. Näistä

numeroista voi päättää, mitä sekaannuksia oli syntyvä kaupungin

teollisessa elämässä, kun raaka-aineita kehruutehtaille miltei peräti

puuttui. Tavaran luovutuksia tapahtui joka tunti, työt lakkautettiin

kaikissa tehtaissa ja työmiehet kuolivat nälkään.

Se oli tämän äärettömän kurjuuden näkeminen, joka saatti James

Playfairin tuumimaan rohkeata yritystänsä.

-- Minä hankin pumpulia -- sanoi hän -- ja tuon sen tänne, maksakoon

niitä maksaa.

Ja ollen kauppamies yhtä paljon kuin setä Vincentkin, päätti hän

esittää tuumansa tavallisen toiminnon muotoisena.

-- Kuulkaapa nyt tuumani, setä

-- Annas kuulla, James!

-- Se on aivan mutkaton. Me rakennutamme tavattoman nopean ja paljon

kantavan aluksen.

-- Se käy laatuun.

-- Me lastaamme sen ampuvaroilla, ruoka-aineilla ja vaatteilla.

-- Hyvä, hyvä!

-- Minä otan päällikkyyden höyryssä, jätän kaikki Yhdysvallan alukset

jälkeeni, tungen väkisin johonkin piiritettyyn satamaan Etelässä...

-- Myöt lastisi korkeaan hintaan liittolaisille, jotka sen tarvitsevat

-- sanoi setä innokkaasti.

-- Ja palaan täydellä pumpulilastilla.

-- Jonka antavat sinulle pianpa kuin ilman maksotta.

-- Aivan niin, setä. No, mitä arvelette asiasta?

-- Oiva tuuma, mutta kuinka aiot päästä läpi?

-- Kyllä se käy laatuun, jos minulla on hyvä laiva.

-- Me rakennutamme asian alkain semmoisen. Entäs laivaväki?

-- Oh, sen kyllä hankin. Paitsi sitä en tarvitsekaan useimpia miehiä

kuin että voin laivallani temppuella, siinä on kaikki tyyni. Tässä ei

tule kysymykseen tapella yhdysvaltalaisten kanssa, vaan jättää heidät

kauas jälkeen.

-- Niinpä niin, me jätämme heidät kauas jälkeemme -- vastasi setä

Vincent jäykällä äänellä. -- Mutta sanoppa minulle, James, mihin

paikkaan Amerikan rannikkoa lähdet laskemaan?

-- Tähän asti, setä, ovat muutamat alukset jo tunkeneet New-Orleansin,

Willmingtonin ja Savannahn piiritysten läpi, mutta minä aion käydä

suoraan Charlestonia kohti. Ei yksikään Englannin alus ole vielä voinut

tunkea sen ahtaisin kulkuvesiin, jos ei Bermuda. Minä teen niinkuin

sekin, ja jos alukseni ei ole erittäin syvässä käypä, niin menen sinne

minne Yhdysvallan alukset eivät voi seurata minua.

-- Se on tosi -- sanoi setä Vincent -- että Charlestonissa on

yltäkyllin pumpulia. Sitä poltetaankin, päästäksensä siitä.

-- Minpä niin -- vastasi James -- ja mikä on vielä isompi asia,

kaupunki on miltei sulkeissa, Beauregard on muonan ja ampuvarain

puutteessa ja on maksava lastini runsaasti.

-- Sinä olet oikeassa, poikani. No, milloinka tahdot lähteä?

-- Kuuden kuukauden perästä. Minä tarvitsen pitkiä öitä, talvi-öitä,

päästäkseni helpommin läpi.

-- Asia on päätetty.

-- Päätetty!

-- Mutta vaiti, ymmärräthän?

-- Vaiti.

Viisi kuukautta sen perästä lähti höyry Delphin Kelwindockin lavoilta,

kenenkään sen todellista määräpaikkaa tietämättä.