Olipa kerran mies, jäniksenpyytäjä ammatiltaan. Hän tapasi kerran
metsässä paholaisen ja teki hänen kanssaan sellaisen sopimuksen, että
paholainen ajaa jäniksiä miehen jänislankoihin, pankoon mies ne sitten
vaikka mihinkä. Palkaksi tästä lupasi mies itsensä paholaiselle.
Nytpä kelpasi miehen elää ja pyydystää. Pani hän lankansa minne
tahansa, niin aina tuli niihin jäniksiä. Hän piti niitä pihalla aivan
ikkunansa alla ja katseli, miten niitä sinne tuli aivan kuin kilvalla,
toisinaan ne ihan tappelivat siitä, kuka sai pistää päänsä ansaan.
Mies tuli rikkaaksi myydessään jäniksen nahkoja. Mutta vähitellen hän
alkoi käydä levottomaksi muistaessaan paholaiselle antamaansa lupausta
ja hän alkoi miettiä keinoa, millä tavoin hän voisi saada välikirjan
puretuksi.
Hän alkoi panna noitalankojaan tupaansa, mutta auttoikos se, kaikkea
vielä. Kyllähän jänikset sinnekin pääsivät, kun paholainen piti ovea
raollaan ja ajoi niitä sisään. Mies mietti ja tuumaili, miten hän voisi
asettaa langat sellaiseen paikkaan, ettei jänis millään keinolla sinne
pääsisi.
Eräänä päivänä hän viritti langat tupansa katolle, ja siellä oli
sellainen paikka, ettei sinne olisi luullut jäniksen millään keinolla
pääsevän. Paholainen tuli pihalle ajaen suurta jänislaumaa edellään ja
kysyi mieheltä:
-- Missä sinun lankasi nyt ovat?
-- Tuolla ne ovat katolla.
Silloin alkoi paholainen lyödä jäniksiä ja huusi:
-- Tippasteijaa. Tippasteijaa.
Jänikset koettivat hypätä, minkä parhaiten taisivat, mutta eiväthän ne
millään keinolla päässeet sinne.
Paholainen löi ja huitoi, mutta kaikki hänen hommansa olivat turhia.
-- Ne sinun jäniksesi eivät taidakkaan enää mennä minun lankoihini,
sanoi mies.
Paholainen tuli niin pahalle mielelle siitä, ettei saanutkaan miestä
omakseen, että hän poraten ja parkuen meni tiehensä.
Ja niin pääsi mies paholaisesta vapaaksi.