Gunvor aikoi mennä ensin näyttämään äidille tätä kirjettä, mutta
jätti sen tuuman. Hänen äitinsä tulisi ehkä levottomaksi: neuvoisi
yhtäälle ja toisaalle... ei oikein, poloinen, tietäisi, mitä tehdä...
Eikä hänkään, Gunvor, ehkä oikein tiennyt. Mutta hän ei peljännyt.
Tulkoon, mitä tuli... Kunhan näkyisi vaan vähänkin hyvyyttä...
Lausuisivat sanan, joka ilmaisisi, että he pitivät hänestä -- oi, hän
myöntelisi mielellään... Suostuisi kaikkiin mahdottomuuksiin, pieniin
typeryyksiin... ei haittaisi. Mutta kunhan eivät vain olisi ahtaita,
kuten ennen oli kokenut...
Mikä tietää, ehkä Einar vain oli ovela. Ehkäpä hän kirjoitti tämän
ankaran kirjeen vain tyydyttääkseen isäänsä ja äitiään. Mutta oli
kuitenkin heitä taivutellut...
Mutta... lopultakin: voisivatko he osoittaa pitävänsä hänestä... he,
jotka eivät pitäneet? He, jotka olivat soimanneet hänen isäänsäkin...
Hän nousi korkeita hotellin portaita, ja kolkutti oveen, jonka
portieri oli hänelle neuvonut. "Sisään", kuului kamarista. Hän avasi
oven ja astui keskolaiseen kamariin. Vouti istui nojatuolissa.
Ikkunan ääressä rouva ommellen. Einar tuli häntä vastaan ja mutisi,
mitä lie mutissut: "Iltaa, Gunvor, hyvä, että tulit, istu." Ja Einar
toi tuolin, Gunvor istuutui.
Vouti Henning oli koko ajan katsellut häntä ankarasti. Nyt hän sanoi
verkkaan ja painolla:
"Gunvor Kjeld! Tietääkseni haluaa tuleva miehesi lausua sinulle pari
sanaa minun kuulteni."
"Einarko aikoo sanoa?" vastasi Gunvor.
"_Henning_ aikoo", oikaisi vouti. "Ehkäpä sinusta on yhtä
ihastuttavaa sanoa häntä Henningiksi. Sillä sen seikan saat heti
tietää: on välttämätöntä, että astut tähän kotiin niin alastomana
kuin äitisi kohdusta. Kaikki itsenäisyydet ja itsetietoisuudet ja
muut sen tapaiset jätät etehiseen, kun astut meidän Henningin sukuun."
Gunvor taisi hieman kalveta. Hänestä oli hyvin ilkeätä istua
tässä huoneessa. Mitä noilla oli hänelle asiaa? Olivatko ne hänen
vihamiehiään? Miksi ne puhuivat sellaista?
"Einar!" huudahti hän, "mitä tämä on? Sinäkin haluat puhua kanssani,
sanoo isäsi. No puhu sitten, Einar. Tätä minä en ymmärrä."
Gunvor kuuli hiljaista nurinaa ikkunan luota, jossa rouva Henning
istui. Ehkä Gunvor oli hänestä liian uskalias... kun ei edes huolinut
sanoa sulhastaan Henningiksi!
Einar huomautti samassa kuivasti ja ankarasti: "Asia on selvä,
Gunvor. Hän on pahastunut. Hän näkee, että sinä käyttäydyt
sopimattomasti häntä ja äitiä kohtaan. Sinä et koeta miellyttää
heitä. Hänestä on sitäpaitsi käytöksesi hiukan liian vapaata. Hän
kaipaa myös oikeaa sävyä puhutellessasi häntä... ja ehkä kaipaa
silloinkin, kun puhuttelet minua."
Gunvor vastasi:
"Hyvänen aika, mitä arvella siitä, mitä puhut, Einar. Mitä minun on
sinun isäsi mielestä tehtävä? Sinä aikana, kun kävin viimeksi täällä,
ei yhtään lämmintä sanaa minulle. Minä en siedä sitä tapaa. Sinä
tarkoitat, että pitäisi noin vain olla nöyrä ja rakastettava. Minä en
ole muokattu siten kunnioittamaan."
Einar Henning vastasi rauhallisesti:
"On tosiaan parasta käyttää toista kieltä, Gunvor. Ei asia käy
mukavammaksi tuolla tavalla puhuen."
Vouti pystyttihe tuolillaan. Hän oli punainen vihasta. Hän huusi
kovalla äänellä ja ankarasti:
"Minä olen jo kerran sanonut, että kun sinä meidän sukuumme tulet,
niin sinun täytyy tulla niin alastonna kuin äitisi kohdusta! Mihin
sinä olet tottunut ja harjaantunut -- ne saat unohtaa, tiedätkö sen?
Siitä, mitä sinun kodissasi pidetään kai hyvänä traditsioonina, siitä
ei me välitetä yhtään. Minä puhuin äitisi kanssa ja näin hiukan,
millainen katsomus sillä taholla vallitsee. Minä vaadin muun muassa,
että isävainajasi vapaa-ajattelu ja aatteet ja muut sellaiset elkööt
tohtiko astua Henningin kodin kynnyksen yli."
Gunvor huudahti -- äänessään kuin avunhuuto:
"Minua solvataan, Einar! Hän on minulle paha. Mennään, Einar! Tule
kanssani! Minä en voi olla näiden seurassa!"
Gunvor kuuli rouva Henningin hiljaa käheästi naurahtavan: "Noo,
sanoppas muuta!"
Einar vastasi aivan rauhallisesti:
"Minusta sinä olet liian hätäinen, Gunvor. Jos sen tahdot tietää,
minä olen tässä asiassa samaa mieltä kuin isäni. Minäkään en pidä
noista vapaista ajattelemisista!"
Gunvor katsoi Einariin. Oliko Einar ihan tosissaan? Gunvorhan oli
kertonut hänelle kaikki isästään... siitä lähtien... Ah, Einar oli
vain muka tarkoittavinaan.
"Toinen asia on", jatkoi Einar, "se että sinä pidät isästäsi ja
muistat häntä isänäsi. Sehän on kylläkin kaunista... Mutta hänen
ajatuksensa, mitä? niitä ei sinun sovi niin kiivaasti puolustaa."
Gunvor istui yhä paikallaan ja katseli Einaria. Hänen korvissaan
vihelsi. Nuo sanat, joita hän ei voinut ymmärtää, lausui Einar...
Sanat, jotka yhtäkkiä kuitenkin tuntuivat niin hänen luonteensa
mukaisilta.
"Isäni!" huusi hän, hänen äänessään oli outo, riemuitseva sointu,
"hän oli suuri ihminen... minun ei kannata närkästyä... jos sellainen
mies, jota sanot isäksesi... jos hän koettaa tahrata häntä... Haha!
hän ei kykene! Oh, koettakoon vaan!"
Sitten hän keskeytti ja puhkesi yhtäkkiä itkuun: "Oi, Einar! Se on
sittenkin mahdotonta... se sinun ja minun. Minä luulin kyllä. Me
olemme erehtyneet, Einar..."
Gunvor istui kuin lamautuneena, sitten hän katseli ympärilleen,
nousi ylös ja meni suorana ovelle, tuolin luo, jossa hänen
päällysvaatteensa olivat. Hän sai hatun käteensä... niin, se oli
hänen... muisti vaippansa. Ei pannut sitä ylleen, vaan heitti
käsivarrelleen. Hän meni horjuen ulos, laskeusi monet portaat, näki
ulko-oven. Huomasi, että portieri katseli häntä.
Hän sai selvitellä, ennenkuin käsitti, minne oli menossa. Mutta
sitten hän asteli reippaasti.
Melkein seuraavassa kulmassa tavoitti hänet Einar Henning, joka tuli
jäljestä. "Sitäkö tarkoitat?" huusi hän, "aiotko tosiaan mennä?"
Ja hän otti Gunvoria käsipuolesta. "Elä koske minuun!" "Elä toki
sellaista", jatkoi Einar, "isä käski minun juoksemaan perästä. Että
tulet pyytämään anteeksi. Sinä et mene tällä tavalla, sen sanon
sinulle, Gunvor!"
Gunvor tunsi yhtäkkiä sydämessään heräävän vihan miestä vastaan, joka
puhui tuolla lailla.
"Elä koske minuun!" huusi hän hurjasti, "mene tiehesi!..." Einar
töllisteli. "Hyvä ihminen!" jatkoi Gunvor, "totta kai ymmärrät, että
välimme ovat selvät! Etkö sitä nähnyt."
"Hst, elä nyt huuda! Ihmiset kaikki kuulevat!" lausui Einar aivan
kiihkeästi ja tuijotti levottomana pariin kulkijaan, jotka olivat
pysähtyneet kadun toiselle puolelle.
"En, en, elä vain koske minuun!" vastasi Gunvor hiljaa ja poistui...
Hän kulki kauan hiljaa. Sitten hän alkoi vaikerrella, kuiskaten kuin
hirveässä tuskassa.
"Sellainen siis Einar oli. Siitä nyt näin hänet kokonaan. Sellainen
mies. Sellainen siis oli mies."