Gunvor lähti laiturille varhain seuraavana aamuna. Hänen oli niin
merkillistä olla. Hän oli niin suruissaan ja samalla niin tavattoman
iloinen, kun sai tavata jälleen Toraa ja painaa häntä itseään vasten.
Pieni höyrylaiva huusi ja soitti ennenkuin lähti ulapalle. Se piirsi
pitkiä, valkeita vakoja tummansiniseen veteen. Kristianian vuono
hohti tyynenä siinä syyskuun kirkkaassa valossa. Hienoa utua kuulsi
kaukaa ulapalta. Valkeita ja punaisia huviloita pilkoitti sieltä
täältä puutarhoista ja nienten kärjiltä...
Venheitä tuli purjein tai soutaen vastaan... Suuri höyrylaiva puski
aivan heidän vieritsensä ja keikutteli keveästi pientä vuono-höyryä...
Propelli hyrräsi melkein kaksi tuntia, ennenkuin päästiin Halvor
Pharon huvilan edustalle. Laiturilla seisoi Pharon palvelijatar
odotellen Gunvoria. "Päivää... te olette kai neiti Kjeld", sanoi
hän hiljaa. "Onko neiti hyvä ja tulee kanssani. Neiti Pharo ei itse
voinut tulla vastaan. Lähetti sellaiset terveiset. Mutta jos neiti
tulee kanssani..."
Gunvor seurasi palvelijaa... "Miten voi neiti Pharo?" kysyi hän.
"Kyllähän se..." Palvelija ei oikein saanut sanoja suustaan...
He tulivat pian huvilan pihalle. Palvelija sanoi: "Minä luulen, että
se neiti tahtoisi, että neiti Kjeld menisi suoraan hänen luokseen."
"Kyllä, minä menen. Mutta missä hän on, salissako?" "Ei", kuiskasi
palvelijatar, "neiti Pharo on omassa huoneessaan. Hän on hieman
doucemang... Niin, hän on hieman doucemang."
Gunvor seurasi palvelijatarta pitkän käytävän päähän. Miten tyhjältä
huvila tuntui tänään. Sama huvila, jossa viime kesänä oli niin
vilkasta ja iloista.
Palvelijatar avasi neiden huoneen oven. Gunvor astui sisään. Se oli
pieni huone, uutimet laskettu ikkunain eteen.
Mutta tuolla chaiselongissa hän näki jonkun olennon liikahtavan.
Gunvor meni lähemmäksi. Hän näki Toran siinä makaamassa.
Samassa kavahtivat ystävät toistensa kaulaan. He syleilivät toisiaan.
Tora heittäysi lepäämään jälleen. Gunvor rupesi polvilleen hänen
viereensä ja kietoi kädet hänen kaulaansa. Hän näki, että Tora oli
oudosti muuttunut. Hänen silmänsä olivat väsyneet ja palavat. Hänen
suunsa oli kelmeä.
"Rakas Tora", koetti Gunvor lähennellä, "oletko ihan onneton tämän
tähden."
"Voi, Gunvor", kuului hiljaa, "kaikki on mennyttä."
Gunvor kuiskasi tiukasti:
"Niin et saa sanoa, Tora. Sinunhan voi käydä aivan hyvin. Nythän
juuri voitkin isällesi näyttää sen, mitä sanoit, että sinä ja Michael
autatte toisianne."
Tora ei vastannut sanaakaan. Hän vaikeni. Hän siveli kaidalla,
valkealla kädellään verkkaan Gunvorin kättä. Ja suuret kiiltävät
silmät tuijottivat. Sitten hän pudisti päätänsä, mutta ei sanonut
vieläkään mitään. Gunvor ihmetteli, miten hän oli avuton; ihan noin
voimatonna makasi! Ja pimeässä huoneessa, uutimet alhaalla. Kätköstä
auringonpaisteelta ja kukkasilta. Koko ihanalta syyspäivältä,
säteilevältä taivaalta.
Hän huudahti yhtäkkiä:
"Et saa maata täällä pimeässä, Tora! Nouse nyt ylös, rakas ystävä,
niin mennään puutarhaan kävelemään. On niin ihana päivänpaiste!"
Tora Pharo katseli hetkisen ikkunaan, josta tunkeusi huikaisten
sisään hieno, terävä valojuova, ilmaisten, mikä kirkas päivänpaiste
oli ulkona. Ja yhtäkkiä puhkesi hän hillittömään itkuun. Hän
heittäysi kasvoilleen ja peitti silmänsä... Ja sitä itkua oli vaikea
nähdä. Koko hänen ruumiinsa hytkyi suonenvedossa.
"Oi, ei mitään enää, ei mitään enää!" voihki hän. "Ei aurinkoa enää.
Minä odotan vain, että loppuisi kaikki!"
Gunvor aivan peljästyi. Mitä hänen oli tehtävä? Hän vain taputteli
ystäväänsä: "Mikä sinulla oikein on, Tora? Kyllähän isäsi siitä
pääsee jaloillensa."
Tora pudisti päätänsä ja vaikeni hetkisen.
"Oi isä raukkaa..." kuiskasi hän hiljaa.
Hän lisäsi rauhallisemmin:
"Minä kerron sen sinulle, Gunvor... Michael... meidän välimme
loppui..."
Gunvor jäykistyi. Sitten hän kysyi lujasti:
"Miten loppui? Purkiko hän?"
Tora vastasi hiljaa kuin äskenkin:
"Hän kirjoitti... kirjeen sellaisen... että minun täytyi purkaa."
"Purkaa?"
"Purkaa. Hänen kirjeensä koski niin. Oli niin käsittämätöntä, että
hän kirjoitti sillä tavalla minulle. Se oli ihan toista kuin hän
tavallisesti minulle puhui ja kirjoitti. Ja sitten minä vastasin,
mitä ajattelin. Kirjoitin niin ylpeästi kuin taisin!"
"Vastasiko hän siihen?"
"Vastasi... Ja nyt minä siis tiedän... että kaikki on mennyttä..."
"Mutta pahinta on", lisäsi hän, "en tiedä, jaksanko sitä kestää..."
Hän otti Gunvoria käsistä.
"Oi, anna minun pidellä molempia käsiäsi, Gunvor. Sinä olet niin hyvä
ja luja. Minä koetan nyt olla itkemättä. Hyvä Jumala, Gunvor, katso,
kuinka päivä paistaakin, kuten sanoit. Näen sen tuosta raosta. Siten
se paistoi äskettäin, kun Michael tuli tänne. Hän tuli tiedustelemaan
täyttä totta, hän sanoi. Niin, hän sai tietää kaikki. Minusta se oli
tietysti surullista ja vaikeaa, mutta ei se minusta ihan kauheaa
ollut. Mutta minä huomasin hänessä jotakin outoa... jotain jäykkää.
Ja silloin minä tulin sitä rohkeammaksi ja sanoin: 'Pahahan tämä on.
Mutta nyt me saamme toisiamme auttaa, Michael! Sinun pitää viimeinkin
ottaa se paikka, jota sinulle tarjottiin... se siellä uudella
tiilitehtaalla, josta puhuit. Sinun täytyy ottaa se, Michael, vaikkei
se tuotakaan kovin paljoa. Ja sitten me pääsemme heti naimisiin! Ja
jos meistä ei tulekaan niin ylen hienoja, eikä seuroja eikä vaunuja
ja muuta, kuten puhuit, niin tulee meistä nuoria ja rohkeita, vai
mitä, Michael?... ja niin hirveän rakastuneita! Ja saat nähdä, että
minä saan toimeen jotakin musiikillani... oh, koko geschäftin,
Michael. Voit olla varma, että moni tulee sen neiti Pharon oppiin,
joka ennen oli niin rikas ja hieno. Oi Jumala, Michael', sanoin minä
viimein, 'kunhan vaan päästään yhteen, niinhän?... olipa meillä
sitten yksi tai useita huoneita, ja olipa meillä kalliit tai huokeat
vaatteet, mitä se haittaa? Saat uskoa, että olen sinulle kaunis
kuitenkin, Michael! Ja kun olemme järkeviä ja ponnistamme, niin kyllä
ansaitsemme rahaa... Ja sinä saat sekä ajeluhevosen että ratsun.
Sinähän olet pohjaltasi... ja sinullahan on hyvät suhteet"...
Tora keskeytti. Hän oli nyt melkoisen rauhallinen. Vain joskus
vavisti koko hänen ruumistansa äskeisen itkun suonenveto.
"No, olisin voinut olla turhaa juttelematta", jatkoi hän, "ja jos
olisin tiennyt, mitä nyt tiedän, niin en olisi jutellut... Minä olen
ollut niin tuhma, tuhma, Gunvor... oh, minä olen uskonut niin paljon
tuhmaa, huomaan. Mutta nyt en ole tuhma enää. Nyt on hän 'täyttänyt
velvollisuutensa', kuten hän kirjoittaa, ja selvittänyt aseman'...
Hän kirjoitti pitkältä, joka ei pohjaltaan sano muuta kuin että hän
tulee toimeen minuttakin."
Gunvor sanoi:
"Mutta jos nyt oikein ajattelet asiaa, Tora. Etkö siis sinäkin voi
olla hänettä?"
Tora Pharo mietti hetkisen. Sitten häntä ikäänkuin pöyristytti.
"Jumalani, Gunvor... minä en tohdi ajatella sitä. Etten koskaan
enää näe Michaelia? Oh, kun minä sitä ajattelen, niin tuntuu kuin
kuolisin, Gunvor... aivan tähän... ehkä herään sitten vanhana
naisena, mikä tietää?"... Häntä puistatti kuin vilu: "Taitaa
kuitenkin olla kylmä tänään, vai eikö ole? Voi tätä kesää, tätä
pitkää, pitkää kesää. Oi, minä rakastin häntä niin lämpimästi! Ja
rakastan vielä. Minun tulee niin suloinen olla, kun suljen silmäni ja
ajattelen häntä... Oi hänen ääntänsä! Ja hänen hymyänsä, ja silmiään!
Ja koko hänen olemustansa! Olisipa hän minun. Elämässä! Rikkaudessa!
Tai pienen pienessä kammiossa. Oh, kultaa seinät kaikki, kun hän piti
minua lähellään... Rakas Gunvor, minä olen kai surkean heikko...
en sano mitään enää... Sinä olet niin vahva... Sinun täytyy olla
luonani, Gunvor... Sinä et saa mennä kohta."
"Minä jään luoksesi yöksi, Tora. Äiti tietää, minne minä läksin, ja
hän tuskin odottaa minua. Me voimme olla yhdessä koko päivän."
"Niin, ollaan, Gunvor. Isä ja äitikin ovat epätoivoissaan. Niin että
minä olen kutakuinkin yksin."
"Mutta lupaakin sitten eräs seikka, Tora, sinun täytyy nousta ylös ja
pukeutua. Niin lähdemme pitkälle kävelylle. Se virkistää sinua, sen
saat uskoa."
Tora vastasi vitkastellen:
"Niin, niin. Mennään pitkälle kävelylle. Kun sinä kerran tulit, niin
tahdon koettaa."
Tora nousi ylös varustautuakseen kävelylle.
Gunvor meni ikkunan luo ja avasi uutimet ja veti ylös. Päivän koko
kirkkaus valahti pieneen kamariin.
Heitä huikaisi kumpaakin hillitön valo. Mutta Tora ei ollut siitä
tietäkseen, hän järjesti hiuksensa ja huuhteli silmänsä kylmällä
vedellä ja ihoveden pisaralla. Pian hän valmistui.
Kolkutettiin oveen. Rouva Pharo tuli sisään. Hän tervehti Gunvoria
herttaisesti: "Kiitoksia siitä, että tulitte, rakas Gunvor Kjeld!" ja
hän suuteli Toraa. Sitten tuli palvelijatar tuoden tarjotinta, jolla
oli vähän aamiaista. Rouva Pharo kysyi: "Lähdetkös ulos, Tora? Sehän
on hauskaa. Se on tosiaan Teidän ansionne, Gunvor. Mutta syö nyt
ensin vähän. Syökää nyt kumpikin."
Gunvorilla olikin nälkä. Hän ei ollut syönyt paljoakaan tänään,
vain pari leipäpalaa ennen matkalle lähtöään. Hän söi aika lujasti.
Torakin koetti maistaa, mutta ei juuri jaksanut, vaikka Gunvor pyysi
ja vaati häntä.
Tuokion päästä lähtivät ystävykset kävelylle. Oli siintävä, raikas
ilma; se aukeni helmeilevänä ja hienona aina taivaan korkeuteen.
Puutarha oli iso ja kaunis, hohtavine syysauringon-läikkineen.
Pyöreässä lavassa keskustalla seisoivat keltaiset tulililjat, ja
muurin kupeella loimusi tummanpunainen, värikäs villiviini, ja
alempana puutarhassa oli kuoleva ruusuparvi.
Tora pysähtyi yhtäkkiä. Hän henki ilmaa pitkin siemauksin.
Sairaloinen hymy, kuumeinen ja riutuva, ilmestyi hänen silmiinsä
ja suun-soppiin. Hän kuiskasi: "Tiedätkös, mitä minä ajattelen,
Gunvor?... Ajattelen, mitä Michael sanoi viikko sitten. Silloin
alkoivat nämä kummalliset syyspäivät... 'Sampanjaksi korkeassa
maljassa', sanoi hän niitä... Ehkä sinusta ei tunnu hyvältä, kun minä
sanon sen. Mutta juuri niin hän sanoi! Oi, Gunvor, sinusta minä olen
kauhean heikko. Mutta sinun täytyy antaa minun puhua hänestä... Se
helpoittaa, helpoittaa. Minä kyllä pian vaikenen, sen saat nähdä."
He kävelivät puistossa vielä jonkin aikaa. "Nyt mennään maantielle",
sanoi Gunvor. Ja he menivät tielle, jonka vierellä koivut hohtivat,
muuttaen vanhan tien oikeaksi juhla-kujaksi. Niiden lehdet alkoivat
jo harveta. Joku metsän lehvä oli veripunainen. Ja ne viittoivat,
vilkuttivat, nuo tuhannet pikku lehdet. Ja ilma kiilui keveän
lehvistön läpi.
Nuo kaksi nuorta naista kävelivät kauan. He eivät nyt puhelleet
paljoa keskenään. Muistot kai lähenivät heitä. Entisten päivän
muistot, joina he olivat täällä olleet yhdessä. Jolloin Tora iloitsi
päivästä, joka parhaillaan oli, ja kuitenkin kaipasi uljas-toiveista
seuraavaa päivää. Jolloin hän tuontuostakin laulaa helähytti jonkun
laulun säkeitä, jonka hän täytti ilollansa. Ja laulaessa hänen
sylinsä aukeni ilman valolle, ja hänen silmänsä ummistuivat ja hänen
huulensa hymyilivät. Miten kaunis Tora oli silloin...
Nyt mainitsi hän, että eräs täti oli pyytänyt hänet maalle, eräs
tuomarin rouva. Hän oli hyvin kiltti, tuo täti, mutta hyvänen aika!
maalle? Hänkö asumaan maalle? Tora ei tiennyt syytä, mutta maalla
hänen oli sietämätöntä. Hän ei _voinut_ olla siellä. Hänen _täytyi_
olla kaupungissa. Hän oli kyllä koettanut monta kertaa; mutta ei
onnistunut. Kesällä se edes jotenkin kävisi päinsä; mutta nyt talven
tullen! Istua sisällä viikot päästänsä ja katsella ulos ja nähdä,
että sataa, ja sitten taas istua vielä pitempi aika ja nähdä, että
sataa lunta. "O, menkäätte, mulle hauta huokaa", kuten virressä
sanotaan.
"Ei!" huudahti hän hurjasti. "Minä luulen, että mieluummin matkustan
Parisiin ja Rivieralle ja rakastan pojuani!... Mitä, Gunvor, eikö se
sinustakin ole parasta?... Etkö luule, että se olisi melkein yhtä
hauskaa."
Sitten valtasi hänet hillitön itku. Ja hän tuli samassa niin
avuttomaksi.
"Tässä ei käy hyvin, Gunvor... Minä näen kaikesta, että tässä ei käy
hyvin. Ei, anna minun itkeä kyllältäni; täällä ei kukaan sitä näe...
Emmekö istahda vähän levähtämään... tuohon kivelle... sitten minä
olen kiltti jälleen..."
He asettuivat kivelle. Gunvor kietoi kätensä Toran vyötäisille. Tora
itki hetkisen, uikutti vähänväliä itkiessään... Se oli kuin suruisen
lapsen itkua:
"Oi ei, en minä tarvitse Parisia enkä mitään sellaista... Kun vaan
olisin hänen luonansa... vaikka maalla silloin... Oi, ehkäpä se
kirje, jonka hänelle lähetin, oli sopimaton. Etkö sittenkin luule,
että hän tahtoo pitää minut, Gunvor, etkö luule, että hän huolii
minua?... vain hetkiseksi... niin vaikka menisikin sitten... kunhan
ei vain nyt heti... ei, ei, se koskee liian kovasti... Oi Jumala,
vain hetkiseksi!"
Gunvor ei tainnut sanoa mitään. Hän suri niin äärettömästi Toran
tähden. Hän vain istui ja hyväili Toraa. Ja Tora nojausi Gunvoriin
kuin lapsi äitiinsä.
"Jumalani, miten hyvä sinä olet minulle tänään, Gunvor", kuiskasi
hän, "minä tiesin kyllä, että sinä olet hyvä, mutta tällaista en
jaksanut aavistaakaan. Ajatteles, minä pyydän sinua käymään täällä,
ja sinä tulet pahimpaan suruun, ja kuitenkin olet vain kiltti."
Gunvor vastasi reippaasti:
"Mitä lorua, Tora! Ymmärräthän, että tietysti tahdon niin hyvää kuin
voin. Mutta onkohan se hyvä, että puhelen näin kanssasi. Sinä ehkä
johdut muistelemaan niitä entisiä. Ja se on paha sinulle."
Tora sanoi innokkaasti:
"Niinhän se... mutta parempi se on kuin olla aivan yksinään
surussa... oh, ei vertailtavaakaan! Kyllähän se koskee, kun puhuu
siitä ajasta, mutta se helpoittaa kuitenkin. Ei, ennenkuin sinä
tulit... minä olin kuollut, rakas ystävä, en kärsinyt nähdä valoa...
painuin piiloon kädet kasvoilla... Mutta nyt minä jälleen elän...
puhelen, itken... oi, se on toki tuhannesti parempaa..."
He istuivat siellä vielä hetkisen, mutta kankaalta alkoi käydä viima.
Siinä pohjoispuolella oli näet kangas. Sieltä henki kesäisin illan
viileys. Sieltä tuli syksyisin ensimäinen kylmän henkäys. Nyt alkoi
sieltä viima puhaltaa. Viima ei ollut kylmää, sillä aurinko paistoi,
ja päivä oli vasta puolessa. Mutta Gunvor sai siitä tekosyyn lähtöön.
"Nyt meidän on parasta nousta, Tora. Alkaa tulla kylmä."
Tora nousi, ja he astelivat kotiin päin. He tulivat vihdoin huvilaan.
Se oli Gunvorille vaikea päivä. Kyllähän Gunvor näki, että Tora
koetti parhaansa mukaan rohkaista mieltänsä, ja Gunvor koetti itse
olla luja ja uljas tukeakseen häntä, mutta hän kärsi hirveästi
itsekin.
Vähän ennen päivällisaikaa tuli rouva Pharo Gunvorin luo:
"Minä luulen, että olisi hyvä Toralle, että Te olette täällä,
Gunvor. On parasta, kun hän saa puhella! Teidän kanssanne koko ajan.
Hänellähän on näet paljon enemmän puheltavaa Teidän kuin meidän
vanhain kanssa. Minä annan tuoda päivällisen hänen huoneesensa."
"Mutta hyvä rouva Pharo", väitti Gunvor, "siitähän on niin paljon
puuhaa. Ja eihän meillä ole mitään erikoista puheltavaa."
"Joskaan ei, niin nuori puhuu kuitenkin mieluimmin nuoren kanssa.
Ja Tehän tunnette niin hyvin nämä viime ajan tapahtumat. Ja"...
rouva hymyili, "minä koetan kyllä hankkia hiukkasen kelpo ruokaa...
Saatte kananpoikia, ja sitten on teidän juotava viimeinen lasi viiniä
täällä, Gunvor! Meillä on vielä joku pullo tallella... kun ne loppuu,
ei kai uusia tule."
Tora tuli silloin siihen ja kuuli, mistä puhuttiin. Hän vilkastui nyt
hieman, kuin kituva liekki, kun siihen pisara öljyä pirahtaa. "Niin,
me syödään Gunvorin kanssa kahden tänään", sanoi hän. "Sinua ja isää
näen kyllä... mutta en ehkä tiedä, milloin minä Gunvoria enää näen...
Minä autan sinua ja koristelen pöytää, äiti."
Ja kiihkoissaan meni Tora puutarhaan ja toi sieltä kantamuksen
kukkia, tulililjoja ja ruusuja ja viininlehviä. Gunvorkin tahtoi
autella. Mutta Tora pyysi häntä odottamaan, kunnes kaikki on
valmista. Ja yhä hän kantoi kukkia: jäykkiä astereja, kaiken värisiä
aina mustan-violetista haalistuneesen purppuraan, jopa hän otti
muutamia tulipunaisia georgiinejakin ja yhden suuren auringonruusun...
Kun Gunvor tuli hetkisen päästä tuohon pieneen huoneesen, oli se
koristettu eriskummallisella tavalla. Se paistoi keltaisenaan, se
uhkui punaista. Kaikilla seinillä ja pöydän lumivalkealla liinalla
kaartui kukkia ja lehviä ristiin rastiin. Kiiltävä viinikarahvikin
oli kiedottu ruusuilla ja viininlehvillä.
Tora odotteli jo pöydän ääressä. Jotain lapsellisen odottavaa oli nyt
hänen ilmeissään, salaten surua. Hän odotti huomattavasti kiitosta
työstään. Ja Gunvor kehuskeli kaikesta sielustaan: hän ei tosiaan
ollut nähnyt ennen niin kaunista!
"Se on kaunista, Gunvor", toisti Tora hiljaa. "Katsopas sitä
täältä!... Nyt alkaa aurinko päästä kamariin. Ja se kultaa kaiken.
Mutta auki ikkuna, että raikas ilma pääsee sisään."
Ja hän meni ja avasi ikkunan, niin että viileä sini-ilma pääsi sisään
kuin vieno virta.
He istahtivat pöytään ja söivät keittoa. Tora kaatoi viiniä
laseihin. Se oli punaista ja raskasta. He kilistivät ja joivat. Tora
maiskutteli kieltänsä. "Äiti antoi meille vanhaa Pommardia", sanoi
hän. "Rakas äiti, hän tietää, mistä minä pidän."
He söivät lisää, ja joivat vanhaa, hyvää viiniä. Gunvor ei tosin
ollut viinintuntija, mutta se maistui hänestä mainiolta.
Tora tuli pirteäksi. Hän nautti kananpoika-paistista, jonka itse
leikkeli. "Kas vaan, miten lihava se on", nauroi hän, "miten pulska,
syntinen elukka se mahtoi olla. Se on tainnut suorastaan syödä ruuat
muilta. Oletkos mokomata nähnyt, Gunvor."
"Mutta sehän on niin hyvää", nauroi Gunvor. "On se kyllä hyvää.
Mutta se on samalla ikäänkuin sopimattoman lihava, niin on. Kyllä on
mahtanut olla gourmandi. Niin, nyt se syödään itse, poloinen... Kas
tässä, Gunvorini! siitä saat pulskan rintakappaleen... ja tuossa on
samallainen itselleni."
Aurinko paistoi jo huoneesen ja ystävyksiin. Kamari oli tullut
vähitellen säteilevän valoisaksi. Ja yhä kulki viileä ilmavirta
ikkunasta. Tora puheli lakkaamatta. Hän oli jälleen huomattavasti
uljaalla mielellä. Ja Gunvor kertoi juttuja. M.m. hupaisen jutun,
jonka hän äskettäin oli lukenut, eräästä miehestä, joka oli nukkunut
kärrylaatikkoon ja heräsi yöllä ja luuli, että hänet oli haudattu...
jotakuinkin mahdoton asia, jolle he kuitenkin nauroivat katketakseen.
Ruoka ja viini oli punanneet Toran kasvot, ja hänen silmänsä
kiilsivät voimakkaasti. Hän söi tosiaan kelpo lailla, ja hän joi
vielä lasin Burgunderia syltin päälle, ja siihen päättyi päivälliset.
Kuten Tora sanoi: "Laatuja ei lisätä, Gunvor."
He nousivat pöydästä. Tora meni jälleen ikkunan ääreen, ja Gunvor
jäljestä. He katselivat ulos... puiston yli... ja yhä kauemmas, tien
ja koivujen ylitse... nähden kauimpana harjuja ja metsää.
"Se on merkillistä", sanoi Tora, "minä en ole koskaan oikein pitänyt
täällä olosta. Mutta nyt, kun meidän on kai pian täältä lähdettävä...
nyt minusta tuntuu, että minä tavallani pidän tästä talosta ja
puistosta ja kaikesta." Hän keinutteli hiljaa päätänsä. "Minuapa
taitaa nyt nukuttaa. Minä en muuten ole juuri nukkunut viimeisinä
öinä, joten se ei siis ole kummakaan... Minun melkein tekisi mieli
nyt hiukan nukahtaa... vain hiukan."
"Elä mene nyt nukkumaan, Tora, odota vielä hetkinen ja mene levolle
aikaisemmin, se on parasta."
"Niin, ehkä se on parasta."
Hetken päästä toi piika kahvit. He joivat kahvit. Sitten he kävelivät
vielä vähän puutarhassa...
Tora ei ollut enää niin puhelias kuin äsken. Joskus kietoi Gunvor
kätensä hänen vyötäisilleen. Hänestä oli Tora kuin mikä yksinäinen
lintu. Muuten: selittämätön. Tavallaan hän kyllä oli Tora Pharo,
tavallaan ei...
Illansuussa Tora tuli vielä hiljaisemmaksi. Kun Gunvor kysyi jotain
häneltä, vastasi hän rauhallisesti, ja joskus hän hymyili, kun Gunvor
sanoi jotain hupaista. Mutta kuitenkin hän vaipui yhä enemmän kuten
raskaasen huumaukseen.
Yhtäkkiä hän kavahti ja pudisti päätänsä ja katsoi avuttomasti
ystäväänsä.
"Nyt se tuska tulee jälleen", sanoi hän kuin peljäten. "Se, jota minä
en jaksa kantaa... se, joka kidutti minua ennenkuin sinä tulit... kun
minusta tuntuu, että mikään ei hyödytä kerrassa mitään. Minä haluan
ruveta loikomaan tänne... tai menen sisään... minä tahdon painua
piiloon vuoteesen... minä olen tosiaan niin kovasti ponnistellut sitä
vastaan tämän tunnin kuluessa. Mutta ei, se ei käy... anna minun
mennä sisään, Gunvor!"
Gunvor saattoi häntä sisään ja hänen huoneesensa. Tora tahtoi
levolle. Häntä puistatti. Gunvor riisui hänet vuoteesen ja istui
sitten hänen luonaan. Piti häntä pitkän aikaa syliinsä kiedottuna,
pani suunsa hänen poskeaan vasten ja kätensä hänen päänsä alle. Yhä
puistatti Toraa kuin vilu. Mutta vähitellen se katosi. Ja viimein sai
Gunvor kuulla: nyt hän nukkui! nyt hän nukkui! Ja nukkui nähtävästi
sikeästi ja rauhallisesti. Hän hengitti niin tasaisesti.
Gunvor nousi ylös. Hämärässä hän vielä eroitti kukat, joilla Tora
oli kaunistanut huoneen. Kun sellainen kukkapaljous alkaa kuihtua,
ei niitä ole hyvä pitää huoneessa. Niinpä hän kokosi ne nippuun. Ja
hänestä tuntui kuin olisi hän niitä keräten poistanut huoneesta Toran
viimeistä elon-loimahdusta -- noissa kukissa, jotka heitetään pihalle
ja mätänevät mullaksi.
Hän vei ne puutarhaan ja laski ne hellävaroen avonaiseen sopukkaan,
jossa ne vielä tänä yönä saisivat juoda kastetta.
Kun hän oli menossa takaisin sisään, näki hän erään miehen
nousevan istumasta loitompana penkiltä. Hän tuli Gunvorin luo ja
tervehti häntä. Se oli ukko Pharo. Hän näytti nyt kovin heikolta.
Naskalimaiset viiksien latvat, jotka hänellä ennen aina oli pystyssä,
olivat nyt laskeutuneet. Hän on kuin mikä kiinalainen, ajatteli
Gunvor.
"Hyvää iltaa, neiti Kjeld! Minä tulin tunti sitten eräältä pikku
matkalta. Kuulin, että hoidatte Toraa. Monet kiitokset siitä!"
Hän teki ilmehtivän liikkeen kädellään ja jatkoi:
"Niin, niin... aavistinhan minä tätä pitkät ajat, neiti Kjeld.
Että Michael Holmiin saattoi luottaa vain onnen-päivinä. Siksi
minä en tahtonut suostua. No, Torahan vakuutti minulle, että hänen
Michaelinsa on ylpeä ja kelpo luonne... No, saadaanpa nähdä,
ajattelin."
Hän ryiskeli ja jatkoi:
"Minun olisi ehkä tullut ilmoittaa heille kummallekin, miten asiat
olivat. Niin ei tuo onneton tunne ehkä olisi ennättänyt vallata
tytärtäni täten, sillä silloinhan Michael olisi peräytynyt. Mutta
silloinhan olisin heti ajanut itseni vaaraan... ja silloin minä vielä
hiukan toivoin, että selviäisin vaikeuksista..."
He tulivat ovelle. Siinä pysähtyi herra Pharo ja jatkoi:
"Sanon teille aivan totuuden, neiti Kjeld. Meidän liikemiestenkin
täytyy olla hyviä merimiehiä. Mutta voi sattua tilaisuuksia, jolloin
on hyvin houkuttelevaa purjehtia umpimähkään. Ja jos on oikea Herran
luoma laivuri, niin voi se tuottaa etuja liiaksikin. No niin, minä
en ollut viisas kippari... minä laskin purteni suoraan myrskyn
pyörteesen, niin kävi."
Vanha liikemies seisoi hetken mietiskellen. Sitten hän meni ja poimi
hermostunein käsin pari myöhää syksyn ruusua. Ja hän antoi ne syvästi
kumartaen Gunvorille. Ja hän heilautti jälleen kättään ja hänen
hienon-mairea äänensä oli tavallista lämpöisempi:
"Kiitän teitä vielä kerran, rakas neiti Kjeld, kun olette hyvä lapsi
raukalleni!"
Gunvor sijoitettiin yöksi Toran kamarin viereiseen huoneesen. Hän
nukkui yönsä hyvin. Hän heräsi vasta myöhään aamupäivällä. Hän
pukeusi kiireesti ja meni alas. Hän tapasi Pharon ja rouva Pharon.
Pian tuli sitten Torakin sinne. Tora oli iloisempi tänään. Hän sanoi
nukkuneensa hyvin yönsä.
Aamiaispöydässä puheltiin siitäkin, mihin Tora menisi joksikin aikaa,
kunnes asiat hiemankin järjestyisivät. Kumpikin, Pharo ja rouva
Pharo, pitivät parhaana sitä, että Tora menisi tuomarin luokse:
tuomarin talo on niin komealla seudulla. Sitä sanottiinkin "Norjan
kukkaistarhaksi", joten Tora jo siitä voi päättää. Aivan lähellä oli
vanha metsä... joka suhteessa ihanaa luontoa...
"Oi, rakas isä", keskeytti Tora, "minä ymmärrän niin vähän puita
ja luontoa ja sellaista... Minä pidän vain ihmisistä... Mutta
tietysti... minä koetan olla siellä jonkin aikaa."
Herra Pharo vastasi ainoastaan:
"Niin, tee se vain, Tora. Näet, että siellä kyllä oleskelee."
Heti kun oli syöty aamiainen, täytyi Gunvorin hyvästellä. Höyrylaiva,
jossa hän palasi kaupunkiin, tuli ihan kohta.
Tora saattoi häntä laiturille. Toraa töllöttelivät aika lailla
ihmiset, joita tuli samaa tietä, ja samaten sillalla seisojat.
He olivat kaikki seudun väkeä, ja olivat aina ennen, sen Gunvor
muisti, tervehtineet hyvin nöyrästi Toraa, rikkaan Pharon tytärtä.
Gunvor ei siis saattanut olla huomaamatta, miten samainen joukko
nyt käyttäytyi. Joku tervehti, mutta melkein vastenmielin. Monet
tuijottivat reilusti suoraan eteensä Toran ohitse, kuten näyttäen,
että oli heissä miestä pitämään hatun päässänsä, kun kerran
tahtoivat. Toiset taas käänsivät päänsä pois. Jotkut kuiskuttelivat
pöyhkeästi hymyillen.
Tora tuskin sitä yhtään huomasi. Hän kulki käsikoukkua Gunvorin
kanssa ja puheli hiljaa. Voipa hän nyt koettaa sitä maalla-oloa.
Mutta kyllä kai hän pian sieltä lähtee... Sitten he tapaavat
toisensa...
Laiva tuli, soitti ja lähti kiireesti jälleen laiturista... Tora
nyökkäsi päätänsä ja vilkutti Gunvorille... Hän vilkutti vielä pari
kertaa ja lähti kiireesti menemään kotiin.