Tora hypähti ylös ja katsoi häneen säteilevin silmin: "Oi, eilen,
arvaatkos!... tapahtui merkillistä." Hän ei sanonut ensin enempää,
mietti kai, lisäsi vihdoin: "Oi, se on liian kaunista kerrottavaksi."
Gunvor hiukan jöröstyi:
"No, sepäs on vaikeaa! Ehkä haluat olla yksin. Niin menen tieheni.
Niin että saat ajatella tuota kaunista ja hullua, josta puhut."
"Ei, elä mene!... Voi, nyt sinä suutuit. No, sinä saat kuitenkin sen
kuulla... Ainakin saanet kuulla alun... niin nähdään... haluatko
lisää... Oi, ei", hän nauroi vallattomasti, "ei auta loukkautuminen.
No, kuules nyt. Tiedät kai, etten minä ollut kaupungissa eilen.
Ei, minä olin maalla erään isäni ystävän, konsuli Danin luona.
Hän ei asu aivan yhtä kaukana täältä kuin isä, hänellä on siellä
kaunis huvila. Hän on oikea narisija, ei pidä kaupungista. Hänellä
on päässä se veikeä ajatus, että kaupunki on peijannut häntä. 'Se
vietävän kaupunki peijasi minua', hän sanoo. En tiedä, mitä hän
sillä tarkoittaa. -- Hän käy harvoin kaupungissa; mutta äskettäin
hän jälleen kävi ja juoksi jälestäni: 'Päivää, Tora!' sanoo, 'tuo
kappasi istuu kuin valettu... kuules', jatkaa sitten, 'menetkö minne
keskiviikkona? Oletko vapaa silloin?' 'Keskiviikkona', vastasin ja
olin muka miettivinäni, 'ai, niinhän se oli, silloin minun täytyy
mennä tuonne maalle konsuli Danin luo'. -- Silloin hän nauroi
herttaisesti ja uhkaili: 'Ai sinua, viekas rosvo, ai sinua, kaunis
käärme', hän sanoi, 'et sinä ollut aikeissa tulla meille! Mutta
menköön tällä kertaa. Nyt sanoit, nyt et siitä pääse. Tule siis
varmasti keskiviikkona. Menet laivalle kello puoli kaksitoista, kello
yksi saavut meidän laituriin, ja siellä odottaa vaunut'. -- No, minä
noudatin neuvoa. Ajoin huvilan pienillä, sievillä korirattailla,
joiden edessä oli pieni valkea hevonen... Ja ajatteles, siellä kun
oli vieraita... Tunsinhan minä heistä pari, kaupunkilaisia... ja
sitten yhtäkkiä seisoi edessäni eräs mies... jota en tuntenut. Hän
katsoi minuun, minusta tuntui siltä kuin olisi hän pitänyt minusta.
Oh, hän katsoi minuun niin kauan, ja minä katsoin häneen. Meidät
tietysti esitettiin toisillemme; mutta ymmärräthän, ei ole niinkään
helppoa päästä erilleen niistä, joiden kanssa puhelee... Mutta sen me
kumpikin tiesimme: me tahdomme päästä yhteen ja puhelemaan..."
Tora vaikeni. Sitten hän nojausi hiukan kenoon. Hän hymyili hämillään
kuin koulutyttö, otti neuvottomana pari keltaista ruusua maljakosta,
henki niiden tuoksua, suuteli niitä kauan, ja asetti ne jälleen
paikoillensa, yhä hymyillen.
Gunvor pudisti päätänsä. Ystävän levottomuus tarttui häneenkin. "Sinä
et ole ihan täyspäinen tänään", sanoi hän ihmetellen, "entäs sitten,
Tora?"
Tora painoi leuan käsiinsä ja katseli eteensä.
"On niin vaikeaa kertoa lisää", vastasi hän. "Minä _tahdon_ sen kyllä
kertoa, Gunvor... mutta minä en oikein pääse... Niin, näetkös, ah,
minun täytyy peittää silmäni kun sitä kerron."
Gunvor tuli kärsimättömäksi. "Ah, elä nyt enää vitkaile, Tora. Tämä
ei ole mukavaa. Jos tahdot sen kertoa, niin tahdot, ja jos et tahdo,
niin et. Ja sillä hyvä."
Tora näpsähytti käsiänsä ja ikäänkuin hypähti: "No! minä kerron
sinulle kaikki. Istutaan nyt yhdessä tässä... näin... pane kätesi
minun ympärilleni... kas niin... voin hyvin sinulle sen kertoa,
Gunvor... Katsos, niin se kävi: me tahdoimme _välttämättä_ päästä
yhteen... ja me pääsimme, se on selvä. Ah, ensimäiset sanat, mitä
puhuimme... tuntui kuin olisimme jo tienneet, mitä ajattelimme. Hän
-- Michael Holm hänen nimensä on -- kertoi minulle että hän oli juuri
palannut Ranskasta polyteknikosta. Niin, me juteltiin ja juteltiin,
minä luulen, että sen muut huomasivat. Konsuli Dan katseli meitä
ja hymyili minulle ja nyökkäsi päätänsä kuten sanoen: 'Kas vain,
kylläpä, sinun onnisti!'... Niin, siltä tuntui minusta."
Tora vaikeni jälleen hetkisen. Sitten hän jatkoi:
"Käynhän minä kyläilyillä ja tanssiaisissa ja muissa; mutta en
juuri sen tähden, että minä pitäisin herroista joita siellä tapaan.
Minusta on kyllä se mukavaa, että he katsovat minua kun tulen,
ja että herätän huomiota; mutta nuo herrat ovat liiaksi... kun
pitää tanssia yhden ja jutella toisen kanssa -- Jumala, miten nuo
kavaljeerit, joita olen tavannut, ovat kaikki samallaisia... ja
miten nuo kohteliaisuudet ja kuhertelut ovat tyhmiä usein... ja
sitten tuo 'intressantimpi' väki, joka aina lukee ja touhuaa ja on
niin viisasta -- ah, ovathan he kelvon ihmisiä ja uutteria, mutta
he eivät näe mitään koko tässä maailmassa, ja miten siivottomia
he ovat... astua harppaavat niin että lika räiskyy. Ei, minä en
voisi rakastua yhteenkään heistä... Mutta hän... Michael Holm...
ah, hänessä mitä lie, josta minä voin hurjistua. Minä en tiedä,
mikä siinä koski... mutta hänessä oli tuota käsittämätöntä, jota
minä olen niin kauan ajatellut. Hänessä oli sellaista, että hänen
luulisi mielestäni hullauttavan naiset... Oh, minun teki mieleni
heristää häntä niskasta... Niin! Sellainen vahva, kaunis vartalo!
Ja niin blaseerattu mamsellin nokka! Ja sellainen luja leuka! Ja
sellainen kaunis suu!... Oh, ihana mies. -- Ei mikään tavallinen
mies -- tuollainen sopivaisesti käyttäytyvä ja untelo pohjaltaan.
Ei, hän oli kuin raketti, kun sikseen tuli! oli, brutaali, hurmaavan
brutaali! Olisitpa nähnyt kotimatkalla. Höyrylaiva puski suoraan
laituria vasten niin että oltiin kaikki kaatua. Hänkös komensi,
tiedätkös. Kysyi kapteenilta, mikä hän oli, muka. Hahaha, siinä tuli
toinen meno... sellaiseen komentoon he eivät siellä olleet tottuneet.
Muuten siinä sujui kaikki hyvin, vanhaan tapaan remputellen... Mutta
kapteeni tuli ja pyyteli häneltä anteeksi... hän kai pelkäsi, että
Michael nostaisi asiasta pahemman häläkän. -- Silloin me tunsimme jo
toisemme hyvin, Gunvor... Michael ja minä... me oltiin suoraan sanoen
kihloissa."
Tora nyökkäsi: "Niin, hassultahan se kuuluu. Niin, sellainenhan
minä olen... en voi noudattaa muita sääntöjä kun niitä, jotka on
sisälläni."
"Mutta miten se kävi?... Miten hän kosi?"
"Kosi? Niin, kysyppä sitä. Haha... hän ei suoraan sanoen kosinut
ollenkaan... Hän suuteli minua... Niin, ällistele nyt... No,
kuule sitten: Mentiin siellä päivälliselle. Minä sain hänet
pöytätoverikseni. Ne olivat kai suuremmoiset päivälliset. En muista
sitä. Minä vain muistan, että kuuntelin mitä hän puhui, ja vastasin
hänelle. Ja katselin häntä. Ensin en tohtinut. Hän katsoi minua
puolestaan niin kummallisesti. Mutta sitten minä annoin hänen
katsella, ja minä kuten heittäydyin... Ah, minä ikäänkuin vaivuin!
-- Päivällisten jälkeen me mentiin hiukan katselemaan taloa. Isäntä
näytteli meille sitä. Hän oli tiettävästi hyvin ylpeä 'linnastaan'.
Sillä linnaksi minä sanoin hänen taloaan ja luulen, että hän oli
mielissään. Oi Herra Jumala, miten kiltti minä tahdoin olla hänelle,
kun hän oli pyytänyt minua sinne! -- Kun talo oli nähty, katseltiin
puistoa. Ja puisto oli kaunis. Suuria jalavia ja hirveästi kukkia. Ja
ansarikin! siellä oli rypäleitä. Siellä oli hirveän kuuma. Aurinkohan
paistoi koko päivän. Viiniköynnökset kiipeilivät kuin liaanit...
ympäriinsä, joka paikassa,... ja siellä ihan kuin huurusi... haisi
niin happamelta... aivan kuin olisivat kaadelleet sinne tynnyrittäin
viiniä. Kun se oli katsottu, mentiin jälleen sisään... Minun täytyi
luonnollisesti soittaa ja laulaa. Minä luulen, että tein sen hyvin.
Tuli iltapuoli. Kukin huvitteli miten parhaaksi näki. Ei oltu kovin
tarkkaavaisia, ymmärräthän. Silloin tuli hän luokseni ja katsoi
minua ja sanoi verkalleen: 'Tulkaa kävelemään vähän kanssani.
Haluatteko, neiti Pharo?' Olisitpa kuullut hänen äänensä, kun hän
sanoi sen!' Niin ovelasti, ja kuitenkin tunsi, ettei siinä vastustus
auta. Minun _täytyi_ mennä hänen kanssaan... Minä nousin kohta,
kun hän sen sanoi. -- 'Minä haluan', vastasin minä... -- Ja sitten
me käveltiin puistossa. Ensin me puhuttiin; sitten ei enää voitu.
Me oltiin mykkiä, Gunvor... mutta kun vaiettiin: ah, se hiljaisuus
oli kummallista. Tuntui kuin olisimme sillä _sanoneet_ kaikki.
Minä sanoin: minä rakastan sinua! Minä en tiennyt ennestään, mitä
_se_ oli. Mutta nyt tiesin. Ja jos kukaan ennen ei ollut löytänyt
sitä sanaa -- minä sen löysin, vaikken sanonut sitä ääneen. Ja
vaikeneminen tuli yhä raskaammaksi ja kuumemmaksi kuta kauemmin
kuljettiin, ja yhä huusi välillämme: minä rakastan sinua! --
Yhtäkkiä otti hän minua kädestä. Minä en sanonut mitään. Hän katseli
sitä. 'Vai niin', sanoi hän, 'vai tämä nopsa käsi se soittaa niin
kauniisti'. Ja sitten hän piti käteni."
Gunvor kysyi hiljaa:
"Etkö sinä nykäissyt sitä pois?"
"Enkä nykäissyt, Gunvor. Ja vähän ajan päästä puristi hän sitä vielä
kovemmin kuin äsken, ja sitten hän sanoi: 'Mennään ansariin katsomaan
viiniköynnöksiä.' -- Me mentiin sinne. Minä muistan nähneeni kaikki
viiniköynnökset lasiseiniä vasten. Ja siellä oli ihan kuin vielä
sakeampi viinin höyry kuin äsken siellä käydessämme. Minua melkein
huimasi. Varsinkin kun olin aivan hänen vieressään. Ja ennenkuin
arvasin mitään, tempaisi hän minut rintaansa vasten... 'Minä rakastan
Teitä, Tora', sanoi hän. Ja minä en ehtinyt vastata: hän tempaisi
minua puoleensa ja suuteli minua lakkaamatta. 'Minä rakastan Teitä',
sanoi hän vielä kerta. Oh, Jumalani, Gunvor, silloin tuntui minusta,
etten koskaan voi häntä unhoittaa. Ja minusta tuntui, että kaikki
se, mitä ennen olin elänyt, odotti vain tätä, joka nyt tapahtui.
Sentähden minä olin syönyt ja juonut, sentähden laulanut, sentähden
hengittänyt. Eikö se ole kummallista, kun se tuli niin yht'äkkiä."
Gunvor istui hiljaa. Hän tunsi olevansa tässä asiassa niin liikaa.
Hän ei pitänyt tuosta vieraasta "miehestä", Michael Holmista.
"Kun sinä voit olla sellainen, Tora!"