Serkku näytti olevansa käytännöllinen nainen. Hän oli vuokrannut
valoisan ja tilavan huoneiston kaupungin syrjällä Oslossa. [Oslon
vuono = Kristianian vuono. Suom.] Se oli aivan sellainen kuin rouva
Kjeld halusikin: kolme huonetta ja pieni neitsytkammio. Kaksi noista
huoneista oli melkoisen suuria.
Johannes Kjeldin viimeisinä ikävuosina olivat he kolme, isä, äiti
ja tytär, olleet ylen säästäviä, melkeinpä eläneet puutteessa.
Vähäiset säästövarat riittivät noin ja näin, ja Kjeld ei tuntenut
vaimonsa sukulaisia niin paljoa, että olisi huolinut heiltä apua.
Rouva Kjeldin veli tuli, ja hän näki enemmän kuin sanoi. Hän järjesti
siskon asiat sille tolalle, että hän saattoi kohdata tulevaisuutta
huomattavitta huolitta.
Niissä kahdessa pienessä huoneessa, joissa Kjeldit olivat asuneet
senjälkeen kun Kjeld otti eron virasta, oli kovin vähän huonekaluja.
Ne tuskin täyttivät uudessa kodissa yhden huoneen. Rouva Kjeldin veli
riensi nytkin auttamaan. Hän lähetti koko kuormalliset huonekaluja
ja tarve-esineitä: "Sinulla on oikeus ne ottaa", kirjoitti hän. Ja
kun rouva Kjeld niitä paremmin tarkasteli, niin hän huomasi, että ne
kaikki olivat lapsuudenkodin kapineita. Vanhoja, lujia mahonkisia
huonekaluja ja paljon tuollaisia pikku esineitä, joita kulkee
melkein aina perintönä vanhoissa rantakaupunkien laivanvarustaja-
ja kauppiassuvuissa. Niissä oli vanha lyönti-kello, siellä oli
harvinaismuotoisia kukkamaljakkoja, siellä oli prässättyjä
kukkia lasin alla puitteissa, ja käsinommeltuja kuvia: "Munkki
kedolla astelee" ja "Peura, peura, pakene pois, ettei kyttä saada
vois." Rouva Kjeld aivan heltyi. Hän muisti niin paljon noihin
pikkuesineihin kiintyvää. Niin, moniin herran vuosiin hän ei ollut
niitä muistanutkaan, ja nyt ne palasivat jälleen.
Tosiaan rouva Kjeld sai pienen oikein sievän kodin. Paikan, jossa voi
levätä. Hän lepäsikin nyt, tuo rouva Kjeld. Joskus hän läksi käymään
vanhojen tuttujen luona -- muuten istui hän melkein aina huoneessaan
ommellen tai lukien. Kunnes Gunvor tuli kotiin ja kertoi jotakin:
mitä hän oli nähnyt ja kokenut. Ja Gunvor koki usein jotakin. Aina
niin vakavista asioista alkaen kuin että "olin vähällä jäädä hevosten
jalkoihin", -- sellaisiin turhamaisuuksiin saakka kuin: "kokonaista
kolme herraa sanoi, kun menin ohitse: katsopas, miten paksu tukka
tuolla on! Ja yksi sanoi oikein: katsoppas, miten _kaunis_ tukka!
Nytpä minä alan ylpeillä, äiti."
Mutta rouva Kjeld hymyili ja vastasi:
"No, ole nyt vain hyvilläsi, Gunvor,... se virkistää niin ihmisen
mieltä."