"Minä luulen, että sinulle tulee ikävä täällä hiljaisessa
kaupungissa", sanoi rouva Kjeld eräänä päivänä Gunvorille. "Nyt on
kesä, ja päivät ovat valoisat. Mutta kolmen kuukauden päästä tulee
syyspimeä. Ja silloin syntyy monta surullista ajatusta... Eikö sinun
mielestäsi olisi parasta, että lähtisimme täältä pois?"
"Oletko sinä ajatellut sitä, äiti?"
"Kyllä, olenpa... Minä olen ajatellut lähteä täältä pääkaupunkiin...
Onhan siellä minulla joitakuita tuttuja. Se nyt on niin merkillistä.
Kaiken maailman ihmisethän joutuvat lopulta aina sinne."
"Niin, että sinä olet ajatellut muuttaa täältä ainaiseksi?"
"Niin, niin olen. Täällä -- mitä varten me oikeastaan asuisimme
täällä? Nämä ihmiset eivät ole ystäviämme? Ohutveristä,
pieni-rotuista kansaa nämä ihmiset. Sinulle, joka olet nuori, on tämä
muutos terveellistä."
Gunvor ajatteli. Hänen sieluaan liikuttivat niin monet tunteet. Hän
tunsi omituista, arkaa surua ajatellessaan, että he nyt jättäisivät
tämän kaupungin tuttuine paikkoineen ja muistoineen, joita heillä
siellä oli.
Mutta tähän suruun yhtyi myöskin jokin versova odotus, joka melkein
ihmetytti häntä itseänsä. Pääkaupunkiin! Hän oli kuullut ja lukenut
siitä niin paljon. Suuri kaupunki elämän-pyörteineen... jossa voi
tapahtua niin paljon eriskummallista.
Äiti ja tytär keskustelivat tarkemmin asiasta, ja tuli ilmi, että
rouva Kjeld oli jo tiedustellut siellä asuntoa... Eräs serkku, jota
hän muuten ei paljoa tuntenut, oli luvannut auttaa häntä...
Gunvor istui yhä ajatuksissaan:
"Siten me siis jätetään isän hauta", sanoi hän viimein.
"Niin kyllä... mutta sitä hoidetaan, Gunvor..."
Rouva Kjeld varmensi päätöstään:
"Sanon sinulle suoraan, että minä olen päättänyt muuttaa sinun
tähtesi, Gunvor. _Minä_ kyllä voisin asua täällä lopun ikääni. Mutta
minä luulen, että sinun ei ole enää jäätävä tänne. Sinä riutuisit
täällä ja ajattelisit kaikkia tapahtuneita. Ja se voisi olla sinulle
vaarallista... Sinä olet niin hellämielinen; mutta sinä voisit painua
täällä suremaan ja muistelemaan, niin että sinusta tulisi kalpea ja
elämän-arka. Ja elämä on elettävä, Gunvor."
Rouva Kjeld lähetteli ja sai kirjeitä hyvän aikaa sen jälkeen, ja
hän valmisti Gunvoria matkaan. Eräänä päivänä iltapuolella odotti
Gunvoria kotona yllätys; kun hän tuli perhehuoneeseen, näki hän
siellä vanhahtavan herrasmiehen.
"Tämä on sinun enosi, Gunvor", sanoi rouva Kjeld. Ja herra nousi ja
suuteli Gunvoria otsalle: "Kas miten suuri ja reipas sisarentyttö
minulla on", sanoi hän hymyillen.
Ystävällinen eno jäi kaupunkiin ja autteli uutterasti
varustauduttaessa. Hän tuli mukaan, kun Gunvor viimeisenä iltana,
jota he viettivät kaupungissa, lähti äidin kanssa isän haudalle.
Mutta varhain seuraavana aamuna, juuri kun aurinko nousi, Gunvor
heräsi ja siinä loikoessaan ajatteli. Yhtäkkiä hän nousi vuoteesta
ja pukeutui kiireesti. Ja kylmähkönä aamuna hän meni aivan yksin
haudalle, istahti sen ääreen ja jätti hyvästinsä. Sitten poimi hän
haudalta joitakuita kukkia, jotka vielä olivat kosteat lokakuunyön
säästeliäästä kasteesta, ja meni kotiin niitä hellävaroen kantaen.
Hänen ja äidin oli matkustettava höyrylaivalla kolmen tunnin päästä.