Gunvor oli äitinensä ollut kahden koko talven. He olivat puhelleet
paljon keskenään. He olivat tulleet hyvin läheisiksi toisilleen.
Rouva Kjeld kertoi pohjolan elämästä, sen luonnosta, sen elämän
huolista ja vaivoista, pitkistä, tuskallisista odotuksen hetkistä,
kun Kjeld oli pappismatkoillaan tuntureilla tahi vaarallisten
vuonojen takana; ilosta, kun hän viimeinkin tuli kotiin.
"Olit hyvä, kun otit isän", sanoi Gunvor kerran. "Minä tiedän kyllä,
että sinusta olisi tullut suuri laulajatar, jos olisit jatkanut
musiikki-alalla."
"Niinpä niin... eihän olisi ollut aivan mahdotonta, etteikö minusta
olisi tullut. No, se nyt kävi toisin. Jos en saanut sitä iloa, niin
sain muita sen asemasta. Sain ilokseni muun muassa sinut, Gunvor.
Ja tiedätkös, että olet kalliisti ostettu. Sinun syntymisesi maksoi
ääneni."
"Mutta laulathan sinä vieläkin, äiti."
"Oh, enpä suurin... Mutta kun näen sinun istuvan noin lähelläni...
niin en ole pahoillani, vaikka täten puhunkin sen katoamisesta."
"Lauloitko sinä niin hyvin, äiti?"
"Luulenpa... minun ääneni oli syvä, pyöristetty. Ikäänkuin urkujen,
sanoi ensimäkien opettajani... no, hänhän oli urkuri... Mutta
minä tunsin, että minä lauloin hyvin... Minä tapasin Kjeldin...
Niinkuin hän kuunteli, ei kukaan osannut kuunnella. Minä lauloin
aina parhaiten kun hän oli kuulemassa. Minä antauduin valtaan,
heittäydyin lauluuni. Minä tiesin, että hän ymmärtää kaikki...
hienoimmasta hiljaisuudesta hurjimpaan haltioitumukseen... -- Sitten
me puheltiin keskenämme. Olisitpa nähnyt, miten tuon sulkeutuneen
miehen sielu eli. Olisit nähnyt tuikahduksen toisensa jälkeen. Olisit
kuullut hänen äänensä mahtavuuden... tuhannen kertaa voimakkaampaa
kuin kaikki iloiset pakinat. Minua veti hänen puoleensa. Tunti sen
jälkeen, jolloin olin tavannut hänet, hengitin minä syvästi...
Minä pelkäsin tuota uutta voimaa. -- Hän puhui siitä uudesta
kutsumuksestaan, johon hän pyrki. Hän aikoi papiksi 'jonnekin sinne
pohjois-kulmalle', hän ainoastaan sanoi... Sitten tapahtui se
merkillinen. Hän istui jonkin aikaa puhumatta, sitten kääntyi hän
minun puoleeni, ja silloin hän oli kalpea: 'Elämäni on muodostunut
sellaiseksi, että olen nyt lopuksi alkanut kaivata sinne autioille
seuduille pohjoiseen... meren saarrokseen, tunturien sulkuun... Ja
sitten te tulette yhtäkkiä, ja hyrskyvä laulunne...' Sitten hän istui
hetkisen vaieten, ja sanoi sitten hiljaisemmin: 'Oi ei, kiitokset
laulustanne... Ette te minua häirinnyt... Minä lähden sinne pois...
Mutta minä muistan usein teidän kummallista lauluanne...' -- Minä en
muista, mitä minä vastasin. -- Viikko siitä, kun olimme tavanneet
toisemme, kysyi hän, enkö tahtoisi seurata häntä. Minä vastasin:
tahdon! aivan suoraan heti, ja äänessäni oli riemu... -- Siitäkös
kotiväkeni tuli levottomaksi, sen voit arvata. Minä olin juuri
hankitellut lupaa päästäkseni Parisiin ääntäni kehittämään. Isänihän
oli vanha, vakavarainen kauppias, ja moisethan ovat usein järkeviä
ja pitävät musiikista... joten minulle oli lupa annettu. Ja nyt...
aivan heti... tahdoin yhtäkkiä pastorskaksi ja kauas autiolle Ruijan
saarelle. -- No, isähän oli taipuisa mies, ja hän näki, että minä
tarkoitin totta, ja äiti paremminkin iloitsi muutoksesta... Sitten
minä ja Kjeld pidettiin häät, ja koko kaupunki oli jalkeilla, sillä
niin pikaisia häitä ei oltu kuunaan nähty... Pari oli parhaiksi
tuntenut toisensa kolme viikkoa -- ja he olivat vielä papillisia!
-- Sitten me matkustettiin sinne pohjoiseen. Siellä oli yksinäistä
ja kolkkoa. Vain muutamia puolipeljästyneitä kaupunkilaisia, jotka
olivat muuttaneet sinne hoitamaan tehtäviänsä maakauppiaina ja
nimismiehinä... ja loput maleksivia lappalaisia, ja talonpoikia ja
kalastajia, jotka asuivat luokse pääsemättömissä... Ja seurakunta
tuli joka pyhä vaivaloisesti tunturien tai meren yli... Heissä
oli lähimmin sanoen jotakin mystillistä, kun he tyynen hiljaisina
sunnuntaina matkustivat kirkkoon ja asettuivat penkkeihin... ja
vaikka he saivat tulla myrskyssä ja pyryssäkin... he tulivat
kuitenkin.
"Minä en ole koskaan pitänyt huomatuksi tekeytymisestä, sentähden
minä kirkossa aina lauloin samalla tavalla kuin muutkin. Mutta
kotona minä ilmaisin laululla kaikki, mitä minä tunsin. Minä lauloin
kaiken maailman loistosta ja ihanuudesta, ja flyygeli lauloi niin
että säveleet kuuluivat kauas ulos... nummille ja kanervikkoon ja
metsiin... Väki seisahtui kuuntelemaan. -- Mutta minun täytyi sitten
vaieta."
Gunvor kysyi ihmetellen:
"Täytyikö sinun vaieta?"
"Niin, minä itse tahdoin... mieheni elintyö vaati sitä. Nuo rikkaan
elämän suuret sävelet tuottivat tuskaa niille pohjolan asukkaille."
"Miten ne voivat tuottaa niille tuskaa?"
"Oi, lapseni, nyt kun minä olen tässä, on minun vaikea sitä
selittää. Mutta kun minä olin siellä, niin minä ymmärsin sen. Me
puheltiin Kjeldin kanssa siitä. 'Sinun laulussasi virtaa elämä niin
voimakkaana. Nämä köyhät eivät siedä sen loistoa. Minä tiedän kyllä',
lisäsi hän, 'maailman sana on: köyhä väistyköön rikkaan tieltä.
Minun mielestäni rikkaan on väistyttävä köyhän tieltä'. -- 'Niin
minustakin. Minä en nyt enää laula'. -- -- Mutta eräänä päivänä minä
seisoin asumattomassa huoneessa, joka oli järven puolella. 'Täällä
minä voin laulaa', ajattelin minä, 'täällä minä voin laulaa kaikesta,
mikä on rikasta ja ihanaa... Täällä ei sitä kuule kukaan muu kuin
Herramme... ja hän istuu taivaassaan ja katselee meihin tänne ja
ymmärtää kaiken... No, minä lauloin siellä. Huoneessa oli keltaiset
uutimet ja tapetit, joissa oli juoksevia kyttiä. Minä lauloin niin,
että minusta tuntui kuin olisivat huoneen kytät seisattuneet...
Minä lauloin kaiken, mitä minä tiesin. Kjeld tuli huoneeseen ja
istahti luokseni. -- 'Miten ne, jotka kirjoittivat nämä laulut,
ovat olleet rauhattomia', sanoi hän kerran, 'miten he ovat olleet
uskonnollisia... Miten he ovat rakastaneet elämää, löytämättä sitä,
ja pyrkineet korkeinta kohti'. -- Toisen kerran hän sanoi vakavasti:
'Miten me ihmiset olemme kummallisia. Oi jospa me voisimme tuntea
toisiamme paremmin... Nyt minä kuuntelen sinun laulujasi, Emma,
ja minä ymmärrän ne. Jos minä en olisi tavannut sinua, en olisi
oppinut sinua tuntemaan... jos minä vain kerran jonakin iltana olisin
kulkenut siitä ohitse... olisin kuullut nämä laulut, ja olisin ehkä
niitä vihannut'."
* * * * *
"Minä en uskonut, että koskaan joutuisin laulamaan kellekään
seurakuntalaisistamme... Mutta sitten sattui jotakin... -- Kuten
äsken sanoin: kirkossa minä lauloin hillitysti. Moni vanha emäntä
oli tosin sanonut minulle: 'Sinä laulat kauniisti kuin Herran
enkeli'; mutta yleensä se meni huomaamatta. -- Mutta sitten; tuli
eräs sunnuntai. Se oli rippipyhä. Ehtoollisvieraat tulivat. Minä näen
yhä vielä ne edessäni: siellä oli vankkoja miehiä rasitetuin kasvoin
ja arvoituksellisin katsein... ja joillakuilla heistä oli valtavat
otsat... Ja siellä oli myöskin pientä, kuihtunutta väkeä, joka
oli nähnyt nälkää kaiken ikänsä, ja värissyt vilua ja maleksinut,
ja istui nyt siinä tuijottaen ihmetellen hopeakalkkia, jossa oli
Jumalan verta, ja paistavaa rasiata, jossa oli Jumalan ruumis. Ja
siellä oli ryppyisiä mummoja, joiden posket olivat painuneet ja
silmät kärsivälliset... ja he pelkäsivät niin että tuskin tiesivät,
tohtisivatko lähestyä alttaria...
"Ja vanhan kirkon urut alkoivat soida... ja soittivat tuota vanhaa
virttä: 'Agnus Dei nobis miserere...' Sinä muistat, että Kjeld
luki sen joskus latinaksi... mutta meidänkin kielellämme se on
ihana. -- Ja Kjeld kiersi alttarilla ja antoi heille leipää ja
viiniä. He katsoivat ylös, monen silmä murtui, muutamat tuijottivat
tuskallisesti eteensä, muutamat näyttivät siltä kuin olisivat lepoa
isonneet. Ja melkein kaikki istuivat hiljaa, jäykin ilmein, kun leipä
ja viini oli heille annettu; heidän sielunsa tunsivat korkeutta ja
pelkoa -- minä näin sen. Ja minä ajattelin: tein oikein, kun en
laulanut tämän maailman lauluja heille... he eivät oikeastaan elä
maan päällä... he elävät meren ja luotojen ja ulappain välillä... ja
yksinäisiä ovat he kaikki... Miten mielelläni minä tahtoisin näyttää
heille pimeyden valona!... Ja minun sydämeni täyttyi niin, etten
minä enää sitä kestänyt. Minä lauloin virren kovalla äänellä, niin
että mielestäni iki-vanha sävel kohousi kuin valkea silta, joka vei
syvyydestä ja yksinäisyydestä ja köyhyydestä korkealle, kunnes se
päättyi taivaan hohtoon. -- Minä lauloin sen monta kertaa. Siellä
oli paljon rippiväkeä. Minä kuulin hiljaista itkua. Minun sieluni
tuli niin hiljaiseksi, ja aivan tuntematon tunne heräsi minussa,
Gunvor... Sillä kaikkein kummallisin, mitä olen kokenut, tapahtui...
kaikkienhan on joskus koettava jotakin selittämätöntä... niin,
Gunvor, yhtäkkiä minä tunsin liikkuvan itsessäni... Sinä liikuit
minussa, juuri sillä hetkellä sinä liikuit minussa ensimäistä kertaa."
Rouva Kjeld vaikeni hetkisen, ja jatkoi:
"Jumala paratkoon... minä kerron niin paljon sinulle tästä. Mutta
voithan kuulla. Sinä olet kyllin viisas... Minä lauloin usein
kirkossa sen pyhän jälkeen, ja väki kuunteli ja lauloi itsekin...
Sitten minun täytyi keskeyttää, Gunvor kulta. Minun täytyi pysytellä
kotona, sillä sinä olit tuleva maailmaan... minä olin suoraan
tunnustaen kuolemaisillani kun sinä tulit... mutta minä jäin
kuitenkin eloon... ja niin meitä oli pappilassa kolme...
"Ei sinullakaan ollut hyvä, kun sinä tulit, sen voit uskoa... Kätilö
sanoi, että jos synnytys olisi kestänyt kymmentä minuuttia kauemmin,
niin et olisi tullut elävänä maailmaan... Sinua pikku raukkaa... --
Niin, sinä olit tosiaan huono, voit uskoa. Sinä et ääntänyt yhtäkään.
Mutta sitten otti kätilö sinut, kuuletko, ja keikutti ja pyöräytteli
ja taputteli sinua... suoraan sanoen pieneen takalistoosi... ja
silloin sait sinä ilmaa... ja sitten sinä huusit ja kiruit, sen
tiedät."
Gunvor nauroi:
"Oi sinua, äiti, mitä sinä juttelet... ja kerrot paljon sellaista
ihanaa... Sinä olet varmaan ollut kaunis, äiti, ja jotakin
omanlaistasi... Minä ymmärrän hyvin, että isä rakastui juuri
sinuun... Minä rakastun sinuun yhä enemmän päivä päivältä, äiti."
Rouva Kjeld vastasi hiljaa:
"Sinä olet aina pitänyt enimmän isästäsi, Gunvor. Ja siinä olet ollut
oikeassa. Hän oli niin viisas ja hyvä, sinun isäsi. Minä uskon kyllä,
että voin olla hyvä tavallani, mutta isäsi oli toisella tavalla kuin
me muut... -- Mutta nyt meidän täytyy seista yhdessä, Gunvor, ja
sinun on koetettava pitää minusta oikein paljon... Minä pidän niin
kovasti sinusta, lapseni."