Oli hiljainen, vieno syyskuun ilta. Kylmä, hento viima kävi ilmassa
ja yhtyi vanhaan, maahan puutuneesen kesän lämpöön, joka uhkuili
vielä männiköistä pohjan puolla ja aavoilta niityiltä, joilla
viimeiset syysi heinät oli pantu raoille...
Gunvor oli kävelyllä isänsä kanssa. He eivät olleet vielä ehtineet
"Rinkilän" puoli-matkaankaan, kun Johannes Kjeld pysähtyi ja henkäisi
syvästi. Hän oli tullut hyvin kalpeaksi, ja hän katseli levottomasti
ympärilleen. Gunvor ei tullut huomanneeksi hänen levottomuuttaan ja
kalpenemistaan. Gunvor hymyili ja veti häntä kädestä: "Tule nyt,
isä!" Kjeld vastasi: "Minä luulen, että nyt on käännyttävä." Mutta
Gunvor nauroi kirkasta nauruansa: "Ei, ei, isä... meidänhän on
mentävä 'Rinkilään'..." Ja hän juoksi edellä ja heitteli sääriänsä
niin että helmat hulmusivat. Johannes Kjeld hymyili heikosti...
"Mutta Gunvor", mutisi hän, "mitenkä sinä käyttäydyt. Sinun on
muistettava, että olet pian iso, varttunut tyttö." Mutta Gunvor oli:
huima tänä iltana: "Rinkilän penkille! Rinkilän penkille!..."
Kjeld seisoi vielä paikallaan ja huohotti, mutta jo keveämmin. Hänen
kasvonsa olivat jälleen saaneet värinsä. Hän vastasi: "No, niin,
niin, lapseni, mennään sitten Rinkilään. Mutta tulekin sitten tänne
ja ole siivolla."
Gunvor tuli ja otti isäänsä käsipuolesta, ja hän asteli yhtä-jalkaa
isänsä kanssa ja puheli, ja hän oli pelkkää hyvää tuulta. He
kävelivät pois kotoa päin. Aurinko oli nyt laskenut, ja pilkkoisen
pimeä tullut... Männikössä raakkui pari varista...
Mutta monta askelta he eivät ehtineet kulkea, kun Johannes Kjeld
seisattui uudestaan ja äkillisemmin kuin äsken. Hän oli taas
kalvennut ja hengitti raskaasti. Toisella kädellä hän painoi
rintaansa.
Nyt Gunvor huomasi. Hän katsoi isäänsä. Hänen tyttös-kasvonsa tulivat
vakaviksi ja peljästyneen näköisiksi.
"Mutta mikä sinulla on, isä? Etkö sinä ole terve? Sinä näytät niin
sairaalta, isä?"
"Minä olen hiukan väsynyt, Gunvor kulta. Kyllä se tästä selviää.
Istahdetaan hetkiseksi tähän."
He istuivat kivelle tienpuoleen. Tyttö piti koko ajan isänsä kättä ja
katsoi huolissaan häntä... "Rakas isä! Rakas isä!... ehkä sinä olet
kipeä!"
"Toivon, että se selviää, Gunvor... Toivon, että se selviää... kunhan
vain saan istua vähän..."
He istuivat siinä vähän aikaa. Tyttö taputteli isäänsä toisella
kädellään, pidellen häntä toisella kädestä. "Mihin koskee, isä? Anna
minun taputtaa siihen paikkaan, johon koskee... niin helpoittaa, isä."
He istuivat muutaman silmänräpäyksen vielä. Gunvor katseli koko ajan
isäänsä. Vihdoin sanoi Johannes Kjeld:
"No niin, Gunvor... nyt täytyy minun koettaa taas yrittää. Kauniit
kiitokset, kun olit niin nopsa auttamaan minua."
He lähtivät jälleen tielle. Kjeld sanoi:
"Niin, niin... nyt meidän täytyy mennä kotiin, Gunvor."
Tyttö vastasi hiljaisesti:
"Niinhän meidän täytynee." Hän vaikeni hetkisen ja lisäsi: "Se on
niin surullista, isä! Minä olin niin iloinen, että sinä ja minä
mentäisiin Rinkilään katselemaan maisemaa... ja sinä tulit niin
huonoksi."
"Oo, kyllä kai minä paranen... sitten kävellään taas Rinkilään, se on
varma... Mutta nyt minä olen hyvin väsynyt, Gunvor..."
He kulkivat kotiin päin. Ei aivan niin ripeästi kuin tavallisesti.
Silloin tällöin täytyi Kjeldin pysähtyä levähtämään. Sillä tavoin
seisoessaan näytti kerran, kuin jokin ajatus pilkahtavan hänen
päähänsä. Ja hän katsoi Gunvoria. Ja hänen silmänsä tarkastelivat
hyväilevästi, hellästi tuota hennonlaista tyttöä kiireestä kantaan.
Sitten hän suuteli häntä otsalle, ja he jatkoivat matkaansa.
Kun he tulivat kotiin, näytti Kjeld ensin melkein entiseltään.
Mutta yhtäkkiä hän lyyhähti istuessaan lamaan. Rouva Kjeld hypähti
peljästyneenä ylös.
"Sydämen laita on nyt huonosti", mutisi Johannes Kjeld, "minulla se
oli monta vuotta sitten... Mutta ei niin rajua kuin nyt... on kovat
tuskat... tuntuu kuin jotain olisi mennyt rikki rinnassa..."
He auttoivat hänet vuoteesen. Hän oli kovin levoton. He lähettivät
noutamaan lääkäriä. Hän tuli ja tutki Kjeldin tarkoin, antoi hänelle
monta morfiiniruiskutusta. Sitten raukesi Kjeld lepoon. Hän nukkui
ja heräsi vasta seuraavana aamuna. Silloin hän oli hyvin selvä, ja
tuskia ei ollut juuri lainkaan. Hän puheli rouva Kjeldin ja Gunvorin
kanssa. Rouva Kjeld toi hänelle kirjeen, joka oli juuri tullut. Kjeld
avasi kirjeen ja luki sen tarkkaavaisesti...
"Se on merkillinen kirje", sanoi hän hiljaa, "se on eräältä nuorelta
papilta... hän oli siellä pappeinkokouksessa... 'Nyt minä alan vähän
ymmärtää, mitä te sanoitte, Johannes Kjeld', hän kirjoittaa, 'minä
en ole kuullut viime aikoina mitään teistä, mutta sitä en ihmettele.
Ensi ponnistuskin, jolla ihminen voi saavuttaa suuren vakaumuksen,
maksaa usein hänen henkensä. Ensimäinen, kallis saavutus kajahtaa
senvuoksi usein vain kuolinhuudolta, niin että ihmiset kauhistuvat
ja karkoittavat hänet pois. Minä en unhoita teitä enkä teidän
puhettanne, Johannes Kjeld, ja minä kiitän teitä siitä, mitä te
minulle annoitte'..."
Kjeld tuijotti vuoteessaan kauan tuohon kirjeesen. Yhtäkkiä hän
sanoi: "On sittenkin joitakuita, joille minä tahtoisin mielelläni
jättää hyvästit, Emma... niin, sinun on saatava se tietää... Minä
olen tuntenut koko ajan, minä en enää tästä nouse. Sinä ja Gunvor!
Kiitokset teille kummallekin... -- En minä pelkää", mutisi hän,...
"en minä pelkää kuolemaa..."
Hän vaikeni vähän aikaa. Rouva Kjeldistä hän näytti kalpenevan.
Yhtäkkiä tuli hänen ilmeensä sanomattoman helläksi. Hän kohotti
heille kättänsä ja tuijotti kummallisesti, suurin silmin heihin:
"Emma, jää hyvästi!... ja sinä Gunvor, pikku tyttöni, lapseni, joka
olet rakas! Elä tunne koskaan tuskaa, kultani! Olkoot askeleesi aina
kevyet, tiesi kirkas... Kun sinun on kuljettava elämän taival...
raskaan elämän... Sinä pieni, valkea tyttönen... Kulje varovasti,
elä loukkaa itseäsi!... Oi, minä heittäydyn teräville kiville,
jotka voisivat haavoittaa sinua. Sinä et saa haavoittua. Sinun
hymysi ei saa kuolla. Tuska on pyhä, mutta sen pyhyys on sinussa jo
nyt. Sinun sydämesi on niin hellä, sinun silmäsi tulevat helposti
murheellisiksi, ja sinun ohimollasi sykkivät siniset suonet... Sinun
on oltava kirkas ja kaunis, rakkaani. Niinkuin eloni olisi pitänyt
olla. Lapseni, ole siunattu... siunatut... molemmat."
Hän oli nyt hiljaa, varmaan tiedotonna... Vähän ajan päästä hän
mutisi: "Tulee pimeä... ei Rinkilään tänään... mennään kotiin...
tulee pimeä ja kylmä... Gunvor... minä en näe sinua..."
Gunvor kumartui hänen puoleensa... samassa hän henkäisi syvästi, ja
kuolon kelmeys levisi hänen kasvoillensa.