Kolea syyspäivä. Tienhaara lähellä Tuukkalan taloa. Perällä puro. Sen
takana viidakko. Pestyjä puuastioita rivissä rahilla ja pari
pesemätöntä vieressä maassa. Vasemmalla puolen Tuukkalan kylän
hätärumpu: nahkalla päällystetty tynnyri. Sen suojaksi on heitetty
sudennahka. Elkka tulee kiireesti oikealta.
ELKKA. Ei, tätä en siedä enää! Miniäni täytyy väistyä tieltäni. Tuukan
täytyy ajaa hänet mieroon -- tappaa -- myydä -- tai lähettää hänet
korvatonna ja nenätönnä takaisin Karjalaan. -- Niin, tavalla tai
toisella -- se ei liikuta minua -- kunhan vain pääsen erilleni hänestä.
Hän ärsyttää minua, tuo Karjalan kaunotar -- mokomakin! Niin -- ja Orvo
sitten! Miniäni lyyhistyy hänen turviinsa. He ovat yksissä vehkeissä,
selvähän se. He pettävät poikaani, sen sokeakin näkee. Tuukka yksin ei
älyä mitään, mutta minä kyllä avaan hänen silmänsä.
Entäpä jos Orvo --! Mitä hänestä! Orvoa en pelkää nyt enemmän kuin
silloinkaan, kun hän oli vielä kohdussani. (Huomaa astiat. Ottaa
pesemättömän astian). Tuo hourelias, kavala narttu! Täytyykö tässä itse
pestä astiatkin? Mitä teenkään mokomalla hohkanärhillä, joka vain
pettää poikaani? (Työntää kaikki pestyt astiat maahan). Tuukan ei
tarvitse vaalia tuollaista kainalokanaa vieressään. Kiskokoon
mieluummin vaikka orjaraiskan vuoteelleen!
Olen koettanut säikäyttää häntä silläkin, että karjalaiset tulevat
tänne kostoretkelle. Kukaan ei ota sitä uskoakseen, ja tuo letukka itse
on liian viekas tarttuakseen siihen koukkuun.
Pitäneeköhän Orvo yhteyttä Irjan kanssa? No, oli miten oli -- Orvon
täytyy muuttaa pois. Ja jos hän vie tuon västäräkin mennessään, niin
sitä parempi. Sopiihan koettaa sitäkin keinoa! (Poistuu kiireesti
vasemmalle).
ORVO (tulee perältä jousineen ja nuolineen, ammuttu metso olkapäällä.
Kävelee vakavana ja synkkänä edes takaisin. Laskee linnun maahan ja
istuutuu rahille).
Jospa vain tietäisin, kumpaako hän rakastaa, Tuukkaako vai minua?
Voiko hän rakastaa Tuukkaa, -- miestä, joka ei edes huomaa, kuinka
tyttöparka kuihtuu ja lakastuu. (Kiivaasti). Mutta Tuukka onkin sokea.
Eikö hän näe, kuinka äiti kiusaa ja rääkkää Irja raukkaa? Eikö se mies
ymmärrä mitään? Tai onko hän niin kietoutunut äidin verkkoihin, ettei
hän pääse niistä irti? Tai pelkääkö hän äitiä? Sitä en usko. Ei, Tuukka
ei käsitä kerrassaan mitään.
Mutta varo itseäsi, äiti, jos Tuukka kerran saa silmänsä auki ja
hyökkää päällesi, kun et arvaa olla varoillasi! Silloin olet hukassa!
Varo silloin henkeäsi! Ja sehän siitä lopuksi tulee, sillä sinä et ehdi
alati vaihtaa nahkaasi.
Kun kerran heität verkkosi myrskyn valtaan, niin paikkaa sitten
repaleita perästä päin.
Ja kuitenkin -- jompaakumpaa, joko Tuukkaa taikka minua tuo Karjalan
tyttö rakastaa. (Raivokkaasti). Jospa vain tietäisin hänen rakastavan
minua, niin silloin, väkevä veljeni, silloin olisi sinun rautakourasi
minulle liian heikko. Minä syöksyisin sisään, raastaisin Irjan
vuoteestasi ja veisin hänet ylös vuorelle. Sinne sitten rakentaisin
kotkanpesän -- semmoisen, johon sinä et ikinä uskaltaisi kiivetä.
Kysynkö Irjalta? En! Siten vain pahentaisin asian. Silloin hän ei enää
hakisi turvaa minulta. En, minä en tärvele hyvää väliämme.
He ajaisivat minut halusta pois -- äiti ja Tuukka. Sen kyllä älyän.
Mutta minä en väisty, en askeltakaan.
Sinä olet sokea. Tuukka! Kuitenkin sentään rakastan sinua. Ja sinä
rakastat Irjaa. Jospa sinä vain kuuntelisit ja uskoisit minua, mutta
sitä et tee! Äiti on sokaissut silmäsi ja riippuu sinussa kiinni kuin
Hiiden iiliäinen.
(Tuukka ja Elkka tulevat).
TUUKKA (nyreästi). Hyvää iltaa! Olitko vahdissa yöllä?
ORVO. Olin.
TUUKKA. Orjiin ei ole luottamista. Ja saanhan tästä minäkin lähteä
vuorostani ensi yöksi. He saattavat hypätä niskaamme koska hyvänsä.
ORVO. Oho! Sitä en ikinä usko. Eilen illalla pistäysin Parkasniemen
puolessa. Siellä näkyivät Lauson rannassa veistelevän uutta sotipurtta.
TUUKKA. Vai niin! -- Oliko siellä paljonkin väkeä?
ORVO. Olihan siinä joukkoa kuin muurahaista.
TUUKKA. Pian ne sitten venheen veistävät.
ORVO. Kyllä kai! Mutta minä aion ottaa ensi yönä poika-parven mukaani
ja soutaa sinne kokkotulille.
TUUKKA (lyö häntä innoissaan olalle). Oiva tuuma! Tiedätkös, minä
lähden mukaan. Tulehan pirttiin, niin saamme neuvotella!
ELKKA (väijyskellen). Orvo, anna tänne lintu, niin nykin sen.
ORVO (nyreissään). Enkä, mieluummin annan sen Irjalle. (Menee.).
ELKKA. Huomasitkos, Tuukka? -- Orvo on nuori -- vaimoa vailla,
ja Irja taas --
TUUKKA (suuttuen). Älä puhu enempää kuin kielesi kestää.
ELKKA. Kyllähän minä naiset tunnen. Me emme voi ikinä vastustaa
kaunista miestä, ja Orvo on kaunis.
TUUKKA. Irja on minun.
ELKKA. Olkoon vaikka kymmenesti. Ei se naisen mieltä muuta.
TUUKKA (kiivaasti). Sinä valehtelet.
ELKKA. Ja miksi Irja olisikaan uskollinen? Ryöstithän sinä hänet
väkisin. Milloin orja on uskollinen?
TUUKKA (laskee kätensä Elkan olalle, pudistaa häntä). Uskallatko
väittää, että Irja on uskoton?
ELKKA (viekkaasti). Enhän sitä väitäkään. Ja jos hän pettäisikin sinua,
niin hän pettää vain oman veljesi kanssa. Mutta pahoin pelkään lopuksi
niin käyvän, jos ei jo ole käynytkin.
Parasta, että jo ajoissa karkoitat hänet sen silkoisen tietä ja otat
itsellesi toisen naisen. Silloin edes vanha äitisi saa elää loppuikänsä
rauhassa. Silloin ei minun tarvitse kärsiä rivon karjalais-nartun
haukkumisia.
TUUKKA. Hiljaa, äiti! Taikka --!
ELKKA. Ja mikä onkaan karjalainen kaunotar? -- Lähde sinä vain tuonne
suolaisten vetten rannoille ja tuo sieltä tyttö itsellesi! Siellä ovat
naiset tulisemmat ja liekkinä he polttavat poveasi. Tämä vain riistää
leipäpalan suustani ja kiusaa minua. Oi, salli vanhan äitisi kuolla
rauhassa!
TUUKKA (kääntyy pois hänestä). Tuo puhe ei miellytä minua. Se viiltää
korviani kuin käärmeen suhina ruohikossa. (Kääntyy Elkan puoleen). Varo
itseäsi, äiti! Jos valehtelet, niin tapan sinut.
ELKKA. Mutta Irjaa sinä suutelet, vaikka hän on liukas ja kavala
kuin -- --
TUUKKA (hurjasti). Kavala?
ELKKA. Niin, tarkoitan vain, että hänen suutelonsa näyttää niin
kavalalta.
TUUKKA. Silloin minä --. (Seisoo hetken aikaa ja katsoa tuijottaa
maahan). Silloin antaisin hänet Orvolle ja karkoittaisin heidät iäksi
talostani.
ELKKA (hellästi). Voi, voi mua kurjaa raukkaa, kun synnyinkin niin
häijysappiseksi! Mutta usko pois, Tuukka, minä rakastan Irjaa yhtä
hellästi kuin sinäkin! Ja juuri siksi surenkin hänen tähtensä. Mutta,
mutta --. (Osoittaa astioita). Näetkös tuotakin siivoa! Ei niin astiata
puhtaana. Kaikki vain ruokotonta ja likaista. Mutta sitä sinä et
ymmärrä. Sen huomaa vain äidin silmä.
Sinun täytyy torua häntä usein ja ankarasti. Minulle hän vain on kopea
ja ynseä; vaikka hän sinun seurassasi liikkuu liukkaana ja kavalana
kuin ketun pentu. Ja Orvon parissa hän vasta sulava onkin. Niin, anna
sinä vain hänet Orvolle ja rakenna heille pirtti vuoren taakse. Sillä,
usko minua, minä olen nähnyt jo niin paljon.
TUUKKA. Joko jälleen suhiset? (Ankarasti). Mitä olet nähnyt? Kerro!
ELKKA. Sitä eivät korvasi kestä.
TUUKKA (kiivaasti). Sano heti!
ELKKA (karttaen). No, esimerkiksi nuo astiat tuossa.
TUUKKA. Älä siinä kiertele! Sinä tarkoitit Orvoa ja Irjaa.
ELKKA. Sitä en sanonut.
TUUKKA. Sanoit kyllä.
ELKKA. No niin, tulin vain ajatelleeksi, mistä syystä Orvo tallensi
hänen hameensa.
TUUKKA. Jollen itse olisi suonut, niin hän ei olisi sitä tallettanut.
Nyt tahdon hameen takaisin ja ripustan sen seinälle naisryöstöni
muistoksi ja karjalaisten häpeäksi. -- Entä mitä muuta tiedät?
ELKKA. Minun täytyy jo lähteä.
TUUKKA. Et askeltakaan. Sano, mitä tiedät!
ELKKA. No, entäs lintu sitten! Mielinpä juuri katsastaa, istuvatko he
yhdessä sitä kynimässä. (Menee).
TUUKKA (yksin). Minä en saa selvää äidistä! Entisellään hän vain ei
ole. Ja Irja sitten? Sureeko hänkin jotain? Entäs Orvo? Tyly ja nyreä.
Mikä häneen on mennyt? Lempoko heitä riivaa? Olisiko Orvo sittenkin
oikeassa? Kiusaisiko äiti todellakin Irjaa? Mutta miks'en minä olisi
huomannut sitä? Irja on kai kovin kiivas? Mutta minä tahdon, että äitiä
kunnioitetaan, ja -- Irja on kovin kiivas.
IRJA (tulee. Seisahtuu hetkeksi huomatessaan, että astiat ovat maassa.
Rupeaa niitä pesemään toistamiseen. Katsoo vähän ajan kuluttua
Tuukkaa). Sinä puhelit äidin kanssa?
TUUKKA. Niin tein.
IRJA (vähän pistelevästi). Kaiketikin minusta?
TUUKKA. Niin -- sinusta.
IRJA (äänettömyyden jälkeen). Teillä on ollut paljo puhuttavaa minusta
viime aikoina -- sinulla ja äidillä.
TUUKKA. Onpa kyllä.
IRJA. Ja valittamista on kai molemmilla?
TUUKKA. Äiti rakastaa sinua samoin kuin minäkin.
IRJA. Vai niin -- samoin kuin sinäkin?
TUUKKA. Niin hän sanoi.
IRJA. Sanoiko todellakin? -- Oletko koskaan kuullut äitisi
valehtelevan?
TUUKKA. En.
IRJA. Vai et! No, kai se sitten totena pysyy.
TUUKKA. Miksi sinä olet noin --?
IRJA (lyhistyy maahan ja tyrskähtää itkuun). Minä olen niin väsynyt ja
riutunut.
TUUKKA (hellästi). Onko äiti sinulle ilkeä?
IRJA (kiivaasti). Sinä et kuitenkaan usko minua. Katso itse!
TUUKKA. Minä en käsitä teitä naisia. Aina te vain itkette. Ettekö voi
elää sovussa?
IRJA. Onko se minun syyni? Kysy Orvolta!
TUUKKA (kiivaasti). Orvolta! Näkeekö hän muka paremmin kuin minä?
IRJA. Niinpä luulisin.
TUUKKA (katkerasti). Hän tietysti pitää sinusta hellempää huolta kuin
minä.
IRJA (katsoo häneen). Mitä ihmettä sinä tarkoitat?
TUUKKA. En mitään. Aion vain ruveta tästä puolin yhtä huolelliseksi
kuin Orvokin. Minä en kärsi enää näitä rettelöitä! Tarkoitan -- sinun
täytyy koettaa totella äitiä!
IRJA (pahastuen). Miks'et manaa Orvoakin nöyryyteen?
TUUKKA (kiivaasti). Orvo -- ja aina vain Orvo!
IRJA (hypähtää ylös ja nauraa). Ei mutta -- ethän vain ole lemmenkade?
TUUKKA (hämillään). Tule ja suutele minua!
IRJA (kietoo kätensä hänen kaulaansa). Oi, Tuukka! Älä laske ketään
väliimme!
TUUKKA. Ja kenenkä laskisinkaan, kultakäköseni! Minä en ole täydessä
tajussani tänään. Mutta suothan sen anteeksi. Hiivi, hiivi likemmäksi,
kyyhkyseni, ja kuhertele jälleen povellani. Äiti keittää sappeaan ja
suhisee kuin käärme.
IRJA. Usko minua, Tuukka -- kyllä hän pistääkin osaa.
TUUKKA. Onko hän pistänyt sinua?
IRJA (kiivaasti). Jollet minua usko, niin älä sitten hyväilekään.
Hylkää minut tahi polta otsaani orjan merkki!
TUUKKA (kummastellen). Joko jälleen kiivastut?
IRJA. Karkoita minut pois luotasi! (Syleilee häntä jälleen). Mutta
silloin minä syöksyisin järven pohjaan.
TUUKKA. Kai Orvo sinut maalle vetää.
IRJA (työntää Tuukan luotaan. Uhkamielisesti). Haa, anoppi, anoppi!
Niin, Tuukka, minä vihaan äitiäsi! Nyt en voi enää jutella kanssasi.
Miksi puhutkin alati tuosta --?
TUUKKA (syleilee ja suutelee häntä). Niin, Irja, pahasti se oli. Nyt
alan jo itsekin ymmärtää, että Hiisi on noitunut äidin kielen.
IRJA (yksin). Vai niin, anoppi! Sinä koetat vainota minua. Hyvä! Sinun
vuoksesi olen jo itkenyt ihanan kesäni hukkaan. Mutta nyt: kyyneleet
pois ja viha vihaa vastaan! Minä taistelen sinun kanssasi! Tappelen
kuin naarassusi rakkaimmastani ilman alla. Ja varo itseäsi,
ilveshurtta! Jos vielä koetat riistää miestäni minulta, niin saatpa
nähdä, että Karjalassa on vielä julmempia kissoja kuin sinä itse,
Hämeen emä-ilves. Orvo -- niin -- nyt kerron hänelle kaikki. (Pesee
kiihtyneenä astioita.).
ELKKA (tulee Irjan huomaamatta). He suutelivat toisiaan. Ja Tuukka meni
ohitseni eikä ollut minua näkevinäänkään. Hän on vihoissaan. Miniäni on
viekas, mutta minä vielä viekkaampi. (Huomaa Irjan, menee hänen
luokseen, sanoo ystävällisesti). Annapas minun auttaa -- pestäänhän
yhdessä!
IRJA (osoittaen astioita). Kaunista auttamista!
ELKKA. Voi, voi! Tuuppasinko ne vahingossa maahan? Sitä en tullut
huomanneeksi. Älä nyt ole nureillasi, lapsi kulta. Me vanhat muutumme
äreiksi ja kärtyisiksi. Tosin pieksän suutani ja räkätän kuin harakka,
mutta enhän minä sen vuoksi pahaa tarkoita.
IRJA (kylmästi). Sinä et ole vielä koskaan puhutellut minua näin.
ELKKA (pesten). En ole.
IRJA (pesee). Ja mikä nyt on mielesi muuttanut?
ELKKA. Tietysti Tuukka.
IRJA. Vai niin.
(Äänettömyys).
ELKKA. Minä puhuttelin juuri häntä.
IRJA. Niin minäkin.
ELKKA. Johan tuon Tuukka sanoi.
(Äänettömyys).