Kevätkesä. Lehdittynyt kaski Hankosen maalla. Ennu makaa selällään
maassa puolinukuksissa, kädet pään alla. Pari kerppua, vesuri,
eväskontti ja leili vähän matkan päässä hänestä.
Käki kukkuu.
IRJA (laulaa ulkopuolella).
Kun mun kultani tulisi,
Armahani asteleisi,
Tuntisin ma tuon tulosta,
Arvoaisin astunnasta.
(Huutaa.)
Ennu!
ENNU (oikoilee vastaamatta).
IRJA (kovemmin). Ennu!
ENNU (haukottelee liikahtamatta paikaltaan).
IRJA. Ennu! Missä olet?
ENNU. Täällä.
IRJA (yhä ulkopuolelta). Joko sinulla on montakin?
ENNU. Onpahan yksi.
IRJA. Vetelys! Ja minulla on joka sormelle.
ENNU. Mitä niin monella teet?
IRJA. Johan nyt hulluja horiset! Kyllähän lampaat syövät.
ENNU. Vai niin! Puhutko kerpuista? Minä luulin sinun huhuilevan
sulhasia. (Haukottelee.). Minulla on -- annas kun katson -- kaksi.
IRJA. Ettes häpeä!
ENNU (kohottautuen). Ei, varrohan! Tuolla pään pohjassa on vielä yksi.
(Heittäytyy jälleen pitkälleen ja nauraa virnistelee vasten aurinkoa.)
IRJA (tulee vesuri kädessä, seisahtuu ja nauraa). Johan nyt jotakin! --
Kehtaatkin torkkua koko päivän!