Satoi. Satoi ja myrskysi. Kaunis kesä, joka viikkokausia oli hymyillyt
päivänpaisteisena ja leppeänä, oli äkkiä suuttunut ja murjotti
pahantuulisena.
Pappilan arkihuoneessa polki Ulla rukkia, nyrpeänä hänkin. Ihme ja
kumma, ettei hän saanut syntymään tasaisia käämejä. Ja äiti oli niistä
niin hirveän tarkka. Kas niin -- siinä taas syntyi sellainen onneton
tekele, joka toisesta päästään oli pyöreä kuin sammakko ja toisesta
litteä kuin sisilisko. Hän loi salavihkaa katseen Minnaan, joka istui
kangaspuiden ääressä.
Uskaltaisikohan kätkeä käämin hameen taskuun ja ryhtyä uutta kehräämään?
Ei, vasta eilen oli Martta, jokapaikassa-nuuskija, löytänyt viisi
sotkeutunutta käämiä uunin takaa ja nostanut siitä aika metakan.
On tämä elämä sentään raskasta. Kun on ruma ilmakin. Ei edes pääse
metsään kuljeksimaan.
Mikähän Minnaakin nykyään vaivaa? Hän on tullut niin omituiseksi.
Toisinaan iloinen ja hilpeä, toisinaan surullinen, itkeekin joskus.
Esimerkiksi eilen. Ulla istui lastenhuoneessa, ja ovi oli raollaan
arkihuoneeseen. Martta ja Minna olivat kangasta luomassa. Martta kuuluu
sanovan Minnalle:
-- Minun mielestäni Ulrik serkku voisi naida Naimin. Hänen pitäisi
saada rikas vaimo, kun ei hänellä itsellään ole varoja.
-- Se sopisi mainiosti, vastaa Minna. -- Naimi sen lisäksi on niin
käytännöllinen.
Ja sitten hän yhtäkkiä alkaa vilkkaasti nauraa ja puhella. Mutta kun
Ulla hetken kuluttua tulee huoneeseen, istuu Minna yksin kangaspuiden
ääressä ja itkee.
Voiko sellaista ymmärtää?
Se myöskin on harmillista, että vanhemmilla sisarilla aina on niin
paljon salaisuuksia. Ja jos joku nuorempi sattuu lähettyville, niin
aina kuuluu: "Pikku padoilla on korvat."
Tyhmiä he ovat. Ikään kuin hän, Ulla, ei käsittäisi, että padoilla
tarkoitetaan lapsia. Ja ikään kuin hän ei arvaisi, mistä he juttelevat
istuessaan kuutamossa tai hämärissä.
Martta tuli huoneeseen keskeyttäen Ullan mietiskelyt. Nyt hän tietenkin
alkaa torua huonoista käämeistä.
Mutta Martta ei luonut katsettakaan Ullaan. Hän astui Minnan luo ja
sanoi matalalla äänellä:
-- Mene sinä isän ja äidin luo, minä kudon.
Minna loi katseen Martan itkettyneisiin silmiin.
-- Onko jotain ikävää tapahtunut?
Martta nyökkäsi.
-- Mene ulos, Ulla, sanoi hän. -- Saat levätä vähän aikaa.
Ulla hymähti ivallisesti.
Tietysti taaskin "pikku padat". Martta ei kyllä muutoin pitänyt
huolta hänen "lepäämisestään". Hän sulki oven jälkeensä
mielenosoituksellisesti.
-- Kerro, Martta, pyysi Minna.
Mutta Martta istuutui kangaspuiden penkille ja purskahti itkuun.
-- Martta kulta, älä minua kiduta, pyysi Minna. Ja sitten äkkiä
kalveten:
-- Ei kai äiti liene sairas? Tai isä?
-- Ei, ei, nyyhkytti Martta pyyhkien silmiään. -- Martan itku oli aina
erikoisen liikuttavaa. Hän itki välittömästi kuin pieni lapsi, kasvot
vääntyivät ja nyyhkytykset nousivat sydämen sisimmästä.
Minna antoi hänen itkeä. Kietoen käsivartensa sisaren vyötäisille hän
kärsivällisesti odotti.
-- Me toivoimme, että kaikki alkaisi selvitä, alkoi Martta itkettyään
hetken aikaa. -- Isä on kuukausittain maksanut velkojaan. Mutta
nyt tänään postissa hän sai kirjeen Mattlinilta -- tiedäthän --
viljakauppiaalta. Isä on hänelle velkaa kaksituhatta markkaa, ja hän
vaatii koko summan nyt yhtaikaa kahden viikon kuluessa.
-- Kaksituhatta markkaa! Sehän on hirveä summa!
-- Onpa kyllä, mutta tarvittiin niin paljon nyt juuri, kun kaikki oli
maksettava, maanviljelyskalut, siemenviljat, palvelijain palkat, muutto
tänne pappilaan. Olemme kyllä koettaneet säästää, puolusteli Martta.
Ja Mattlin lupasi, että isä saa maksaa kuukausittain. Mutta nyt hän
on itse rahan tarpeessa, kireät ajat ja suuria rahallisia tappioita,
kirjoittaa hän.
Minna puristi kätensä yhteen ja käveli tuskaisen näköisenä edestakaisin
lattialla.
-- Jumalani, kuiskasi hän puoliääneen -- nämä ikuiset rahahuolet. On
hirveätä olla riippuvainen rahoista.
Martta hillitsi heti oman surunsa nähdessään sisaren liikutuksen.
-- Täytyy keksiä jokin keino, sanoi hän, -- älä tätä niin raskaasti ota.
Minna pysähtyi kävelyssään.
-- Onko jotain keinoa?
Martta katseli miettivänä eteensä.
-- Luuletko, että herra Hassel tai ehkä Ulrik Schöring?
Minna iski häneen säihkyvän katseen.
-- Ei milloinkaan, sanoi hän kiivaasti. -- Kuinka voit sellaista
ajatellakaan!
-- Minä vain arvelin -- lainaksi tietysti.
-- Herra Hassel on meille aivan vieras, ja Ulrik serkku on itse köyhä.
Senhän tiedät.
-- Ehkä Mooses setä voisi auttaa, kuului Liisin ääni oven luota. Hän
oli keskustelun aikana toisten huomaamatta pujahtanut sisään.
-- Harjulalaiset ovat liian saitoja, vastusti Martta.
-- Nyt kai minä en voi syksyllä päästä kouluun, pääsi Liisiltä
soinnuttomasti. -- Pellavatkin kasvavat niin huonosti.
Sade rapisi ikkunoita vasten. Ääneti, pää painuksissa, harmaiden
ajatusten vallassa istuivat tytöt. Köyhyyden taakka painoi raskaana
heidän hentoja hartioitaan.
Ovi aukeni. Äiti astui sisään. Yksi ainoa silmäys tyttäriin riitti
selvittämään hänelle mielialan. Hänen omilta väsyneiltä kasvoiltaan
katosi huoli ja suru kuin poispyyhkäistynä. Levollisesti hän astui
kangaspuiden ääreen.
-- Sinä olet kutonut jo pari kyynärää tänään, Minna, sanoi hän
iloisesti. -- Katsopas vaan, sinusta tulee vielä hyvä kutoja. Mutta
tuon keskimmäisen punaisen juovan minä panisin kapeammaksi. Vai mitä
Martta arvelee?
Tytöt katsoivat hämmästyneinä äitiin. Kuinka hän saattoi olla niin
levollinen?
Äiti vastasi kärsivällisesti hymyillen heidän sanattomaan kysymykseensä.
-- Tyttöseni, sanoi hän lähestyen heitä ja sivellen Liisin hiuksia
otsalta.
-- Oletteko unohtaneet, että Jumala on taivaassa?
* * * * *
Äiti koetti parastaan, mutta painostava mieliala ei ottanut
hälvetäkseen kodin piiristä. Se tunkeutui kaikkialle, pastorin
työhuoneeseen, missä hän istui laatien suunnitelmia, jotka seuraavassa
silmänräpäyksessä hylättiin, pujahti saarnaan, jota hän sunnuntaiksi
valmisti, se sumensi Jumalan rakkauden, vääristi Hänen evankeliuminsa.
Jokainen kodin jäsen kärsi. Minna kutoi kangasta ääneti, kasvoilla
jäykistynyt ilme, hänen hilpeä laulunsa oli vaiennut, Martta raatoi
askareissaan kymmenkertaisesti, laski ja säästi.
-- Vartioi joka suupalasta, jonka syömme, valitti Lotti.
Liisi oli kadottanut lukuhalunsa, nyt kun kouluunpääsytoiveet olivat
niin vähäiset, murjotti ja oli ärtyinen. Tyyra tarkasti viisain
silmin jokaista erikseen, hänen ei koskaan ollut tarvinnut kokea
rahahuolia, mutta hän tunsi vaistomaisesti painajaisen läsnäolon.
Ulla oli harvinaisen hiljainen. Hänen aivonsa askaroivat kuumeisesti.
Milloin hän odotti äkkiarvaamatonta rahalähetystä tuntemattomalta
taholta, milloin teki rohkeita päätöksiä mennä Harjulaan tai Kaunialaan
herra Hasselilta pyytämään lainaksi rahoja, jotka hän kyllä kerran
kuuluisaksi kirjailijaksi tultuaan maksaisi takaisin.
Toistaiseksi hän ei ollut suuria suunnitelmiaan toteuttanut. Rohkeus
petti viime hetkessä.
Ja yhä satoi. Vihmoi pientä tiheätä sadetta, kaikki oli harmaata,
toivotonta.
Äiti laski käsistään Liisin liinavaatteet, joita hän oli korjannut,
ja tuijotti ulos harmauteen. Hänen kalpeat kasvonsa saivat päättävän
ilmeen.
Tänään se oli tehtävä. Sitä ei voinut enää sysätä. He kärsivät kaikki,
isä, vanhemmat tyttäret ja lapsetkin.
Hän nousi, meni hiljaa eteiseen, puki sadetakin ylleen ja lähti ulos.
Lauri juoksi hänen jälkeensä.
-- Äiti, minne äiti menee? Pääseekö Lauri mukaan?
-- Ei, poju, sinä et voi tulla äidin mukaan. Juokse takaisin sisään.
Kastut täällä ulkona.
Poika jäi katsomaan hänen jälkeensä. Itku ei ollut kaukana.
-- Kunpa vain pääsisin, niin ettei kukaan näkisi, ajatteli äiti.
Kas niin, siinä tuli Ulla juosten väentuvasta.
-- Äiti, meillä on siellä hauskaa. Vanha Maija ja Josefiina raastavat
perunajauhoja ja kertovat vanhoja juttuja. Mutta minne äiti on
matkalla? Sateessa?
-- Harjulaan, lapseni, älä seiso täällä kastumassa. Äidillä on kiire.
Ulla katseli äidin jälkeen. Miksi äiti oli niin hätäinen? Aivan kuin
pelkäisi jotain.
Harjulaan hän sanoi menevänsä. Ulla vetäisi pitkään henkeänsä.
Harjulaan! Voi hyvänen aika! Hän ymmärsi mille asialle. Äiti raukka.
Ullan teki mieli itkeä.
-- Rakas Jumala, rukoili hän, -- älä anna äidin astua turhaan raskaita
askeleitaan.
Harjulan rouva seisoi pihalla hameet korkealle nostettuna, harmaa,
kotikutoinen löysä nuttu yllään ja torui emäntäpiikaansa.
-- Kuusi naulaa voita yhdessä viikossa. Se on kuulumatonta, kerrassaan
sietämätöntä, sanon minä Mimmille. Jos Mimmi luulee, että patruunalla
ja minulla on kultakaivoksia, niin Mimmi erehtyy.
Portin saranat narisivat. Pastorin rouva astui pihalle. Elviira rouva
nyökytti päätään.
-- Mene sisään vaan, Anna, minä tulen kohta jäljestä.
Harjulan rouva jatkoi torumistaan. Annan sydän pusertui kokoon hänen
sitä kuullessaan. Äänetön tuska kouristi hänen sydäntään.
Hyvä Jumala, kuinka vaikeata tämä oli. Mutta hänen täytyi, Jonatanin
tähden, lasten tähden -- --
Hän oli puhunut asiansa. Elviira rouva sekoitti lusikalla kahvikuppiaan
ja istui ääneti. Erehtyikö Anna vai vilahtiko todella hänen kasvoilleen
jotakin vahingonilon tapaista?
Harjulan rouva mietti. Kaksituhatta markkaa oli suuri summa. Ja
pastori oli muullakin taholla velkaantunut. Ja tuli aina olemaan.
Maanviljelystä hän ei ymmärtänyt, mutta luuli ymmärtävänsä ja teki
rohkeasti tyhmyyksiä. Anna ei myöskään ollut malliemäntä. Antelias ja
runsaskätinen hän aina oli ollut. "Pikkumainen säästäväisyys on muka
matalaa."
Sen hän oli kerran sanonut, ja se oli aiottu hänelle, Elviira Kemelille.
Ei, siihen taloon ei kannata rahoja lainata. Parasta antaa heidän
kokemuksen kautta tulla huomaamaan, kuinka tärkeätä "pikkumainen
säästäväisyys" on.
Jos Mooses olisi ollut kotona, olisi hän ehkä suostunut. Hän oli niin
löperö pappilaisten suhteen.
-- Niin, totisesti, Anna hyvä, tällä kertaa meidän on mahdoton auttaa.
Mooseksella on niin paljon menoja nyt juuri. Hyväinen aika, joko sinä
nyt menet? Etkö juo toista kuppia?
Annan huulet värisivät.
-- Kiitos, minun täytyy rientää kotiin. Aion värjätä vielä tänään
matonkuteita.
Harjulan rouva seisoi hetkisen epäröiden, kun ovi Annan jälkeen oli
sulkeutunut.
Olisiko sittenkin pitänyt auttaa?
Tuntui niin pahalta sydänalassa.
Hän otti pari askelta ovea kohti, mutta pysähtyi.
-- On paras odottaa, saavatko he muualta. Sittenhän vielä on aikaa. --
Äiti astui takaisin samaa lokaista maantietä, jota äsken oli Harjulaan
kulkenut.
Olisihan hänen pitänyt arvata. Eikö ollut turhaa näin nöyrtyä?
Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Hän oli väsynyt, elämä oli
harmaata, lohdutonta.
Pikkupappilassa odotettiin malttamattomasti hänen tuloaan. Ulla oli
kertonut Minnalle ja Martalle, että äiti oli mennyt Harjulaan, ja he
arvasivat hänen asiansa. Minna pusersi tuskaisesti kätensä ohimoilleen.
Martan sydämessä syttyi toivon kipinä.
Mooses setä oli kyllä itara, mutta hän oli hyvä. Kunpa äiti saisi
hänelle puhua.
-- Nyt äiti tulee, huudahti Ulla.
Tytöt juoksivat ikkunalle. Ja maantiellä he näkivät äitinsä pyrkivän
eteenpäin sateessa ja tuulessa, hameen liepeet loassa, märkänä,
väsyneenä, hartiat kumarassa.
He saattoivat lukea hänen olemuksestaan käynnin tuloksen.
Ja seistessään siinä ikkunan ääressä toisiinsa lujasti pusertuneina
sisaret tunsivat, etteivät he koskaan, koskaan elämässään tulisi tätä
näkyä unohtamaan.
Heidän kaunis, ylpeä äitinsä nöyrtyneenä, murtuneena.