-- Tytöt, kutka teistä tahtovat mennä tervehtimään Kristiina tätiä?
Pelkään, ettei hän ole oikein terve, kun ei hän viime sunnuntaina ollut
kirkossa, sanoi pastorin rouva.
-- Minä kyllä mielelläni lähden, äiti, sanoi Minna.
-- Minä myös. Saanko mennä Minnan mukaan? pyysi Ulla.
-- Saat kyllä, lapseni, mutta älä väsytä tätiä lörpötyksilläsi.
-- Ehkä Tyyrakin tahtoo mennä?
-- Kiitos, täti, hyvin mielelläni, mutta minun jalkani ovat olleet
hiukan kipeät. Pelkään rasittuneeni eilen, kun olimme Liisin kanssa
postissa jalan.
Liisi hymyili ivallisesti. Tyyra ei ollut lainkaan valittanut väsymystä.
Polku, jota Minna ja Ulla astuivat Kristiina Blylodhin asumukselle,
kulki syvän havumetsän halki. Tytöt kävelivät äänettöminä, kumpikin oli
herkkä luonnon kauneudelle. Metsän syvä hiljaisuus oli selittämättömän
suloinen. Kuului tuskin ainoatakaan ääntä, vanamoiden vieno tuoksu
sekaantui mäntyjen pihkanhajuun, ja alhaalla tien oikealla puolen
päilyi yksinäisen lammen musta kalvo kelluvine lumpeenlehtineen.
Minna hyräili hiljaa itsekseen. Ulla uneksi. Tuon tuostakin hän
pysähtyi ja kuunteli suljetuin silmin.
Metsä puhui.
Tällaiset hiljaiset hetket metsän yksinäisyydessä olivat Ullan
onnellisimmat.
Metsästä johti kapea polku niitylle. Silmiä huikaisi -- niin äkillinen
oli vaihdos pimennosta vuohensilmiä ja punaisia tervakukkia uhkuvaan
aukeamaan.
Ulla syöksyi avosylin kukkien luo.
-- Minä poimin tädille, huudahti hän ahneesti katkaisten kukkien varsia.
-- Jätä kukat rauhaan. Ne ovat paljon kauniimmat omassa ympäristössään.
Sinullahan on jo vanamolta tädille.
Kristiina Blylodh asui Kaunialan entisen pehtorin luona kappaleen
matkaa maantieltä. Pieni rakennus ympäristöineen oli siisti ja soma.
Pihalla prameili keisarinkruunuja, korkeita punaisia harjaneilikoita,
helakansinisiä kukonkannuksia ja punaisia ruusuja. Ikkunoilla näkyi
runsaasti ruukkukasveja.
Taava, talon emäntä, oli nähnyt Minnan ja Ullan tulevan ja riensi heitä
vastaan.
-- Olipa hyvä toki, että pappilan neidit sattuivat tulemaan. Täällä on
vanha fröökynä ollut sairaana jo pari päivää. Ei pahasti -- ei pidä
säikähtyä -- mutta vuoteessa on ollut. Se leinihän se tahtoo vanhaa
ihmistä kiusata. Hain kuppari-Mantan sitä hieromaan.
-- Äiti arvasikin tädin sairastavan, sanoi Minna, -- lähetti
linjamenttia. Saan kai mennä sisälle tädin luo?
-- Kysynpähän.
Taava pistäytyi porstuan toiselle puolen sijaitsevaan kamariin, missä
Kristiina neiti asui.
-- Saa sinne mennä, ilmoitti hän takaisin tultuaan. Ja minä kysyisin,
että voisikohan neidit olla täällä sen aikaa, kuu minä veisin ukolle
kahvia niitylle. Lapset meni marjaan, ettei ole talossa ketään.
-- Menkää vain rauhassa, Taava, kyllä me tädistä huolehdimme. -- Ulla
voi istua sen aikaa ulkona tai tuvassa, ettei häiritse tätiä.
Minna katosi tädin huoneeseen ja Ulla jäi istumaan kuistille seuranaan
kaksi somaa kissanpoikasta. Niiden iloiset kujeet ja hullunkuriset
hypähdykset valtasivat hänen huomionsa tykkänään. Hän juoksi niiden
jäljestä ulos, heittäytyi vatsalleen nurmikolle ja veti ruohikossa
hilkkaansa, jonka pitkiä nauhoja kissanpojat vaanien tavoittelivat.
-- Hyvää päivää, pikku neiti.
Ulla ponnahti pystyyn. Nurmikolla hänen edessään seisoi pitkä solakka
mies ratsastussaappaissa.
Ulla tunsi hänet heti. Kreivihän se oli. Kreivi itse.
Huh, kaikkea sitä sattuukin! Mitä ihmeitä hän täällä Tuomaalassa tekee?
Ja tunsiko hän Ullan? Kamalaa se olisi. Ullan ensi ajatus oli puikkia
pakoon, mutta luotuaan pelästyneen silmäyksen "kreiviin" hän jäi
paikalleen.
Oikeastaan tämä ei näyttänyt lainkaan pelottavalta. Ei ainakaan tällä
haavaa. Silmissä oli veitikkaa, ja huulien ympärillä värisi, vaikka hän
koetti näyttää totiselta.
Tämän huomion tehtyään Ulla rohkaisi mielensä, niiasi syvään ja sopersi:
-- Päivää.
Kreivi astui portaita ylös kuistille -- aikoiko hän Kristiina tädin
luo? Ulla juoksi hänen jälkeensä, niiasi uudestaan ja sanoi:
-- Kristiina täti on sairas. Ei sinne pääse.
-- Niinkö? Onko hän pahastikin sairas? Kreivi näytti huolestuneelta.
-- Ei pahasti. Mutta häntä hierotaan. Minna on siellä sisällä ja
kuppari-Manta.
-- Onko Minna sisaresi?
-- On.
-- Sitten sinä varmaan olet Pikkupappilasta?
-- Niin olenkin.
-- Luulenpa, että jään tänne kuistille istumaan, kunnes saan kuulla,
miten neiti Blylodh jaksaa. Ehkä pikku neiti suvaitsee tehdä minulle
seuraa?
Kohteliaasti kumarrellen kreivi viittasi penkkiin. Ulla istuutui
punoittavin poskin, kreivi asettui hänen viereensä.
Juteltiin niitä näitä. Ullan teki kovin mieli kysyä kreiviltä, oliko
hän todella kreivi vaiko englantilainen lordi ja minne hänen toverinsa
oli jäänyt.
Mutta yhtäkkiä kreivi kysyi:
-- Kuinka Esmeralda jaksaa?
Ullan entisestään punaiset posket sävähtivät tulipunaisiksi. Sellainen
viekastelijako kreivi olikin? Hän oli siis tietänyt koko ajan. Jospa
Ulla sen olisi arvannut, ei olisi viereen istunut. Hän koputti kengän
kärjellä lattiaa silmät maahan luotuina ja tunsi, miten itku hitaasti
kohosi kurkkuun ja sieltä silmiin. Täytyi lähteä, ennen kuin vedet
alkoivat tippua.
Hän nousi lähteäkseen mutisten jotain epäselvää. Mutta kreivi tarttui
häntä käteen.
-- Ettehän suuttune, pikku Tonio, pyysi hän. -- Eihän ole minun vikani,
että tunsin teidät.
Ulla koetti vetää kättään pois, mutta kreivi sulki sen sitä lujemmin
kahteen kouraansa.
Ja yhtäkkiä Ulla muisti rahan, jonka hän oli saanut. Hänen tuli kuuma.
Täytyi selittää, etteivät he olleet tavallisia kerjäläisiä. Hän
suoristi ryhtiään.
-- Me annoimme ne rahat suutarin lapsille, jotka aina ovat niin
nälkäisiä ja repaleisia.
-- Ahaa, te olitte siis jonkinlaisella hyväntekeväisyysretkellä.
-- Ei, se oli oikeastaan Markin tähden.
-- Markin?
-- Niin. Ja nyt Ulla tunsi, että hänen täytyi kertoa koko asia,
että kreivi ymmärtäisi, mistä syystä he olivat ryhtyneet semmoiseen
seikkailuun. Hän kuvasi kaunopuheisesti Markin olennon, hänen
soittohalunsa, hänen tukalan tilansa Harjulassa, jossa ei kukaan
ymmärtänyt eikä rakastanut soittoa.
-- Mutta nyt ovat isä ja Minna käyneet Harjulassa puhumassa Markin
puolesta. Minna saa kyllä perille, mitä hän tahtoo, hän on niin
ihmeellinen.
-- Vai on Minna niin ihmeellinen, sanoi kreivi hitaasti.
-- On, hän on vanhin sisareni, ja kaikki pitävät hänestä. Hän on
talvisin Helsingissä vanhan hermostuneen rouvan seurana. Se on tietysti
hirveän ikävää. Mutta nyt hän on kotona, ja minä pidän hänestä enemmän
kuin kenestäkään muusta sisaresta.
-- Mikä sinun nimesi on?
-- Ulla, eli oikeastaan Ulriika. Minä olen äidin serkun, Ulrik
Schöringin, kaima. Hän asui ennen Kaunialassa, mutta Kauniala myytiin
ja hänen täytyi lähteä pois maasta, ja hän oli hirveän onneton ja
surullinen. Ja hänellä oli morsian, Harjulan tädin ja Alma tädin nuorin
sisar, mutta kun hän tuli köyhäksi, hylkäsi morsian hänet ja meni
naimisiin vanhan rikkaan miehen kanssa. Eikö se ollutkin rumasti tehty?
-- Se oli varsin viisasta.
Kreivin ääni oli omituisen katkera. Ulla loi hämmästyneenä häneen
katseensa.
-- Minä en ainakaan olisi niin tehnyt. Eikä Minnakaan.
-- Eikö Minnakaan? Oletko siitä niin varma, pikku Ulla?
-- Kyllä. Meillä on kotona valokuva-albumissa Ulrik Schöringin kuva,
ja kun Minna kävi Haminassa tyttöopistossa, hän otti kuvan albumista
ja kätki sen matkalaukkuunsa. Sitä ei kukaan muu nähnyt kuin minä, ja
kuulin Minnan kertovan Martalle, että kaikilla tyttöopiston tytöillä
oli oma ihanteensa, jonka kuvaa he säilyttivät tyynynsä alla ja salaa
katselivat. Ja hän ihaili Ulrik Schöringiä.
-- Sanoiko hän todella niin? kysyi kreivi kiihkeästi.
-- Kyllä, ja sitten hän vielä sanoi, että sellainen tyttö, joka hylkää
ystävänsä rahan tähden, on tunteeton. Ja että Ulrik Schöringin morsian
oli sydämetön.
Ja kun hän tuli kotiin tyttöopistosta, kertoi hän Martalle, että
kaikki tytöt olivat kauhean uteliaita nähdessään hänen ihanteensa. Ja
kauhean kateellisia, sillä Ulrik Schöring on tosiaan hyvin komea poika
kadettipuvussaan siinä kuvassa.
-- Oikeinko totta? sanoi kreivi ja näytti miltei poikamaisen nuorelta.
-- Mutta hyväinen aika, huudahti Ulla. -- Nyt minä vasta huomaankin,
että te olette hirveästi hänen näköisensä juuri tällä haavaa. Teillä on
juuri sellainen suuri nenä kuin hänelläkin.
-- Kuinka se voisi olla mahdollista, sanoi kreivi ja hieroi isoa
nenäänsä. -- Mutta kerrohan vielä Ulrik Schöringistä ja Minnasta,
anteeksi, Minna neidistä.
Mutta nyt Ulla äkkiä huomasi olleensa liian avomielinen. Voi
sentään! Mitähän Minna sanoisi, jos tietäisi, että hän istui täällä
lörpöttelemässä hänen ihanteestaan ventovieraalle kreiville, joka
lisäksi ehkä ei ollutkaan kreivi, ei edes englantilainen lordi, koska
hän saattoi olla noin utelias? Ja mahtoiko hän suuttua siitä suuresta
nenästä?
Nyt tuli Taava kotiin niityltä. Kreivin nähdessään hän hän iloisesti
huudahti:
-- Olipa hauskaa, että insinöörikin tuli fröökynää kattoon. Se onkin
raukka jo ikävöinyt. Jahka ma käyn sisällä sanomassa.
Ulla jäi miettimään: insinööri! Kreivi suli kuin tina tuhkaan.
Taava astui kuppari-Mantan seurassa ulos Kristiina neidin huoneesta.
-- Menkää sisään vain, insinööri. Fröökynä pyysi tulemaan.
-- Saanko minäkin mennä? kysyi Ulla.
-- Menee vaan.
Kristiina täti istui korkeaselkäisessä nojatuolissa suureen saaliin
kiedottuna, musta pitsipäähine hiuksilla ja jakkara jalkain alla. Minna
oli paraillaan asettamassa tyynyjä hänen selkänsä taakse, kun ovi
aukeni ja insinööri, Ulla kintereillään, astui sisään.
Insinööri suuteli Kristiina tätiä kädelle ja kumarsi syvään Minnalle.
Mutta mistä syystä Minna punastui? Sillä punainen hän oli, siitä ei
päässyt mihinkään.
Vai johtuiko se siitä, että hän oli ollut kumarassa korjatessaan tädin
tyynyjä?
-- Minna, sanoi Kristiina täti, ja hänen äänensä oli juhlallinen,
mutta samalla selittämättömän onnellinen. -- Tässä on Ulrik Schöring,
sisareni Gustaavan ja lankoni Herman Schöringin poika. Hän on palannut
kotiin.
Vanha nainen oli tarttunut Minnan käteen, toisella hän piteli vieraan
miehen kättä.
-- Tervehtikää toisianne, lapset.
Minna ojensi rauhallisesti kapean pienen kätensä ja lausui vienosti:
-- Tervetuloa kotimaahan.
Kukaan ei huomannut, että Ulla oli rynnännyt ulos ovesta.
Tulipunaisena, silmät vesissä hän oikopäätä syöksyi pihalle. Siellä
parin korkean viinimarjapensaan suojassa hän heittäytyi maahan.
Että ihminen saattaakin olla niin viekas ja halpamielinen!
Ja toinen niin typerä ja avomielinen!
Kuinka monta kertaa olikaan isä sanonut hänelle: oma suu tikanpojan
surma!
Hän oli lörppö, iankaikkinen, parantumaton lörppö, lörppöjen lörppö.
Liisi taas nauraisi, kun tietäisi.
Ja Tyyra! Hän kohottaisi sysimustia kulmakarvojaan ja sanoisi: Sinä
olet aivan liian puhelias ja välitön, Ullaseni.
Entä Minna! Niin Minna!
Ulla painoi päänsä ruohikkoon ja voihkaisi tuskasta.
Hän oli paljastanut Minnan salaisuuden, oli avannut hänen sydämensä
kirjan Ulrik Schöringin nähtäväksi.
Ei, luettavaksi, niinhän sitä sanotaan. Avannut sydämen kirjan
ventovieraan luettavaksi.
Se oli hienosti sanottu. -- Ulla jäi sitä ajattelemaan.
Sitten hän taas kiihkeni, takoi nyrkillään maata.
Katala Ulrik Schöring. Mokomakin urkkija. Ja hän, Ulla, oli luullut
häntä kreiviksi.
Kaunis kreivi! Tosiaan.
-- Ulla! Ulla!
Minna huusi. Huutakoon vain! Hän ei enää ikipäivinä näytä silmiään
kenellekään ihmiselle maan päällä. Häntä on petetty, kohdeltu kavalasti.
Taas huudettiin.
-- Ulla, joudu. Lähdetään kotiin.
Ulla kurkisti pensaan takaa.
Kas vaan. Kehtasi vielä kulkea Minnan rinnalla. Jos Minna tietäisi! Nyt
he astuvat aivan sivuitse, ja Minna ihmettelee, minne hän on joutunut.
Kulkekoot. Hän ei ilmaise itseään. Minna menköön yksin kotiin. Hän ei
näyttäydy, ennen kuin petturi on lähtenyt.
Kului hetkinen, äänet häipyivät. Sitten kohotettiin viinimarjapensaiden
oksia varovasti ja Ulla tirkisti ympärilleen.
-- Minna on kovin levoton, sanoo levollinen ääni.
Onko moista kuultu!
Siinä seisoo Ulrik Schöring itse ilmi elävänä ratsastuspiiska kädessä
ja katselee häntä viattomana kuin kapalovauva.
Ulla kohosi seisomaan ja loi petturiin niin musertavan katseen kuin
ikinä saattoi.
-- Ulla, sinä et tervehtinyt serkkuasi, sanoo rikollinen ja kohtaa
röyhkeästi tytön leimuavan katseen.
Ei vastausta.
-- Mehän olemme kaimoja.
Synkkä äänettömyys.
-- Ulla, oletko todella minuun suuttunut? Katsos, minä olen elänyt niin
kauan Amerikassa villien joukossa, etten enää tiedä kuinka käyttäytyä
päästyäni sivistyneitten pariin.
Nopea katse ilmoitti tytön mielenkiinnon heränneen.
-- Ulla, emmekö polta rauhanpiippua?
Ullan kasvot vilkastuivat. Nyt kuului taaskin Minnan ääni.
-- No mutta, Ulla. Missä sinä olit?
Ulla juoksi sisaren luo. Hän ei vastannut sanaakaan Minnan
ihmetellessä, missä hän oli piillyt.
He kulkivat takaisin samaa tietä, jota olivat tulleet, Ulrik Schöring
ja Minna astuivat rinnan, Ulla pysyttelihe jäljessä.
Kreivi -- ei -- Ulrik Schöring saisi kokea, että hän saattoi olla
leppymätön.
Mutta jos hän joskus maailmassa vielä leppyy, täytyy hänen kertoa
Ullalle Amerikan villeistä. Oliko hän ehkä ollut intiaanien vankina?
Tai kaivanut kultaa Kaliforniassa ja tapellut saaliinhimoisten
kullankaivajien kanssa kultamöhkäleistä?
Joka tapauksessa hän tietysti oli kokenut jännittäviä seikkailuja.
Mahtoiko hän tulla pappilaan niitä kertomaan?