Heti aamiaisen jälkeen riensi Ulla ulos. Hän oli viettänyt levottoman
yön ja ollut varhain jalkeilla, mutta kun hän ei uskaltanut luvatta
ottaa syötävää ruokasäiliöstä, oli hänen täytynyt odottaa aamiaiseen
asti voidakseen omasta osuudestaan säästää suojatilleen.
Juuri kun hän oli pujahtamassa pihaveräjästä ulos, kuuli hän Minnan
äänen takanaan.
-- Minne menet, Ulla?
Ulla sopersi jotakin epämääräistä. Hädissään hän pudotti maahan
paperipussin, jossa säilytti Markille vietävän ruoan.
Minna riensi nostamaan sen ennen Ullaa. Hän katseli ensin pussia ja
sitten punastuvaa sisartaan.
-- Kenelle sinä ruokaa kuljetat?
Ulla seisoi syyllisen näköisenä.
-- Nyt on kaikki hukassa, ajatteli hän.
Minna laski kätensä hänen olkapäälleen.
-- Nyt sinä rehellisesti kerrot minulle, mitä metkuja on mielessäsi.
Kenelle sinä ruokaa kannat? Huomasin jo aamiaispöydässä, että itse olit
syömättä ja kätkit osuutesi.
-- Se on salaisuus, sopersi Ulla. -- Olen luvannut olla vaiti.
Minna hymyili. -- Luonnollisesti se on salaisuus. Eikä sinun tarvitse
sitä minulle kertoa. Arvaan itsekin. Sitä et voi estää. Onko eilinen ja
tämänpäiväinen omituinen käytöksesi jossakin yhteydessä Markin kanssa?
Ulla oli vaiti.
-- Siis on. Sinä tiedät hänen piilopaikkansa. Mutta ymmärrätkö sinä
myös, että teet hyvin väärin auttaessasi häntä? Mitä luulet isän ja
äidin tästä sanovan?
Ulla purskahti itkuun.
-- Hän on niin onneton -- kuului nyyhkytysten välistä. -- Ja minä olen
luvannut, etten petä häntä. Ja hän aikoo rehellisesti elättää itsensä
viulunsoitolla. Ja Harjulan setä ja täti ovat tyranneja. Ja kaikkia
hyljätyltä pitää auttaa. Ja orpoja. Raamatussakin sanotaan niin.
-- Tietysti. Mutta auttaa järkevästi. Vie minut Markin luo, niin koetan
minä puolestani auttaa häntä.
Ulla taisteli kovan taistelun. Tuntui mahdottomalta pettää Mark, mutta
olipa hän myös vahvasti ruvennut epäilemään, tokko Mark saattaisi omin
neuvoin tulla toimeen. Olisi tietysti suuri helpotus, jos Minna olisi
mukana salaisuudessa.
-- Mutta sinä et saa ilmaista Harjulan tädille ja sedälle Markia, ellei
hän itse tahdo. Lupaatko sen?
-- Lupaan. Toivon saavani Markin järkiinsä.
Mark loikoi sammaleilla näppäillen hiljaa viulunsa kieliä, kun sisaret
saapuivat luolalle. Heidät huomatessaan poika ponnahti pystyyn kuin
joustin. Uhkamielinen katse sinkosi Minnaan, toinen sanomattoman
halveksiva Ullaan.
-- Petturi, kielikello, kuului yhteenpusertuneiden huulien välistä.
-- Hän arvasi itse, änkytti Ulla syyllisen näköisenä.
Minna nyökkäsi ystävällisesti pojalle.
-- Hyvää päivää, Mark. Sinähän olet löytänyt mainion pesäpaikan
itsellesi. Saanko tulla sisään?
Mark oli odottanut musertavaa nuhdesaarnaa. Minnan iloinen,
ystävällinen ääni saattoi hänet hämille. -- Mutta se oli tietysti
tyttöjen tavallisia metkuja. Hän murjotti äänettömänä, uhkamielisenä.
Minna ei ollut huomaavinaan pojan huonoa tuulta. Hän istui ladon
kynnykselle ja otti hatun päästään estääkseen sitä rutistumasta.
Auringonsäteet pujahtivat puiden oksien välitse kullaten hänen
hiuksensa, nopea kävely oli kohottanut punan hänen muutoin kalpeille
poskilleen. Mark tarkasti häntä salaa. Vähitellen pojan kasvojen
piirteet pehmenivät, hänen kauneudelle herkkään mieleensä vaikutti
Minnan hempeä sulo rauhoittavasti.
Tuokion kesti jännittynyttä, odottavaa hiljaisuutta. Sitten sanoi
Minna lähettäen katseensa yli kesäisten, päivänpaisteessa kimmeltävien
niittyjen ja vainioiden taustalla kohoavaan tummaan metsään:
-- Kuinka kaunis aamu! Mark, etkö tahtoisi soittaa meille jotain?
Oletko soittanut Mozartia? Eikö totta, Mozart sopii tähän tunnelmaan?
Tai Schubert?
Mark hätkähti. Hänen silmiinsä tuli kysyvä, iloisen hämmästynyt katse.
Mitä tämä oli? Hän oli valmistautunut kohtaamaan nuhteita, ja häntä
pyydettiin soittamaan.
-- Kyllä minä osaan soittaa Mozartia, vastasi hän miltei iloisesti.
Kasvattiäitini piti hänestä paljon.
-- Rakastiko kasvattiäitisi soittoa?
-- Rakasti. Ja isä myös. He antoivat minulle tämän viulun, ja minä sain
opetella soittoa.
Pojan ääni alkoi väristä. Nopeasti hän tarttui viuluunsa, ja pian
kaikuivat Mozartin leikkivät, päivänpaisteiset säveleet vanhassa
ladossa. Siro, viehkeä menuetti kohotti hymyn kuuntelijain huulille
ja pani Minnan kapean jalan liikkumaan hänen siinä istuessaan ladon
kynnyksellä. Ulla loisti -- olipa hyvä, että Minna sai nähdä, kuinka
taitava Mark oli.
Vähitellen Mark antoi valoisten sävelien vaihtua tummempiin. Viulun
kielet kertoivat surusta ja pettymyksestä, yksinäisyydestä ja
orpoudesta. Päivänpaiste oli peittynyt pilviin, kirkas onnellinen kevät
pimeään syksyyn.
Minna kuunteli liikuttuneena. Hän katseli pojan kalpeita, sielukkaita
kasvoja, hänen siroa, hienorakenteista ruumistaan ja asetti hänet
ajatuksissaan Harjulan karuun ja sulottomaan ympäristöön. Totisesti,
siinä maaperässä ei Markin tapainen voinut menestyä.
Mark lopetti soittonsa ja loi arasti kysyvän katseen Minnaan. Tämä
istui yhä ääneti pää käden nojassa. Viimein hän kohotti päänsä ja
lausui vitkaan:
-- Minä istun tässä ja ajattelen sinua, Mark. Sinua ja viuluasi. Sinä
rakastat varmaan sitä hyvin paljon.
Mark nyökkäsi ääneti. Liikutus pusersi hänen kurkkuaan estäen häntä
puhumasta.
-- Rakastatko niin paljon, että sen vuoksi tahtoisit uhrata jotain?
Poika loi häneen silmänsä vakavasti.
-- Rakastan.
-- Katsopas, jos sinun nyt viulusi tähden täytyisi alistua siihen, mikä
mielestäsi on ikävintä, jos sinun täytyisi mennä takaisin Harjulaan.
Tahtoisitko?
-- Mutta he eivät salli minun soittaa. Jaakko aikoi ottaa viuluni
pois. He tahtovat lähettää minut Marttiselle puotipojaksi. Mutta minä
en tahdo ruveta kauppiaaksi. En voi seistä siellä myymässä silliä ja
saippuaa ja kaikenlaista muuta, mikä haisee niin pahalle. Ja miehet
polttavat hirveätä tupakkaa, ja kauppias toruu, ja koko huone on
likainen ja pimeä. Oih, en voi, en voi. Tahdon soittaa!
Tässä pojan tasapaino petti. Hän heittäytyi sammalille ja kätki kasvot
käsiinsä.
-- En tahdo, en voi, hoki hän kyyneliään pidättäen, hammasta purren.
Minna oli laskeutunut hänen viereensä polvilleen. Hän siveli hiljaa
pojan hiuksia.
-- Tiedätkö, Mark, mitä me nyt teemme? Ensiksikin lopetamme tämän
lapsellisen latoseikkailun -- sinähän olet jo suuri poika. -- Markin
poskille kohosivat veret. -- Sitten menemme pappilaan. Ja siellä isä
kyllä keksii jonkin neuvon. Pyydämme häntä puhumaan oikein kauniisti
Harjulan sedälle.
-- Setä ei olekaan niin kova, kuului sammaleiden seasta.
-- Ja tädille myös. Ja arvaapas, mitä minä aion pyytää? Pyydän, että
sinä saisit ainakin pari kertaa viikossa tulla pappilaan soittamaan
minun kanssani. Sillä minä soitan hyvin mielelläni, ja me soitamme
yhdessä, sinä ja minä, pianoa ja viulua. Soitamme Mozartia, Schubertia
ja Chopinia. Mitä arvelet?
Mark oli kohottanut kyyneleiset kasvonsa tyttöä kohti. Hänen silmänsä
säteilivät.
-- Se olisi hirveän hauskaa.
-- Eikö totta? Ja nyt lähdemme. Pappilassa syöt oikein hyvän aamiaisen.
Arvaan, etteivät Ullan tuomiset ole olleet kovinkaan runsaat.
Mark oli kuulevinaan pienen ivan väreen tytön äänessä. Taaskin
karahtivat veret hänen poskiinsa. Hän suoristi itseään ylpeästi,
karisti rikat vaatteistaan ja sanoi hiukan kopeasti:
-- Olen ollut hyvin lapsellinen. Kiitän kutsustanne, hyvä neiti. Mutta
on kai parasta, että menen suoraa päätä Harjulaan vastaamaan teostani.
-- Se on oikein, Mark. Mutta etkö tahdo sanoa minua Minnaksi, se on
paljon yksinkertaisempaa. Ja kun olet nain lähellä pappilaa, täytyy
sinun todella ensin tulla meille isän kanssa neuvottelemaan.
-- Siellä on niin paljon tyttöjä, mutisi Mark.
Minna nauroi hilpeästi.
-- Tytöistä emme välitä, eivät he sinulle pahaa tee. Ullan ja minut
sinä jo tunnet. Olemmeko mielestäsi niin pelottavia?
Mark yhtyi vasten tahtoaan hänen nauruunsa, ja Ulla, joka mykkänä
katselijana oli seurannut tapauksen kulkua, hymyili ilo kasvoillaan.
Jos kerran isä ja Minna ottivat Markin huostaansa, oli asia oikealla
tolalla. Sillä isähän oli pappi, ja Minnaa ei kukaan voinut vastustaa.