(Nummisuutarit 1864).
Aleksanteri Rahkonen.
Myllärin poika Wiipurista, syntynyt 1841, tuli yliopistoon 1862.
Antanut sekä alkuperäisiä että käännetyitä runoelmia Suomettareen ja
kuvalehteen "Maiden ja Merien takaa," joista osa on painosta tullut
vihkoksi kerättynä nimellä _Sääskiä_ 1865. Suomentanut muutamia
kirjoja.
Imatralla.
Hongat nuokkuu Imatralla,
Luonto näyttää huokaavan,
Pohjantähti taivahalla
On kuin silmä Jumalan;
Kun se loistaa,
Surut poistaa,
viittaa: tuoss' on kallis maa,
Sykkimään mi syömmet saa.
Wesi kiehuu, koski pauhaa,
Päilyilevät pisarat,
Aalto aalloss' etsii rauhaa,
Jylhät vuoret notkuvat.
Wuoksi jyskää,
Riehuu, ryskää:
On kuin jumalattaren
Kutsu taistoon vapauden.
Miksi makaat Suomalainen?
Herää, nouse unestais!
Taivas aukee loistavainen,
Sua kutsuu Jumalais.
Hän jo sulle
Walitulle
Walmistanut kruunun on.
Nouse valon voittohon!
(Maiden ja Merien takaa 1866).
Käen kukunta.
Käki kukkuilee,
Riemahuttelee
Oman kultans mieltä;
Wanhus, neitonen
Istuu, kuunnellen
Käen riemukieltä.
"Kuku kauvemmin
Lintu ihanin,
Ikäin aikaa soita",
Näinpä vanhus vaan
Lausuu lukeissaan
Käen kukunnoita.
Neito lempens kans',
Ollen toivoissans,
Kuiskaa vanhan luona:
"Kuku kerta vaan,
Niin mä kultain saan
Omaks tänä vuonna".
Kun se monesti
Kukkuu sulosti,
Wanhus riemuu sille;
Mutta neitonen
Lausuu huoaten:
"Terve kyöpelille!"
Kerran kukahtaa,
Silloin neito saa
Riemun rintahansa;
Mutta harmaapää
Polvens nöyristää,
Oottaa hautoansa.
(Maiden ja Merien takaa 1866).
Kevätlaulu.
(Unsre Wiesen grünen wieder.)
Niitty jälleen vihannoipi,
Nurmi kukkii tuoksuen,
Peipon riemusävel soipi,
Leivo lentää laulellen,
Metsä muuttuu ihanaksi,
Lemmen ääni kaikuvi,
Paimen yltyy rohkeemmaksi,
Neitonen on hellempi.
Kevät kukkaa verhoileepi
Lehtisillä hienoilla,
Wuokon terän valkaiseepi
Hopealla kirkkaalla,
Lehdistänsä kohouupi
Kielokainen tuoksuen,
Koristeeksi valmistuupi
Wiattoman rinnallen.
Nuokkuileepi varrellansa
Esikoinen kultainen,
Kuusain kiertää oksiansa
Suojaa suoden rakkaillen;
Lämmin ilma kuiskuttaapi
Meille lemmen äänellä,
Kevään sulo vaikuttaapi
Tuntehia syömessä!
(Maiden ja Merien takaa 1865).
Tietymättömäin sepittämiä runoelmia.
Kultaperhoset.
Tuli tuolta maista metisistä
Kaunis parvi kultaperhosia.
Lennossansa päivän paistehessa
Tuonne, tänne metisillä mailla
Havaitsivat ahon vieruksella,
Mehumättähällä kasvavaisen
Kevään lapsen, kukan kaunihimman.
Ihmetellen tämän ihanuutta,
Laskeusi yksi lennostansa
Alas aamukasteen kyyneleihin,
Mielistyen kukan kauniin muotoon
Ystäväksi antausi hälle,
Lupaellen ikirakkautta.
Niinpä meni päivät parahimmat,
Niinpä aika armas helleyden,
Mutta mehun ma'un maistettua,
Nautittua hetket hellehimmät,
Lähti tämä korja herkkulintu
Taasen tuonne maille metisille
Toisten kultatovereinsa kanssa.
Siellä loisti monta muuta kukkaa,
Sinne houkutteli kaunihimmat
Hänen huoltaan huikentelevaista.
Siellä lennossahan ympärinsä
Unhotti hän halun ensimäisen,
Oman onnettoman kukkasensa.
Tämä lakastuen murehesta,
Käänti päänsä maahan päin ja kuoli.
(Oul. W. sanomat 1829. Muualta.)
Palanen maailman viisautta.
Miss' on arvos? Aitassani,
Missä toivos? Tou'ossani,
Missä taitos? Tavarassa,
Missä turvas? Tutkaimessa,
Ystäväsi? Ylimäiset,
Joita juotan onnekseni.
Missä hupis? Hartioilla
Mierolaisten mielestäni.
Mik' on elos? Ravintoni,
Entä ilos? Nautintoni.
Missä valtas? Waimollani,
Miss' oot viisas? Wiinan luona,
Missä hurskas? Humalassa,
Missä rakas? Rahan luona,
Milloin hyvä? Hyötyessä,
Miksi elät? Ollakseni,
Miksi kuolet? Mädätäkseni.
(Oul. W. sanomat 1829. Muualta.)
Tuomio.
(Servial. kansalaulu Runeberg'in ruotsalaisesta.)
Kolme neitosta ja komeata
Kylvi kukkasia tarha'ansa.
Tuli pulska poika rohkeasti,
Noukki kukkasia kouran täyden.
Pani piiat sala-ansojansa;
Pulska poika tarttui niihin kiinni.
Silloin sanoi yksi piikasista:
"Poltettava on se paha poika!"
Toinen: "maasta on se ajettava!"
Kolmas: "eikä! hirtettävä hän on!"
Hulivili poika itse puhui:
"Enkä konna ajettava;
Poika olen, kovan onnen puuhun
Waimon kaulaan kerran hirtettävä!"
(Oul. W. sanomat 1831).
Uskon muutos.
Naimatoinna Matti muinoin
Pirun pääll' ei uskonunna.
Naituansapa hän noituin
Häpeällä havaitseepi
Ereyksensä epä-uskon.
Perhosen synty.
Perhonen pieni elävä,
Tuulen kukka, lemmen lehti,
Ilon ihana itikka,
Kukan kaunis kanneltava!
Mist' on syntysi, sukusi,
Kuka siipesi kuvasi,
Lentimesi levitteli,
Pyyhki huulilles hunajan,
Pani mettä mielehesi?
Tiedänpä sinun sukusi,
Selvitänpä syntymäsi:
Walo idästä yleni,
Ilo lännestä läheni.
Tuoll' oli tuliset vaunut,
Tällä vihriät venehet;
Tuoll' oli valoisat varsat,
Tällä purjehet punaiset.
Walon varsat valjahissa
Laukkasit linnun ratoa,
Samosit tulista tietä,
Tuli pyöristä tuhisi,
Liekki lensi kavioista
Mennessä idän isännän,
Kuninkahan kulkiessa.
Kuului kumina kylihin
Näkyi pitkäinen pihoihin
Ilkeäin imehnolaisten,
Alaisihin asuntoihin.
Ilo, illan hallitsija,
Iloinen ihana neiti,
Laski selkeä sumuista,
Kulki pilven kukkuloita.
Eivät kukkulat kumoa
Wenettä tuulen vesillä,
Eikä alusta ajele
Sumu suunnalta hyvältä.
Nauru nakoitti perässä,
Liekki liehui purjehissa.
Sieltä kuumotti kujille,
Kuusikoille kankahille
Iltaisen punainen purje,
Tuonne nousit taivahalle
Silkkisillä siivillänsä,
Waahtisilla varsoillansa
Keskellä kesäistä yötä,
Ajalla tähdettömällä
Pitkän Pohjolan perälle,
Siellä suuta suihkasivat.
Tuossako vähä valahti
Mettä suusta morsiamen,
Tuossa rahtu rakkautta
Suusta sulhasen putosi.
Siihen pikkuisen punoa
Poskipäästä ilon immen;
Siihen vähäisen valoa
Silmistä valon isännän.
Nuotpa pyöri pisarana,
Yhtehen yhistyneenä,
Sitten neitosen nisille;
Siinä siinti sinervälle
Siitä valahti välehen
Walon vyölle vaskiselle,
Kupehelle kultaiselle;
Siitä sai se kultakuoren,
Suojan kiiltävän sivalsi.
Sitten sinkosi etemmä
Läpi laajan ilman kannen,
Kukan kuppihin putosi.
Siinä viipyi viikon päivät,
Puolen toista tuuditteli.
Eipä tuota tuoksi luultu,
Arvattu arvolliseksi,
Ennenkuin elävä lintu
Walmis puhkesi valohon,
Siinä suori siipiänsä,
Lentimiänsä levitti,
Noihin oli kun kuvattu;
Se on rahtu rakkautta.
Noissa paistoi päivän muoto;
Se on vähäinen valoa.
Noissa punaista punoitti,
Se on iltasen iloa.
Noissa kuulti kultasuomut;
Ne on aamun antimia.
(Oul. W. san. 1832 Nimimerkillä -- --?).
Kova aika.
Kova, kallis, kolkko aika
Nykyinen on nähtävästi;
Pakko kaikki pakoittaapi
Säästöön varsin vaikeahan. --
Ei siis kumma, jos nyt kuulet,
Että häät ja ristiäiset
Pidetähän pikuudelta,
Molemmatkin moniaalta
Rintavasti rinnakkahan.
(Oul. W. san. 1833).
Kaipaus.
Lennä lintuisen
Wuorten päällitsen,
Metsän, korpien
Luoksi tyttöisen,
Ehk' on pitkä tie,
Sana sinne vie:
"Kultas kaukana
Wierahassa maas',
Muistaa nytkin taas,
Istuu surussa
Eikä löydä viel',
Lepoo kussaan siell'."
Kanssa kyynelten
Sanoo ittekseen:
"Kuss' on tyttöisen?"
Wielä hiljakseen:
"Ah, jos asus hän
Minun tykönän!"
Ja jos näkisin
Wielä kertakin,
Totta juoksisin
Kaulaan kohta kiin,
Enkä laskis' vaan
Poijes polveltaan.
Kultain ihana
Kuinka kauvan pois,
Jos toi lintu tois
Sanan sinulta,
Saattais sanoa!
Mutta toivon niin
Että tyttöisen,
Kerta kuitenkin
Näen kultaisen,
Sitt' en ensinkään
Laste ikänään.
(Maamieh. Yst. 1844. Nimimerkillä M.H.)
Kodostansa unia nähnyt.
Näin mä näkyjä yöllä
Unia unisialla;
Olimpa olevanani,
Kulkevanani kotona.
Äiti itki poikoansa,
Sureksui sukimoansa.
Ei unet toden tosia,
Näyt varmaan näyttäjiä;
Sanon sentänä sanani,
Laulan laulun pienoiseni.
Miksis, äitini minua
Sureksuit sukimoasi?
Kaukanako kamputtelen
Waiko vaaran suun esissä?
Älä itke armas äiti,
Sureksu sukimoasi,
Waivan jo minusta nähnyt,
Huolen pitkimmän pitänyt!
Olen täällä, kun olenkin
Kaukana kotomajasta,
Waan samanpa suojuksessa,
Isän ilman kannen alla.
Mut jos vaaran suun esissä,
Pyörin tuskan pyörtehessä,
Niin ei sentään sen isämme
Tahtomatta taivahisen
Waivu varpuinen pyryssä,
Mato pieni maan raossa.
(Maamieh. Yst. 1844. Nimimerkillä --sk--).