Ristiinasta oli mies,
Otto Fieandt, hänpä ties
antaa muille käskyjänsä,
ollen vanhin veljistänsä.
Sodass' oli tosiaan
everstluutnantti hän vaan;
armeijass' ois olla suotu,
jos ois tottelemaan luotu.
Mut hän piti päänsä ain',
omaa tietään kulki vain,
totellut ei sanaa toisen,
sai siis joukon erikoisen.
Entä näkö? Pukunaan
harmaa lievetakki vaan,
tehty kotikankahista,
villat kotilampahista.
Päässä isän hattu on,
kulunut ja nukaton,
peru saatu Lappehelta,
vaarin kuolintanterelta.
Talvin lammasnahkaset
väljät, varsin lyhyet,
pikisauma-saappaat kanssa;
näin hän johti joukkoansa.
Ei ois urhon näköinen
kansan nähdä nykyisen;
aika toinen, toinen tunto,
syvemmällä piili kunto.
Miekka oli suotta vaan;
tokko sodass' ampuikaan
yhtäkään hän laukausta,
siit' ei ole kertomusta.
Ruudit, raudat, lyijyt, ne
huoleks jäivät miehille;
ne, ne lauloi, hänpä soitti,
ruoska kourass' ukko voitti.
Sillä läimähytti vaan
eestä maan ja kuninkaan,
niinkuin tammi vankkumatta,
leikistänsä uupumatta.
Tapella hän kyllä tais,
huoli viis, ken voiton sais,
innon vaan pyys' saada voimaan,
siihen ruoska valmis soimaan.
Kiireesen ei Suomen mies
ole luotu, sen hän ties;
miehuutt' ei, vaan tapaa moitti,
vauhtia siis auttaa koitti.
Piippu piti olla vaan,
muuten hyv' ei ollutkaan;
sauhu suussa, voimin kaikin
ruhtoi, vaikka selkääns' saikin.
Keskelläkin pauhinaa
otti uutta tupakkaa,
lähin mies sai viivähdellä,
tulta hälle viritellä.
Joukossaan kun sitten hän
hiessä ja verissään,
sivaltaen ruoskallansa,
imeskellen piippuansa,
miehensä sai janahan,
pajunetit tanahan,
ryntäs joukkoon taajimpahan,
oli niinkuin kotonahan,
haastoi vahvaa suomeaan,
huusi niinkuin niitullaan,
kiitti, laitti, mitä milloin,
töliistää ei saatu silloin.
Hyvä nyt ei ollutkaan
vihollisten, sanotaan;
silloin oli hitonlainen,
muulloin aivan moukkamainen.
Niin hän viimein joukkoineen,
piippuineen ja takkineen,
tapeltuaan raivoisasti,
pääsi Karstulahan asti.
Turva Suomen sotijain
tämä joukko oli vain,
toista tuhatt' tällä kertaa;
Vlastov hän toi kolme vertaa.
Leikki oiva odottaa,
Fieandt pistää tupakkaa,
ruoskaa saappaankorkoon koittaa,
ryntäämähän mennä soittaa.
Kuustoist' tiimaa kesti kai,
vihdoin selkähänsä sai,
täytyi täyttää pakosalle,
heittää kaikki perhanalle.
Silloin, niinpä tiedetään,
enää ei hän lyönytkään,
hatun painoi alemmaksi,
muuttui muita lauhemmaksi.
Möttöseen näin ratsasti,
Satulaan vaan tuijotti,
piti kättä povessansa,
muistanut ei piippuansa.
Mitä silloin miettikään,
sit' ei tiennyt yksikään,
neuvotella yksin mahtoi,
väki kulki, kuinka tahtoi.
Lintulahteen tultuaan
olkikuvon pyysi vaan,
tahtoi unta vaivoistansa,
maistanut ei ruokiansa.
Näin hän päätti päivän tän.
Aamullapa varhain hän,
saatuansa unta vähän,
jo on toinen mieleltähän;
taas häll' entinen on pää,
ovest' ulos tirkistää,
vanhan tuiman muodon saapi,
kulmiansa julmistaapi.
Maistoi taskumatistaan,
tiuski nuorta veikkoaan,
joell' antoi puustin heti,
Perhossa jo sauhun veti.
Oli, miten olikaan,
sodass' ase tarvitaan,
mut ei sukkeluutta vailla
sota Fieandtinkaan lailla.
Miehet nytkin lausuvat,
vaivojaan kun muistavat,
pääarmeijan taantumusta,
kotimaansa kukistusta:
"Toisin olin käynytkin,
johtaessa kenraalin,
jok' ois aikaa arvioinut,
tappelussa tupakoinut."