KUOLEVA SOTURI.

Lemulla oli verinen

jo päivä päättynyt,

ja kaatuneitten viimeinen

valitus viihtynyt;

maa, meri, kaikki pimeni,

yö niinkuin hauta vaikeni.

Ja rannalla, miss' oteltiin

tää päivä umpehen,

soturi vanha huomattiin

Suursaaren aikuinen;

käs' otsall' on, ja kelmennyt

on poski, veri ehtynyt.

Ei hänen jäähyväisiään

omainen kuulla saa;

maa, jota kantaa verellään,

ei ole synnyinmaa.

Kotinsa Volgan rannan on,

tääll' on hän vieras suomaton.

Hän sammuvan luo katsehen

välistä ylöspäin.

Hiekalla saman tanteren,

kanss' ukon vierekkäin,

on nuorukainen kylmennyt;

sitäpä ukko katsoo nyt.

Kun sota riehaa, luodit soi,

he elon innoissaan

toisiinsa vihan tulta loi,

mitellen miekkojaan.

Nyt nuoren miel' ei sotihin,

ja rauhaa pitää vanhuskin.

Kuluupi yhä hetket yön.

Mist' airon loiske tuo?

Kun tanterelle verityön

kuu valoansa luo,

vesillä nähdään venonen,

ja maalle soutaa neitonen.

Hän käy kuin haamu rauhaton

kautt' tuonen niittomaan,

ruumiita katsoo, vaiti on

ja kyynelehtii vaan.

Hiljaista hänen käyntiään,

sit' ukko katsoo ihmeissään.

Mut, kulkeiss' yhä neitosen,

hymyilee lempeemmin

suruinen silmä vanhuksen

ja miettiväisemmin.

Sydän se aavistanut lie,

mihinkä tytön kävi tie.

Hän vartoi: tyttö läheni,

kuin sanan saanut ois,

niin suoraan, tyynest', ääneti,

kuin henki häntä tois,

hän tuli. Paistehella kuun

nyt silmä sattuu kaivattuun.

Hän näkee, nimen huudahtaa,

ei sanaa vastaan soi;

hän syliin hälle suikahtaa,

syleillä ei se voi;

puhkaistu rint' on riutunut,

kaikk' ääneti ja kuihtunut.

Kyynelpä silloin sotilaan

poskelle vierähtää,

hän silloin lausuu sanan vaan,

jok' yöhön häviää,

ja nousee, astuu askelen,

ja kuolee neidon etehen.

Tulkitsematon sana tuo

ja katse suruinen,

sanoppa, mitä virkkoi nuo,

ja vedet silmien?

Ja neidon luo kun päästyään

hän kuoli, mitä miettikään?

Mielenkö rauhaa kaivaten

viel' ääntään koroitti?

Sovintoako rukoillen

hän neitoon katsahti?

Suriko että lapset maan

vaan vaivaavat ja vaivataan?

Viholliskalpaa kantaen

hän saapui sotimaan;

mut hälle, anteeks antaen,

ojenna kättä vaan!

Eloa kosto tarkoittaa,

mut hauta vihan sovittaa.

Vänrikki Stoolin tarinat (suom. Cajander) · 第 16 / 43 题