Zidén, tuo urhea luutnantti,
tavan ainaisen piti tään:
etumaisena kulkea tahtoopi.
"Hei, Vaasan-poikani, eespäin,
nyt joutua vaan kysytään!"
Ens miehenä vaarahan ryntäilee,
väen käskevi seuraamaan.
Jumalauta, jos joku kuhnailee,
kun Zidén on huutanut kerran:
"hurraa, pojat, eespäin vaan!"
Näin pient' oli joukkoa neuvoillut
miten itse hän parhain ties;
äkseerauksista et piitannut,
komentonsa se tää oli vainen:
"Mars, jäljissäin joka mies."
Ei taakseen katsonut, eespäin vaan,
kun vaaraan ryntäsi näin;
ja seuraa saiko hän joukostaan,
sen harvoin huomasi ennen
kuin liekkiin karkasi päin.
Nyt vasta, kun tultua Ryssäin luo
rupes lyömähän, hakkaamaan,
hän katsoi kuinkahan ehtivät nuo
hänen Vaasan-poikansa rakkaat,
joko joutuivat kahakkaan.
Jos sattui niin, ett' ympärillään
näki nyt koko parvensa,
kas silloin huusi hän mielissään:
"Hurraa, sepä sukkela temppu,
nyt ollahan herroina!"
Mut jos väki käy, kun juosten hän
sodan liekkihin ennättää:
"Jumal'auta, minkä nyt saan häpeän!
Kuin kilpikonnat he käyvät,
taas joukkoni jälkehen jää."
Viiskymment' urhoa johti hän näin,
kun alkoi taistelu maan;
mut joukko se harventui vähittäin,
kakskymmentä Vaasan-poikaa
nyt jäljellä häll' oli vaan.
Mut suuriko joukko vai pienempi,
Zidén mitä siitä ties?
Yhä niinkuin ennenkin komensi:
"Nyt joutu on tarpehen, pojat,
mars, jäljissäin joka mies!"
Oli Virran tappelu parhaillaan,
hänen tuo oli viimeinen,
ja kaikki nyt riippui hetkestä vaan,
Fahlander, Malm ja Duncker,
ne ryntäsi rannallen.
Ei ollut heitä kuin sataa kuus,
tuhat miestäpä Tutshkov toi;
mut näin tuo uljas Fahlander huus:
"Nyt mennähän kolmin joukoin,
kuka ensin ehtiä voi?"
Fahlanderin lauseen kuuli Zidén,
pian kyllä sen nähdä saa.
"Edespäin!" hän huus, "jalat liikkeesen;
hurraa, pojat Vaasalaiset,
se nyt mies, joka kiiruhtaa!"
Useastipa kyll' oli huutanut näin
sekä käskenyt joukkoaan,
ei ennen noin toki hurjin päin,
noin kiirein Ryssien kimppuun
hän rientänyt milloinkaan.
Likikään ei muut viel' ennättänyt,
hän kun kolme jo haavaa sai.
Hänen voimans' uupui, taakseen nyt
hän katsoi, kuinka ne kulki,
pojat apuun ehtikö, vai.
Hän vaipui maahan ja katsasti.
Mitä nyt! Tämä ihmeeks käy!
Vieressään vanha on korpraali,
yks ainoa Vaasan-poika,
mut toisia vaan ei näy.
Tuli ryntäysjoukko jo kohdallen,
Zidén sitä tarkastaa:
"Mut tuosta ma mieheni kai tavannen?"
Vaan turhaa, ei näy heitä,
nyt ei malta hän kauempaa.
"Näen muiden jo voittohon rientelevän,
mun miehiän' en vaan nää.
Jumal'auta, minkä nyt saan häpeän!
Kuin kilpikonnat he käyvät,
taas joukkoni jälkehen jää."
Mut silmäns' sammuvan auki nyt luo
korpraali, kun kuulevi sen:
"Vait, herra, ei paikallaan puhe tuo,
häpeästä ei nyt sovi haastaa.
te urhoja johditten."
"Väki muu jos näin olis ryntäillyt,
niin monta ei sortunut ois.
Joka mieshän meistä on kaatunut nyt,
etupääss' oli Vaasan joukko,
siis sen tuli korjasi pois."
"Taaks ette te enää silmänneet,
kun käskitten: 'edespäin!'
mut teitäpä kaikk' ovat seuranneet,
eik' ykskään muuten jäänyt
kuin urhona kaatuen niin."
Veriseltäpä hiekalta kättään vain
luutnantti se nyt kohottaa,
näkö kirkastuupi ja riemahtain
povi kuolinhetkenä nousee,
hän hattua heiluttaa:
"Vai kunnialla he kaatuivat,
sekä ehtivät ensiksi,
ja jäljissäin mun seurasivat,
hurraa, sepä sukkela temppu,
nyt kuollahan herroiksi!"