Hän korkeana nousi
pimeessä nurkassaan,
viel' oli köyrynäkin
hän kookas varreltaan;
mut muuttunut hän oli
täll' erää paljonkin,
soturiryhti jalo
ukossa nähtihin.
Hän ruoturina muuten
eleli vanhoillaan;
sodista muinaisista
jäi saaliiks arvet vaan;
koditta käytyänsä
mont' aikaa eellehen,
hän Röikön torppaan viimein
pääs' Alavutehen.
Nyt äkkiä hän nousi,
kuin herännyt hän ois,
ja päältään arkiryysyt
kaikk' alkoi heittää pois,
pan' ylleen pyhävaatteet,
mont' aikaa säästyneet,
ja jakoi kahtahalle
kähärät valjenneet.
Näin sotamies nyt nähdään
valmiina matkallen:
jalolta näyttää puku
tuo sinikeltainen,
ja vaskihela-hattu
on päässä korkea,
muodossa tuonen tyynyys,
ja sauva kourassa.
Päiv' ompi Elokuuta
seitsemästoista nyt;
taas aurinkokin paistaa,
mont' aikaa piileillyt,
vesillä, mailla tuuli
vain hiljaa henkäilee;
mihinkä kaunis ilma
nyt vanhaa viettelee?
Mihinkä tällä kertaa
nyt ukon käynee tie?
Kotiko hälle kolkko
ja nurkka alus lie?
Miks pyhävaatteisinsa
pukeunut hän on,
olisko mieli hällä
nyt mennä kirkkohon?
Mut Herran huonehessa
ei kellot soineet nyt,
ja kirkko oli tyhjä
ja ovet teljetyt.
Mit' oiskaan temppelissä
nyt ollut tehtävää,
kun mikään kirkkopyhä
ei ollut päivä tää?
Mut palveltiinpa Herraa
tok' äijän mielestä;
ja jos ei kirkossakaan,
niin kirkon vieressä:
tuoss' seisoi harjanteella
ja siitä järvehen
nyt Suomen sankarjoukko
maatansa varjelen.
Päiv' ompi Elokuuta
seitsemästoista tää,
ja pyhäks sitä katsoo
soturi harmaapää.
Miss' Suomen lippu liehuu,
hän sinne astelee,
nähdäkseen kuin nyt Herraa
Adlercreutz palvelee.
Taas miel' on ukon kuulla
kalsketta kalpojen,
nuo vanhat tutut äänet,
sävelet tykkien,
näin muistiin johtaa nuoruus,
sen uljuus, urhakkuus,
ja nähdä verityössä
kuink' kestää polvi uus.
Näin aikeens' selitellään,
niin ehkä olikin,
ei mietteit' ukon nähty,
vaan käynti nähtihin:
kuink' astui tyynnä aivan
ja viimein joutui niin
mäelle kirkon, missä
tuimimmin taisteltiin.
Tiepuoleen siihen ukko
istahtaa katsomaan
uroja Suomen ynnä
väkeä vieraan maan;
miss' sota tuimin, siitä
ei silmä siirry pois,
ja usein muoto loistaa,
kuin kirkastettu ois.
Yhäti luodit lentää
sivuitse äijän vaan
ylt'ympärillä tuoni
nyt leikkaa viljojaan;
mut ukko siinä istuu
pelotta, huvikseen,
ei ykskään luoti tohdi
kajota vanhukseen.
Ja vaihtelevin vuoroin,
kuink' onni milloin suo
luo äijän läheneepi
tää joukko taikka tuo;
mut kuinka taistellaankin,
hän rauhass' olla saa,
Venäjän mies ja Suomen
suo hälle kunniaa.
Niin aika kuluu, päivä
jo pyrkii maillehen,
silloinpa Suomen joukko
jo pääsee voitollen,
ja esteet kaikki sortuu,
ja Ryssät pakenee,
ja ukon ympärillä
taas melske vaikenee.
Kun harjult' alas sitten
jo parvi viimeinen
sivuitse äijän marssii,
hän nousee seisaallen:
"Te Suomen urhot nuoret,
täss' onko ketäkään,
ken sanat tahtoo kuulla
soturin harmaapään?"
Täst' ilopäivästänsä
ei ole koskaan nähnyt
hän työtä jalompaa.
Viel' osatahan voittaa,
oi, kiitos, Jumala!
Viel' elää isäin henki,
on Suomess' urhoja.