Mennyttä aikaa muistelen
niin mielelläni vielä;
niin moni armas tähtönen
minulle viittaa siellä.
Ken mua seuraa retkelle
nyt Näsijärven rannalle?
Siell' opin miehen tuntemaan,
hän sotamies ol' ennen,
nyt vänrikki ol' arvoltaan,
vaikk' onni näytti menneen.
Ties kuinka samaan talohon
satuimme saamaan asunnon.
Mies olin silloin kelvokas,
niin luulin, vaikka miksi,
Min' olin ylioppilas,
mainittiin maisteriksi;
hupaasti elin "mensallain",
Stool, hän söi armoleipää vain.
Minulla oli "vaakunaa"
ja piippu merenvahaa;
Stool poltti kototupakkaa,
jos häll' ei pulaa pahaa;
mut silloin sai vaan sammaleen
niveräpiippu täytteekseen.
Oi kulta-aika riemukas,
suloisin, armahain,
kun nuor' on ylioppilas,
ja puutetta ei laisin,
ja huolt' ei tuntis ollenkaan,
kun viikset vaan sain kasvamaan!
En tiennyt muiden hädäst', en,
ilosta sydän sykki;
vahv' olin, punaposkinen,
ja kaikki suonet tykki.
Niin nuori olin, riehakas,
ja ylpeä kuin kuningas.
Mut hyljättynä majassaan
Stool istui nurkumatta,
loi nuottaa, imi piippuaan,
meluumme puuttumatta,
Tuommoisen suhteen; sen mar ties,
min' olin oikein aika mies.
Minusta näky hupaisin
ol' ukon käyrä varsi
ja kasvot, jäykät liikkeetkin
ja vanha vaateparsi,
vaan konkkanenä erikseen
sangattomine lasineen.
Monasti menin ukon luo
ilveilemään suotta,
Mik' iloni, kun suuttui tuo,
la hältä ratkes nuotta,
kun kädest' ukon kävyn vein,
ja paikoin väärän silmän tein!
Hän silloin ylös kavahtaa,
mun ovest' ulos työntää;
sananen, hitu vaakunaa,
ja taas hän rauhan myöntää.
Ma tulin taas kuin ennenkin
ja samoin taaskin ilveilin.
Ett' oli nuori aikoinaan
myös ukko kerran ollut,
enemmän nähnyt matkallaan
ja kauemmaksi tullut,
en sitä silloin huomannut,
siks' olin liian oppinut.
En myös, ett' ilomielin hän
verensä tuorehimman
vuodatti eestä maamme tän
nyt mulle rakkahimman,
Ma olin nuori, riehakas,
hän vänrikki, ma kuningas.
Mut moisiin ilveilyksihin
vihdoinkin kyllästyin mä,
Kuink' oli, talvipäivääkin
lyhyttä pitkäksyin mä;
olipa oikein outoa,
ei tahtonut se loppua.
Ma tartuin ensi kirjahan,
hakien huvitusta,
ol' teos tuntemattoman
se Suomen taistelusta;
armosta vaan tuo kansiton
lie päässyt muiden joukkohon.
Mukaani vein sen, kääntelin
sivuja jonkun hetken,
en tiedä, kuin näin esihin
sain Savon miesten retken;
ma lu'in rivin lu'in kaks,
vereni tunsin kuumemmaks.
Näin kansan kaikki koittavan
edestä kunniansa;
näin sotajoukon voittavan
nälissään, viluissansa.
Jokaista sanaa, lukeissain,
suudella tahdoin innossain.
Vaarassa, tulen keskellä
tuon parven urhoutta!
Mill' ansaitsit, maa raukka, sä
noin suurta rakkautta,
noin kallis kuinka olla voit,
kun leiväks pettua vaan soit!
Aloille aatteheni mun
vei tuntemattomille,
uus elo syttyi sieluhun,
aavistamaton sille;
kuin siivin lensi aikani,
kuink' ol' lyhyt kirjani!
Se loppui, samoin iltakin,
vaan hehkuvalla miellä
mä lisää kuulla halusin
ja selvitystä vielä.
niin moniin kohtiin hämäriin.
Luo vanhan Stoolin läksin niin.
Häll' oli paikka entinen
ja työkin samallainen.
Vastaani lensi ovellen
jo katse nurjamainen;
olipa, kuin ois kysynyt:
Vai yökskään ei saa rauhaa nyt?
Mut muuttuneena tulin ma,
miel' oli toisenlainen:
"Luin Suomen viime sodasta,
olenhan Suomalainen.
Mua lisää kuulla haluttais,
kentiesi teiltä sitä sais?"
Näin lausuin. Silmäns' ihmeissään
luo ukko nuotastansa;
ne loistavat, kuin seisois hän
edessä rintamansa:
"Jotakin ehkä tietäisin
olinhan sieltä minäkin."
Ma istun olkivuoteellen;
sanella Dunckerista
hän alkaa, töistä urhojen
ja Malmi kapteenista;
hänellä kasvot kirkastuu,
oi, kuinka hän nyt kaunistuu!
Hän veripäivät nähnyt on
ja käynyt surman tiellä,
ja voiton nähnyt, tappion,
jonk' äityy haavat vielä;
häll' on niin paljo muistissaan,
maailma mit' ei muistakaan.
Siin' istuin hiljaa, kuultelin,
ei sanaa kadonnunna;
puol'yö, kun sieltä erkanin,
jo oli kulununna;
hän saattoi minut ovellen,
mua iloisesti kätellen.
Nyt viettää yhdess' aljettiin
eloa hauskaa ratki,
murehet, riemut jaettiin
ja yksin "vaakunatki."
Nyt olin vain yl'oppilas,
hän suurempi kuin kuningas.
Ja ukon suust' on tarutkin
ne, joita laulan tässä.
Niit' usein öisin kuultelin
pärehen liekinnässä.
Ne korutont' on kertomaa,
ne ota, kallis synnyinmaa!