Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,
Soi sana kultainen!
Ei laaksoa, ei kukkulaa,
Ei vettä rantaa rakkaampaa,
Kuin kotimaa tää pohjoinen,
Maa kallis isien.
On maamme köyhä, siksi jää,
Jos kultaa kaivannet.
Sen vieras kyllä hylkäjää,
Mut meille kallein maa on tää,
Sen salot, saaret, manteret
Ne meist' on kultaiset.
Ovatpa meille rakkahat
Koskemme kuohuineen,
Ikuisten honkain huminat
Täht'yömme, kesät kirkkahat,
kaikk' kuvineen ja lauluineen,
mi painui sydämeen.
Täss' auroin, miekoin, miettehin
isämme sotivat.
Kun päivä piili pilvihin
tai loisti onnen paistehin,
täss' Suomen kansan vaikeimmat
he vaivat kokivat.
Tään kansan taistelut ken voi
ne kertoella, ken?
Kun sota laaksoissamme soi,
ja halla näläntuskan toi,
ken mittasi sen hurmehen
ja kärsimykset sen?
Täss' on sen veri virrannut
hyväksi meidänkin,
täss' ilon on nauttinut
ja tässä huoliaan huokaillut
se kansa, jolle muinahin
kuormamme pantihin.
Tääll' olo meill' on verraton
ja kalkki suotuisaa;
vaikk' onni mikä tulkohon,
maa, isänmaa se meillä on.
Mi maailmass' on armaampaa
ja mikä kalliimpaa?
Ja tässä, täss' on tämä maa,
sen näkee silmämme;
me kättä voimme oijentaa,
ja vettä, rantaa osoittaa
ja sanoa: kas, tuoss' on se,
maa armas isäimme!
Jos loistoon meitä saatettais,
vaikk' kultapilvihin,
miss' itkien ei huoattais,
vaan tähtein riemun sielu sais
ois tähän köyhään kotihin
halumme kuitenkin.
Totuuden, runon kotimaa,
maa tuhatjärvinen,
miss' elämämme suojan saa,
sa muistojen, sa toivon maa,
ain' ollos, onnees tyytyen,
vapaa ja iloinen.
Sun kukoistuksen kuorestaan
Kerrankin puhkeaa;
Viel' lempemme saa hehkullaan
Sun toivos, riemus nousemaan,
Ja kerran laulus, synnyinmaa,
Korkeemman kaiun saa.