Vuonna 1830, kesäkuun lopulla, matkusti Godeschal, joka silloin toimi
itsenäisenä asianajajana, Pariisiin Dervillen kanssa, jonka toimiston
hän oli ostanut. Kun he saapuivat lehtokujaan, mikä vie maantieltä
Bicêtreen, he huomasivat erään tienvieressä olevan jalavan juurella
yhden niitä valkohapsisia ja uupuneita vanhoja köyhiä, jotka ovat
saaneet kerjäläisten marsalkansauvan, kerjäläisten, jotka elävät
Bicêtressä kuten köyhät naiset Salpêtrièressâ. Tuo mies, yksi niistä
kahdestatuhannesta, jotka ovat sijoitetut vanhainkotiin, istui eräällä
rajapyykillä ja näytti keskittäneen kaiken älynsä vaivaisten kesken
hyvin tuttuun hommaan, mihin kuuluu heidän nuuskanenäliinainsa
kuivattaminen auringossa, kenties siksi, ettei tarvitsisi niitä pestä.
Tällä vanhalla miehellä oli puoleensa vetävä ilme. Hän oli puettuna
tuohon punertavaan sarkakauhtanaan, eräänlaiseen hirveään virkapukuun,
jonka vanhainkoti tarjoaa asukkailleen.
-- Katsokaas, Derville, -- sanoi Godeschal matkakumppanilleen, --
näettekö tuota vanhusta. Eikö hän muistuta niitä outoja olentoja, jotka
tulevat tänne Saksasta? Ja hän elää, ja kenties on onnellinenkin.
Derville otti silmälasinsa ja tarkasteli vanhusta, teki hämmästyneen
liikkeen ja sanoi: -- Tuo vanhus, hyvä veli, on oikea runoelma, taikka,
kuten romantikot sanovat, näytelmä. Oletkos joskus tavannut kreivitär
Ferraudia?
-- Kyllä, hän on henkevä ja hyvin miellyttävä nainen, mutta hieman
liian hurskas, -- sanoi Godeschal.
-- Tuo vanha Bicêtren asukas on hänen laillinen puolisonsa, kreivi
Chabert, entinen eversti. Kreivittären on täytynyt epäilemättä
sijoittaa hänet tänne. Että eversti asuu nyt täällä eikä hyvinkin
rikkaana miehenä omassa talossaan, johtuu yksistään siitä että hän
muistutti kauniille kreivitär Ferraudille siepanneensa hänet kadulta
kuin vuokravaunut. Muistan vielä sen tiikerimäisen katseen, jonka
kreivitär loi häneen sillä hetkellä.
Kun tämä alku oli herättänyt Godeschalin uteliaisuuden, Derville
kertoi hänelle koko edelläkäyvän tarinan. Kaksi päivää myöhemmin,
maanantai-aamuna, palatessaan Pariisiin ystävykset loivat katseensa
Bicêtreen, ja Derville ehdotti mentäväksi katsomaan eversti Chabertia.
Puolivälissä lehtokujaa molemmat asianajajat tapasivat vanhuksen
istumasta erään kaadetun puun kannolta. Hänellä oli kädessään keppi,
millä hän huvikseen veteli vakoja hiekkaan. Katsottuaan häntä tarkkaan
he huomasivat, että vanhus oli syönyt aamiaisensa jossakin muualla eikä
laitoksessa.
-- Hyvää päivää, eversti Chabert, -- sanoi hänelle Derville.
-- Minä en ole Chabert! Minä en ole Chabert! Minun nimeni on Hyasinthe,
-- vastasi vanhus. Minä en ole enää ihminen, minä olen numero 164,
seitsemännestä salista, -- lisäsi hän katsoen Dervilleen pelokkaan
levottomasti, arkana kuin lapsi ja vanhus.
-- Te menette katsomaan kuolemaantuomittua! -- sanoi hän hetken
vaitiolon jälkeen. -- Hän ei ole naimisissa, hän! Hän on hyvin
onnellinen!
-- Miesparka, -- sanoi Godeschal. -- Tahdotteko rahaa ostaaksenne
itsellenne tupakkaa?
Täysin naivisti kuin Pariisin katupoika eversti ojensi ahnaasti käden
kumpaakin tuntematonta kohden, jotka antoivat hänelle kahdenkymmenen
frangin rahan. Hän kiitti heitä hölmön näköisenä, sanoen: -- Kunnon
soturit! -- Hän asettui kiväärinkantoasentoon, oli tähtäävinään ja
huusi hymyillen: -- Laukaiskaa molemmat kanuunat! Eläköön Napoleon! --
Ja hän piirsi ilmaan kepillään jonkun kuvion.
-- Hänen haavansa laatu on epäilemättä tehnyt hänestä lapsellisen, --
sanoi Derville.
-- Hänkö lapsellinen! -- huudahti eräs vanha Bicêtren asukas, joka
katseli heitä. -- Ah! on päiviä, jolloin ei sovi astua hänen
varpailleen. Hän on vanha veitikka, täynnä filosofiaa ja päähänpistoja.
Mutta tänään, nähkääs, hän on pitänyt joutomaanantaita. Vuonna 1820 hän
oli jo täällä. Silloin eräs preussilainen upseeri, jonka vaunut
nousivat Villejuifin mäkeä, meni tästä ohitse jalkaisin. Me olimme
kahdenkesken, Hyasinthe ja minä, tien varrella. Tuo upseeri keskusteli
kävellessään erään toisen, erään ryssän tai jonkun muun senkaltaisen
kanssa. Nähdessään vanhuksen preussilainen sanoi hänelle piloillaan:
"Kas siinä on vanha kenttäjääkäri, joka kai on ollut Rossbachissa." --
"Minä olin silloin liian nuori", vastasi hänelle Hyasinthe, "ollakseni
siellä, mutta kyllin vanha ollakseni Jenassa". Silloin preussilainen
meni matkoihinsa tekemättä muita kysymyksiä.
-- Mikä kohtalo! -- huudahti Derville. -- Lähteneenä löytölasten
kodista hän palaa kuolemaan vanhainkotiin, autettuaan sillä välin
Napoleonia Egyptin ja Europan valloittamisessa. Tiedättekö, ystäväni,
että meidän yhteiskunnassamme on kolme miestä, pappi, lääkäri ja
asianajaja, jotka eivät koskaan voi ajatella hyvää tästä maailmasta, He
käyvät kaikki mustassa puvussa, kenties siksi, että he surevat kaikkien
hyveiden ja toiveiden katoamista.
-- Onnettomin heistä on asianajaja. Kun ihminen tulee papin puheille,
niin hän saapuu katumuksen, tunnonvaivojen ja vakaumuksen ajamana,
mitkä tekevät hänet mielenkiintoiseksi, kohottavat ja lohduttavat
välittäjän sielua, jonka tehtävä ei siis ole vailla eräänlaista riemua;
hän puhdistaa, korjaa ja sovittaa. Mutta me, me asianajajat, me näemme
samojen pahojen tunteiden toistuvan, mikään ei niitä korjaa, meidän
asioimistomme ovat likaviemäreitä, joita ei voida puhdistaa.
-- Millaisia asioita minä olenkaan tullut tuntemaan harjoittaessani
ammattiani! Minä olen nähnyt isän kuolevan ullakkokamarissa, ilman
rahaa, kahden tyttärensä hylkäämänä, joille hän oli antanut
neljänkymmenentuhannen livren vuotuiset korkotulot! Minä olen nähnyt
testamentteja poltettavan; olen nähnyt äitejä, jotka ovat riistäneet
lapsensa paljaiksi, miehiä, jotka ovat varastaneet vaimoiltaan, naisia,
jotka ovat surmanneet miehensä ja herättämällään rakkaudella tehneet
puolisonsa hulluiksi tai typeriksi, voidakseen sitten elää rauhassa
rakastajansa kanssa. Olen nähnyt naisia, jotka ovat herättäneet
aviolapsessaan sellaisia haluja, että hän joutuisi hautaan,
rikastuttaakseen siten laittomasta suhteestaan saamaansa lasta.
-- En voi sanoa teille kaikkea mitä minä olen nähnyt, sillä olen nähnyt
rikoksia, joita vastaan oikeus on voimaton. Lyhyesti sanoen kaikki ne
kauhut, joita romaaninkirjoittajat keksivät, eivät ole koskaan mitään
todellisiin tapahtumiin verrattuina. Te, Godeschal, tutustutte kyllä
näihin somiin juttuihin. Mutta minä muutan asumaan maalle vaimoni
kanssa, Pariisi kauhistuttaa minua.
Pariisi, helmi-maaliskuussa 1832.