-- Sellaisia ihmisiä tapaa, ja, kunniani kautta, he eivät ole aivan
pässinpäitä. He eivät ole ansainneet kastetta! huudahti Derville. --
Olkaa sitten inhimillisiä, anteliaita ihmisystäviä ja asianajajia,
teitä petetään! Siinä on juttu, mikä maksaa minulle kaksituhatta
frangia.
Jonkun aikaa mainitun kirjeen saapumisen jälkeen Derville etsi
raastuvasta asianajajaa, jolle halusi puhua jotakin ja joka ajoi
poliisiasioita koskevia juttuja. Sattuman kautta Derville astui
kuudenteen osastoon sillä hetkellä, kun puheenjohtaja tuomitsi
Hyasinthe nimisen henkilön irtolaisuudesta kahdeksi kuukaudeksi
vankeuteen ja määräsi hänet sitten vietäväksi Saint-Denisin
köyhäintaloon, mikä päätös poliisipäällikön oikeusopin mukaan
merkitsi samaa kuin elinkautinen vankeus. Kuullessaan mainittavan
Hyasinthe-nimeä Derville katsahti pahantekijään, joka istui syytettyjen
penkillä kahden santarmin välissä, ja tunsi tuomitussa henkilössä
väärän eversti Chabertinsa.
Vanha soturi oli rauhallinen, liikkumaton ja melkein hajamielinen.
Huolimatta ryysyistä, huolimatta siitä kurjuudesta, mikä painoi
leimansa hänen kasvoihinsa, niissä ilmeni ylevä ylpeys. Hänen
katseessaan oli stoalainen ilme, jota mikään oikeusviranomainen ei
olisi saanut olla tuntematta. Mutta siitä hetkestä lähtien, kun ihminen
joutuu oikeuden käsiin, hän ei ole enää muuta kuin moraalinen olento,
oikeusasia, samaten kuin hän tilastotieteilijän silmissä muuttuu
pelkäksi numeroksi.
Kun soturi saatettiin takaisin kansliaan, vietäväksi myöhemmin pois
muun irtolaisjoukon kanssa, jota parastaikaa tutkittiin, niin Derville
käytti hyväkseen asianajajille myönnettyä oikeutta mennä kaikkialle
raastuvassa ja seurasi häntä kansliaan, missä tarkasti häntä jonkun
aikaa, samoinkuin niitä eriskummaisia kerjäläisiä, joiden keskelle hän
oli joutunut. Kanslian eteisessä tapahtui silloin yksi niitä näytelmiä,
joita lainlaatijat, ihmisystävät, maalarit ja kirjailijat eivät
onnettomuudeksi käy tutkimassa. Kuten kaikki oikeushuoneustot, tämäkin
etehinen oli pieni, pimeä ja haiseva, seinillä puiset penkit, jotka
olivat mustuneet onnettomien ainaisesta istuskelemisesta, onnettomien,
jotka tulevat näihin yhteiskunnallisen kurjuuden kohtauspaikkoihin,
niin tarkkaan, että ketään heistä ei puutu.
Joku runoilija voisi sanoa, että päivä häpeää valaista tätä roskaväen
tyyssijaa, minkä läpi niin paljon kurjia vaeltaa. Ei ole olemassa yhtä
ainokaista paikkaa, missä ei olisi istunut joku rikos, joko sitten
ituna tai täysin kehittyneenä, eikä yhtä ainokaista nurkkaa, missä ei
olisi tavattu ihmistä, joka ensimäisestä rikoksesta saamansa, oikeuden
painaman vähäpätöisen häpeänleiman, aiheuttamassa epätoivossa ei olisi
alottanut vaellusta, mikä lopulta johtaisi mestauslavalle tai sitten
itsemurhaan. Kaikki ne, jotka kaatuvat Pariisin katukivitykselle,
ponnahtavat näitä kellertäviä seinämiä vastaan, ja sieltä ihmisystävä,
joka ei ole teoreetikko, voisi löytää lukuisain itsemurhain
oikeutuksen, joita tekopyhät tuhertajat valittavat, kykenemättä
ottamaan askeltakaan niiden ehkäisemiseksi, -- sillä tämä oikeutus on
kirjoitettuna tässä eteisessä, mikä on kuin Morguen [Morgue on
ruumishuone, mihin tuntemattomien, tapaturmaisesti kuolleitten ruumiit
pannaan näytteille] ja Grèven [La place de la Grève (Grèven tori) on
entinen mestauspaikka Pariisissa] murhenäytelmäin esipuhe.
Tällä hetkellä eversti Chabert istui näiden karkeapiirteisten miesten
keskellä, puettuna kurjiin riekaleihin, milloin vaiti, milloin puhellen
matalalla äänellä, sillä kolme vahtivuorossa olevaa santarmia kulki
edestakaisin, sapelien kalkutellessa permantoa vasten.
-- Tunnetteko minua? -- kysyi Derville vanhalta soturilta asettuen
hänen taakseen.
-- Kyllä, herra, -- vastasi Chabert nousten.
-- Jos te olette rehellinen mies, -- jatkoi Derville matalalla äänellä,
-- niin miten olette voinut jättää maksamatta minulle veikanne?
Vanha soturi punastui kuin nuori tyttö, jota hänen äitinsä syyttää
luvattomasta rakkaudesta.
-- Mitäh! Eikö rouva Ferraud ole sitä teille maksanut? -- huudahti hän
kuuluvalla äänellä.
-- Maksanut! -- sanoi Derville. -- Hän on kirjoittanut minulle, että te
olette veijari.
Eversti kohotti katseensa kauhun ja kirouksen ylevällä liikkeellä,
ikäänkuin kutsuakseen taivaan tämän uuden petoksen todistajaksi.
-- Hyvä herra, -- sanoi hän heikentyneellä äänellä, --- hankkikaa
santarmeilta minulle lupa mennä kansliaan. Siellä kirjoitan
maksumääräyksen, joka tulee varmasti hyväksytyksi.
Yhdellä sanalla sai Derville vahtisotilaalta luvan viedä asiakkaansa
kansliaan, missä Hyasinthe kirjoitti muutamia rivejä osoittaen ne
kreivitär Ferraudille.
-- Lähettäkää tämä hänelle, -- sanoi soturi, -- niin saatte hyvityksen
asianajovaivoistanne ja lainoistanne. Uskokaa minua, että jos minä en
olekaan osoittanut teille sitä kiitollisuutta, jonka velassa minä
teille olen, teidän hyvien tekojenne tähden, sitä ei ole silti vähemmän
täällä, -- hän sanoi, pannen kätensä sydämelleen. -- Niin, siellä se on
täysinäisenä ja kokonaisena. Mutta mitä onnettomat voivat tehdä? He
rakastavat, ja siinä kaikki.
-- Ettekö te sitten -- kysyi Derville, -- vaatinutkaan itsellenne
korkoja?
-- Älkää puhuko minulle siitä! -- sanoi vanha soturi. -- Te ette voi
tietää, missä määrin minä halveksin tätä ulkonaista elämää, josta
suurin osa ihmisiä pitää kiinni. Minut on vallannut eräs tauti, inho
ihmisiä kohtaan. Kun minä ajattelen, että Napoleon on St. Helenan
saarella, niin kaikki on minusta samantekevätä. Minä en voi enää olla
sotilaana, siinä minun onnettomuuteni. Lopultakin, -- hän jatkoi tehden
liikkeen, mikä oli täynnä lapsellisuutta, -- on parempi nauttia tunteen
rikkaudesta kuin pukujen. Minä en pelkää kenenkään halveksimista, minä.
Ja eversti meni istumaan penkilleen. Derville poistui. Saavuttuaan
toimistoonsa hän lähetti Godeschalin, joka silloin oli hänen toinen
apulaisensa, kreivitär Ferraudin luo, joka luettuaan kirjeen antoi heti
määräyksen maksaa kreivi Chabertin asianajajan vaatiman summan.