XXVIII.

Lämpöisen lauhkeasti paistoi elokuun aurinko Kivimäen rinteen alle,

jossa kolme miestä hiki hatussa väänteli kiveä. Heillä oli jo

säännöllinen, suorakaiteen muotoinen ala tasoitettu ja hiekoitettu.

He olivat irroittaneet suuren kulmikkaan kiven, jota parhaallaan

katselivat. Miehet olivat Ville ja hänen isintimänsä sekä Parta-Jaakko.

Jaakon nimen alkuosaa ei enää koskaan mainittu, eikä siihen ollut

aihettakaan, sillä tuosta tuuheasta parrasta näkyi ainoastaan musta

sänki. Ville oli halunnut, että Jaakko on parraton poikamies.

-- Nyt tämä kivi on kuljetettava paikalleen, sanoi Ville uudestaan

työhön ryhtyessä. -- Ukki on osaavin asettamaan telat ja rullat ja

ohjaamaan kiven kulkua. Me Jaakko-pojan kanssa annamme vauhtia.

Ukki, joksi Ville oli ilman mitään sopimusta alkanut isintimäänsä

sanoa, ryhtyi tämän nimen kuultuaan nöyrästi määrättyyn työhön. Hän jo

asetteli rullia teloille. Jaakko seisoi kiven kupeelle kumartuneena,

kanki valmiina "vippaamaan".

-- Nyt, Jaakko-poika, aletaan!

Vaikkei tuo kirvesmiesten kielellä sanottu "vippaaminen" ollutkaan

erittäin vaikeata työtä, pullistuivat parransänkiset posket ja "puh,

puh" kuului joka nytkäykselle.

Ehkäpä enemmänkin jännittyneenä oli kiven ohjaaja.

-- Nyt, nyt menee kivi pois teloilta! hän hätäili. Sinä Jaakko siinä...

-- Minuako sinä! tosahti Jaakko.

-- Ei ole Jaakon syytä, kiirehti Ville selittämään. -- Minä tyrkkäsin

liika rajusti.

Tämän työmaan vanhemman polven kesken sattui vähä väliä tämän tapaisia

tosahteluja, mutta kun Ville kiirehti sovittelemaan, ottaen, missä

soveltui, syyn niskoilleen, niin sopu tuli pian entiselleen. Kivi

liikkui taas tasaisesti nytkähdellen, ja hetken kuluttua se lepäsi

rakennuksen pohjan nurkalla.

-- Se oli ensimäinen nurkkakivi tähän rakennukseen, sanoi Ville

iloisena, pyyhkien hikeä otsaltaan. -- Nyt olisi huudettava eläköön,

mutta voisivat luulla meitä hulluiksi.

Jaakko oli samaa mieltä.

-- Niin, ei huudeta. Järvellä näkyy joku soutelevan. Luulisi hulluiksi.

He istuivat kiven päälle levähtämään, ja Ville alkoi työväkeänsä

viihdytelläkseen puhella:

-- Kuinkahan monta kiveä tässä on silloin, kun meidän isäntä tulee ensi

kerran katsomaan?

Jaakollakin oli oman talonsa teko mielessä, ja hän sanoi vilkkaasti

kulmiaan kutrautellen:

-- Tulisi vain heti, että saisin kysyä pohjahirret siihen minun...

-- Onhan Jaakon tupaan luvattu pohjahirret ja kaikki puut mitä siihen

tarvitsee, kun latvukset joutuvat, selitti Ville.

-- Minäpä löysin kuivan, kaatuneen hongan. Siitä tulisi lujemmat.

-- Se on eri asia, myönnytti toinen. -- Kyllä isäntä Veerti antaa sen

Jaakolle aivan varmasti, kun tulee käymään kotona. Ja se voipi tulla

vaikka tällä viikolla. Siitä on jo viikko tai enemmänkin, kun kirjoitti

olevansa aivan terve ja pääsevänsä pois sairashuoneesta.

Jaakon huulet ja kulmat tekivät mielihyvää ilmaisevia liikkeitä, ja hän

puhkesi ylistykseen:

-- Ovat ne tohtorit hyviä miehiä, kun osaavat leikkailla ja paikkailla

suoletkin.

Toiset naurahtivat, ja Ville selitti:

-- Ei niiden toki ole tarvinnut leikkailla eikä paikkailla monesta

paikasta, ainoastaan sormen pituinen pala, umpisuoli.

-- On, on tuota siinäkin, sanoi Jaakko.

He olivat aikeessa lähteä vääntämään toista kiveä, loin heidän

huomionsa kiintyi tulijaan, joka oli soutanut järven ylitse ja käveli

suoraan työpaikkaa kohti. Jaakko varmaan ajatteli tupansa pohjahirsiä,

sillä hän oli aivan kovaan nauruun posahtaa sanoessaan:

-- Se on Veerti, isäntä!!

-- Ei ole, väitti Ukki. -- Isäntä Veerti on pitempi.

Ville katseli äänetönnä. Hän oli jo ulompaa katsoen nähnyt, ettei

tulija ollut Veerti. Mutta miehen astunnassa oli jotain yhtäläisyyttä,

ja se katseli aivan kuin ahmien joka suunnalle: pelloille, niityille ja

siinä sivussa rakennuksen pohjalle. Ja samassa Ville tunsikin tulijan

Otoksi, Veertin veljeksi. "Mitäs asiaa sillä on tänne", hän ajatteli ja

tunsi tulijaa kohtaan vastustamatonta vastenmielisyyttä. Syytä siihen

hän ei osannut eikä kerinnytkään itselleen selittää.

Otto saapui rakennuksen pohjalle, ja Ville meni tervehtimään.

-- Mitäs kuuluu? hän kysyi hyvin tavalliseen tapaan, jossa ei ollut

vivahdustakaan lapsuuden tuttavuudesta.

-- Eipä niin mitään, vastasi Otto vieläkin kuivemmin ja istahti

kivelle. -- Täällä väännellään kiviä?

-- Niin alotettiin. Minnekkä on matka?

-- Tulin vain tänne. Oletteko kuullut mitään erikoista Veertistä?

-- Ei, vastasi Ville säpsähtäen ja katsahti tutkivasti kysyjään.

-- Veerti on kuollut, ilmoitti Otto suoristaen selkäänsä ja katsellen

ympärilleen kuin voittoisa sankari.

Toiset kolme seisoivat kuin kysymysmerkit. Ville tointui ensiksi

puhumaan.

-- Veertikö kuollut?! Mutta eihän siitä ole kuin viikko tai vähän yli,

kun sain häneltä kirjeen, jossa ilmoitti olevansa melkein terve ja

päässeensä pois sairashuoneesta.

-- Niin oli päässyt ja mennyt niille omille matkoilleen, soittamaan,

selitti Otto kylmän kuivasti. -- Mutta sillä matkalla oli ottanut

uudestaan. Ja kun sitten sairashuoneella leikattiin toisen kerran, niin

päivän perästä kuoli. Minulle tuli sairashuoneelta ilmoitus.

Ville kuunteli typertyneenä ja kysyi:

-- Eikö minulle tullut mitään sanaa tai kirjettä?

Otto katsahti kylmästi ja vastasi:

-- Mitäpä minun veljeni kuolema kuuluu syrjäisiin. Veerti on nyt

haudassa. En minäkään joutunut hautaamaan. Sieltä olivat vieneet ja

laittoivat rahain mukaan kuitatun laskun. Kalliin kirstun olivat

ostaneet. Mestari Tarvainen olisi tehnyt enempää kuin puolta

huokeammalla, ehkäpä entiselle oppilaalleen neljännellä osalla niistä

kaupungin hinnoista.

Oton kylmä vastaus "syrjäiselle" ja saiturin typerät selitykset kirstun

hinnoista veivät Villen niin ristiriitaisten tunteitten keskelle, ettei

hän vähään aikaan osannut eikä halunnutkaan sanoa mitään. Siirteli

vain työkapineita ja aina toisiin selin kääntyessään pyyhkäsi vesiä

silmistään. Viimein hän tuskin kuuluvalla äänellä urahti:

-- Tämä työpaikka saanee loppua.

-- Niin saapi loppua, myönnytti Otto isäntä-äänellä. -- Sitä minä

tulinkin sanomaan. Ei Kivimäellä tarvita näin suuria rakennuksia kuin

tämä pohja näyttää, eikä niitä rakenneta niityn laitaan. Nämä ovat

niitä hullujen höyhäyksiä.

Villen sisällä kuohahti. Hän oli, vainajaa puolustaakseen,

sanomaisillaan syyn rakennuksen pohjan suuruuteen ja paikkaan. Mutta

hän kerkesi ajatella, että kun lopullinen tarkoitus on pidetty salassa

asiaa ymmärtäviltäkin, niin Otolle ilmoittamalla vainajan jalo ajatus

tulisi melkeinpä kuin häväistyksi.

Hän oli astumaisillaan askeleen pois työmaalta, kun kuuli Parta-Jaakon

kysyä tokaisevan:

-- Entäs minun tupani? Isäntä on minulle luvannut...

-- Mitä se on sinulle luvannut? kysyi Otto äreästi. -- Tuvanko?

Jaakon koko naamarakenne tärisi, kun hän vastasi:

-- Tuvan on isäntä Veerti luvannut tehdä tuonne mäen taakse.

-- Kaikille se on tässä lupaillut. Ei sitä tehdä.

-- Minä itse sen teen, tokaisi Jaakko. -- Siellä on jo nurkkakivet.

-- Olkoon vaikka kolmet kivet, mutta et tee. Minä se olen, joka nyt

määrään mitä rakennetaan ja mitä ei rakenneta.

Ville oli jo ennen väittelyn päättymistä alkanut astella pihaan vievää

polkua. Kohta tuli Jaakkokin, kulmat ja huulet vihaisesti liikehtien.

Ukki käveli kolmantena, pää alas painuneena. Viimeisenä asteli Otto,

mutisten turhan työn tekijöistä.

Pihaan päästyä alkoi työväki kokoilla tavaroitaan. Jaakko oli

ensimäisenä lähtökunnossa ja näytti aikovan poistua kenellekään

hyvästiä sanomatta. Ville huomasi sen ja pistäytyen Jaakon jälessä ulos

kysyi:

-- Meneekö Jaakko kylälle päin?

-- Sinne menen.

-- Jos Jaakko voisi odottaa, niin mennään yhtä matkaa.

-- Minä odotan, lupasi Jaakko ja jäi seisomaan kartanolle.

Villen tupaan palatessa kertoi Otto parhaallaan lampuodin joukoille

Veertin kuolemasta, ilmoittaen samalla, että hän on nyt tämän talon

isäntä ja että Veertin alottama rakennustyö keskeytetään.

Tämän kaiken kuuleminen oli Villestä niin vaikeata, että hän kesken

selitysten meni sanomaan Ukille ja lampuodin joukoille hyvästit. Oton

hän jätti viimeiseksi, sillä sen kanssa oli ennen eroamista tehtävä

lopputili. Vaikeata se oli, mutta ei voinut Jaakonkaan tavalla erota.

Hän meni Oton eteen ja sanoi:

-- Minä luultavasti joudan pois. Mutta me olemme entisen isännän

luvalla syöneet talosta. Kuka ne nyt maksanee? Mekö, vai nykyinen

isäntä?

Otto ei vastannut vähään aikaan. Hän mahtoi harkita asiaa lain ja

oikeuden kannalta. Viimein hän sanoi:

-- Turhia maksuja ne ovat minulle, mutta milläpä tekään maksanette,

kuten tuokin Jaakko hupelo.

Villen luonto kuohahti uudestaan. Käsi meni jo ottamaan rahakukkaroa,

mutta tuli ajatelleeksi, että nekin markat lisäisivät tuon onnestaan

juopuneen perijän iloa, ja päätti jättää koetteeksi sen maksettavaksi

omankin osansa.

-- Minä olen siis huoletta, ja saatte periä tältä nykyiseltä isännältä,

hän sanoi lampuodin miehelle, joka huolissaan odotteli mitä tämä

nykyinen isäntä käskee tai määrää.

Ville sanoi hyvästi Otolle ja vielä uudestaan Ukille, joka jäi alla

päin istumaan Kivimäen tuvan penkille.

Lampuodin emäntä tuli Villen lähtiessä ulos ja vesissä silmin kysyi:

-- Poisko teidänkin täytyy lähteä?

-- Niinpä täytyy lähteä.

-- Meillä on nyt uusi isäntä.

-- Uusi on isäntä.

-- Menettekö käymään entisen isännän haudalla?

-- Kyllä käyn, ehkäpä kohtakin.

-- Minäkin kävisin, jos isäntä olisi päässyt oman kirkkomaan multaan,

mutta ei päässyt. Se oli niin hyvä isäntä. Ei ahdistellut meitäkään.

Emännän suru tarttui Villeenkin, ja osoittaakseen, että hän ymmärtää

surun syyn, sanoi hän vielä kerran kättä puristaen kiitokset hoidosta

ja lohdutteli:

-- Koettakaahan kestää. Kerran tämä ahdistus kumminkin loppuu.

Jaakko odotteli rauhattomana ja saatuaan kirjanivakan kannettavakseen

alkoi kuin paeten astua polkua alas. Mäen alla hän pysähtyi odottamaan

ja kädellään viitaten rakennuksen pohjalle tokaisi:

-- Siihen jääpi työpaikka.

-- Siihenpä jääpi, vastasi toinen.

Jaakko antoi siitä alkaen Villen kulkea edellä. He astelivat

samaa polkua, jota Kustaava ja Annastiina olivat astelleet noin

kaksikymmentä yksi vuotta aikaisemmin. Eri suuntaan he vain kulkivat,

ja erisuuntaiset olivat ajatuksetkin. Äiti katui sitä, että oli

avioliittoa solmiessaan suostunut tekemään välikirjan, ja poika sitä,

ettei yhteistä yritystä alottaessaan kiirehtinyt tekemään välikirjaa.

Loppu-ajatus molemmilla oli yhtäläinen, että varmaankin tämä oli näin

menevä.

Hyttilän ja Alapihan peltojen lähelle tultua pysähtyi Ville ja kysyi:

-- Tuleeko Jaakko Alapihaan?

-- En, oli lyhyt vastaus.

-- Sitten meidän täytyy sanoa hyvästi ja erota ehkä pitkäksi ajaksi,

kun se meidän hyvä ystävämme, Veerti isäntä, kuoli.

Jaakon huulet mytyilivät surua ilmaisevasti, mutta kohta ne

pinnistyivät, ja katsahtaen vihaisesti Kivimäelle hän lausui lyhyeen

tapaansa:

-- Tuo... juutas... olisi saanut ennemmin kuolla.

Ville näki, että Jaakko tarkoitti sanoillaan totta ja tunsi aluksi

mielihyvää. Mutta samassa hän muisti ystävävainajan sanat, ettei meillä

ole lupa ketään vihata.