XXVII.

-- Mikä soittajankin ajoi näin aikaisin ylös, ettei kahvikaan kerinnyt

valmistua, ihmetteli Alapihan emäntä toisen helluntaipäivän aamuna.

-- Kotiin pitää joutua, selitteli Veerti puuhakkaana kuin huolellisin

talon isäntä.

-- Mistä se kiire tuli, vai onko siellä joku odottamassa? kyseli emäntä.

-- Ei meitä odota ei kissakaan, mutta juuri sen vuoksi sinne onkin nyt

kiire, ettei aina olisi niin tyhjää.

-- Vai niin, naurahti emäntä. -- Soittaja taitaa olla kosintapuuhissa

ja on ottanut tämän lapsuuden tuttavan puhemiehekseen.

-- Emäntä on jonkun verran oikeassa, myönnytti Veerti. -- Mutta

ei tästä ole puhemieheksi. Siihen virkaan tarvitaan vanhempi ja

kokeneempi. Tämä on vain apulainen, syrjästäkatsoja, että miltä

näyttää, näyttääkö miellyttävältä.

-- Nyt on soittaja erehdyksessä, jatkoi emäntä leikkiään. -- Sellainen

apulainen on vaarallinen. Jos näyttää kovin miellyttävältä, niin voi

ryöstää itselleen.

-- Ei tämä ryöstä. Olemmehan me hyvät ystävät ja, kuten emäntä itse

sanoi, lapsuuden tuttavat.

-- Ei niissä asioissa ystävyys eikä tuttavuus paina mitään, väitti

emäntä.

-- Koetella tulee, sanoi Veerti. -- Ja nyt taipaleelle katsomaan, onko

Kivimäen talo emännän arvoinen.

-- Olisi otettu aamiaistakin, esteli emäntä.

-- Ei nyt jouda. Apulaisen aika menee hukkaan. Viulu jääköön tänne

pantiksi. Palatessa lunastetaan.

He lähtivät kahvin juotuaan rantaan.

Veertin iloisuus ei tarttunut Villeen. Hän tunsi olevansa tällä

matkalla aivan kuin tuulen heiluteltavana. Eilen aamupäivällä kirkossa,

illalla tukkimiesten helluntaitulilla, yöllä vanhan kuolevan ystävän

luona ja nyt -- tiesi mitä varten -- menossa surullisen lapsuusajan

asuntopaikalle. Hän sai Veertin leikkipuheista sen otaksuman, että

sillä on aikomus tarjota taloansa hänen viljeltäväkseen. Mutta millä

ehdoilla? Ja vaikkapa ehdot olisivat hyvätkin, niin sittenkin tuntisi

elävänsä toisen armoilla. Sitäpaitsi, mitäpä kunnollista hänen

talonhoidostaan tulisi yksin! Mutta jos toisen taloon turvaten ottaisi

itselleen elämänkumppanin, niin silloin alkaisi vähitellen kasvaa toivo

ja viimein himo päästä asumansa talon omistajaksi. Siihen syntiin

ovat jalommatkin langenneet. Ja nyt hän piti yöllä kuulemaansa Simon

hourailua ylhäältä annettuna varoituksena. Ehkäpä hän, kuulematta tätä

varoitusta saisi kuollessaan huutaa, että hän on himoinnut Kivimäkeä

omakseen.

Tästä ajatuksesta hän sai sen varmuuden, että tarjotkoonpa Veerti

vaikka miten hyviä asumisehtoja, hän ei suostu.

He olivat soutaneet Kivimäen puoleiselle rannalle. Heti maalle noustua

alkoi Veerti hypähdellä iloisena.

-- Nyt seistään omalla pohjalla, ja huomaatko, Ville, että täällä on

puita. Niitytkin kasvavat puita.

-- Niinpä näkyvät kasvavan, myönnytti Ville, ja hänen täytyi

väkiselläkin naurahtaa.

-- Sinä naurat minun puu-niityilleni, mutta puuniittyjä ne saavat

ollakin. Sitä sakeamman heinän kasvavat sitten kun aika joutuu. Ja nyt

mennään katselemaan, mitä sieltä Kivimäen takamailta löytyy.

Villekin päätti olla niin iloinen kuin voipi ja ajatella täällä

käyntiään huvimatkaksi.

-- Mennäänpä vain, hän sanoi reippaalla äänellä.

-- Ei malteta käydä huoneessa, selitti Veerti taloa lähestyessä. --

Minä vain käyn sanomassa, että asukkaan emäntä laittaa ruokaa, jotta

saadaan metsästä tultua syödä.

Ville jäi katselemaan kartanoa. Jopa se oli rapistunut. Alimmat tuvan

hirret niin lahoja, että ikkunapenkit olivat melkein lattian tasassa

ja katot niin moneen kertaan tuohilla paikatut, että ne muistuttivat

kirjavan kissan selkää.

Metsään mennessä seisattui Veerti pellon aidan vierelle, jossa oli

lahonnut petäjän kanto, ja kysyi:

-- Muistatko mikä kanto tämä on?

-- Enpä muista.

-- Tämä on sen puun kanto, josta veistettiin isävainajan arkunlaudat.

Nyt jo Villekin muisti.

-- Tämäkö puu hänet rutisteli?

-- Tämä juuri. Aikoi kaataa pirtin kengityshirren, mutta hirsi

kaatoikin miehen.

-- Ja pirtti on kengittämättä vieläkin, huomautti Ville.

-- Niinpä on, vaan ei se mitään, myönnytti Veerti huolettomasti. --

Puut ovat saaneet kasvaa. Ja kunhan kävellään nälkärupeaman kierros,

niin sinä näet, että on täällä puita jos maatakin. Kivikkoa se on,

mutta sen parempi. Ei ole verokaan suuri.

Alkoivat astua metsäpolkua. Milloin huomattavasti suurempi puu ilmestyi

näkyviin, riemastui Veerti ja juoksi syleilemään kuin lapsi äitiään.

-- Tuoppa sinäkin sylesi tämän ympärille, hän kehoitti toveriaan.

Ville muisti aamullisen keskustelun Alapihassa ja kysyi naurahtaen:

-- Eikö riitä, jos minä katselen täältä ulompaa, että miltä se näyttää.

-- Ei, ei, kierrä vaan sinäkin kätesi.

Ville veti kätensä ja alkoi ihmetellä.

-- Eivät totisesti yllä sormien nenät toisiinsa.

-- Niin, mitäs sanot, innostui Veerti. -- Ollapa näitä tuhansittain.

Arvaatko mitä näistä maksetaan?

-- Ehkä pari markkaa, arveli toinen.

-- Et arvannut puoleksikaan. Pienimmilläkin täytyy saada kaksi markkaa.

-- Ovatko muutkin talot saaneet?

-- Mitä ne saavat, jotka myyvät summamutikassa! Minä olen pitänyt

maailmaa kierrellessäni korvani auki, ja tiedän, mitä tukkipuut

maksavat ja miten ne myydään. Ja nyt minä sanon sinulle, että tämän

talon puilla otetaan kymmeniä tuhansia markkoja ja kymmenen vuoden

kuluttua taas yhtä paljon.

-- Jokohan, epäili toinen.

-- Saat nähdä, vakuutti Veerti. -- Mutta siihen ei ole kiirettä.

Otto-veli voisi tulla päästä vialle.

Ville aivan säpsähti. Hän oli ajatellut jotenkin samaa, ei pään vialle

menemistä, vaan että Otto varmaan tulee katkeralle mielelle. "En minä

sekaannu tähän asiaan", hän ajatteli.

Päivä oli puolessa, kun he joutuivat takaisin Kivimäelle. Vaimo oli

laittanut pöytään mitä parasta heiltä löytyi, ja mies koetti olla

vieraille niin kohtelias kuin vähänkin osasi.

-- Onko tämä isännän toveri näitä yhtiön herroja, kun kävitte metsiä

katselemassa? uteli hän kaikella kunnioituksella.

"Isäntä" ja "yhtiön herra" huvitti Veertiä tavattomasti, mutta hän oli

olevinaan hyvin vakava ja selitti:

-- Ei tämä ole "yhtiön herroja", entinen lapsuuden toveri vain. Ja

kun illalla tapasimme toisemme kisakentällä, niin tulimme tänne näitä

entisiä elomaita katselemaan.

-- Vai niin, vai niin, myönteli mies. -- Kuulinhan minä, että isäntä on

ollut siellä soittamassa. Miksi ette tuo milloinkaan viuluanne tänne?

-- En minä tuo näihin huoneisiin. Äiti- ja isävainaja kielsivät,

selitti Veerti vakavana.

-- Tarvitseeko niitä enää totella, kun ovat jo toistakymmentä vuotta

olleet haudassa, tuumaili mies.

-- On minun toteltava, kun en osannut heidän elinaikanaan totella.

-- Sepä on omituinen päätös, ihmetteli mies. -- Jos sen pitää aina,

niin eihän isäntä saa milloinkaan soittaa kotonaan.

-- Soitan minä niissä huoneissa, joita itse rakennutan, selitti Veerti.

-- Ja nyt meillä on viimeisenä tehtävänä katsella minun huoneelleni

sopiva paikka.

-- Eikö isäntä rakennuta tähän entiselle paikalle? arveli mies.

-- En. Te saatte asua näissä niin kauan kuin haluatte ja nämä kestävät.

-- Eikö isäntä käyttäisi tämän vanhan kartanon hirsiäkään, uteli mies.

-- En pökälettäkään, lupasi toinen. -- Ainoa vanha, jonka haluaisin, on

tuo vanha kätkyt.

Viljelijän vaimo kysyi ihmetellen:

-- Tuoko vanha lotisko? Eihän siitä ole mihinkään.

-- En minä sitä tarvitse lapsien tuudittelemiseen, naurahti Veerti, --

vaan se on muistaakseni meidän vanha kätkyt.

-- Niin on. Se ostettiin teidän huutokaupasta, selitti vaimo.

-- Sen saapi aivan ilmaiseksi, ehätti mies lupaamaan.

-- Ja minä puhdistan ja vien aittaan, ettei säry, innostui vaimo.

-- Ei sillä ole mitään kiirettä. Jos tarvitsette, niin antaa olla

tuvassa.

Veerti sanoi tämän aivan vakavalla naamalla; häntä huvitti nähdä

miten molemmat joutuivat alussa hämilleen, kunnes vaimo sai ujoillen

sanotuksi, ettei heillä enää kätkyttä tarvita.

Mies ei jatkanut, kääntyi vain kesken jääneeseen asiaan.

-- On täällä isännälle sopivia rakennuksen paikkoja. Tuolla pellon

takana, lähteen lähellä on ehkä paras paikka. Muistaako isäntä sen, vai

tulenko minä neuvomaan?

-- Kyllä minä muistan. Olkaahan täällä. Me katselemme mieluummin kahden.

Mies ei pienimmästikään pahastunut, tulipa vielä rappusille asti

neuvomaan, mistä lähteelle mennään, ja huusi jälkeen:

-- Kävelkää suoraan laihopellon poikki, ei se haittaa mitään.

Veerti ei seurannut kehoitusta, asteli vain tuttua polkua pellon

yläreunaa.

-- Erittäin palvelevainen mies tuo sinun talosi hoitaja, sanoi Ville.

-- Olisit antanut tulla mukaan.

-- Hyvä mies, myönnytti Veerti, -- mutta ei sen tarvitse olla meidän

puheitamme kuulemassa. Nythän me vasta tulemmekin pääasiaan.

-- Eikö huoneen paikan katseleminen ollutkaan pääasia, arveli Ville

naurahtaen, muistaen samalla järven ylitse soudettaessa tekemänsä

päätöksen.

-- Ei pääasia, vaikka siihen se kuuluu. Mennäänhän tuonne suuren kiven

kupeelle juttelemaan, jossa ennenkin myllästettiin ja päreviulua

soitettiin. Sinä et muista niitä aikoja.

-- Enpä muista, myönnytti Ville.

Puolipäivän aurinko oli lämmittänyt kiven kupeen, johon he selkänsä

nojasivat.

-- Tässäpä istuu kuin kotonaan, kiitteli Veerti. -- Ja nyt sinun täytyy

kuunnella rauhallisesti, etkä saa väittää vastaan ennenkuin minä olen

selittänyt suunnitelmani loppuun. -- Sinä näit tuolla tuvassa tuon

vanhan kätkyen.

-- Näin ja ihmettelen vieläkin, että mitä sinä sillä teet.

-- Se on muisto-kätkyt, sanoi Veerti. -- Aina siitä päivästä, jolloin

Parta-Jaakon yllytyksestä nostin sinut siihen uudesta, veli Otolle

tehdystä kätkyestä, on minulla ollut paha omatunto ja olen päättänyt

jollain tavalla sovittaa sinulle sen rikoksen. Ja kun minä maailmaa

kierrellessäni olen tavannut isättömiä poikasia, niin joka kerta

muistut sinä mieleeni ja siitä on syntynyt sellainen ajatus, että

niitäkin on autettava. Tässä tarkoituksessa olen koonnut rahaa kuin

harjukas tai juutalainen. Siinä tarkoituksessa kiirehdin ostamaan

veljenikin osan. Ja kun nyt katseltiin tuo metsä, niin sinun täytyy

uskoa, että sieltä löytyy rahaa enemmän kuin arvaatkaan. Pankissa

on aluksi... Ja suunnitelma on tällainen: me rakennamme kivestä ja

rosokyljistä puista uuden kartanon. Sinä rakennutat, minä puuhaan

rakennusmiehiä ja tarpeita -- ja soitan. Kun rakennus on valmis,

talutan minä siihen asukkaita, isättömiä, turvattomiksi jääneitä pieniä

poikia. Niitä olisi minulla heti paikalla tiedossa kymmenittäin,

mutta ei oteta enempää kuin jaksetaan elättää ja kasvattaa. Sinä

opetat lukemaan ja työtä tekemään, minä opetan käydessäni laulamaan,

soittamaan ja vaikkapa tanssimaankin. Pakottamalla ei opeteta muuta

kuin työntekoa. Joka haluaa olla pitemmän aikaa ja tekee työtä, niin

saapi olla, jos ei, niin menköön etsimään parempaa. Minä kyselen pois

lähteville palveluspaikkoja ja käyn niitäkin katsomassa, niin kauvan

kuin elän... Vieläkö jatkan suunnitelmaani, vai joko kysyn, että mitä

siitä ajattelet? Suostutko yhteen tuumaan?

Ville oli kuunnellessaan tullut liikutetulle mielelle, enemmän kuin

olisi halunnut näyttääkään ja sanoi:

-- Sinulla on niin merkillinen suunnitelma, että minä olen aivan kuin

puulla päähän lyöty.

-- Niinkö, ihmetteli Veerti. -- Minusta tämä on aivan tavallinen eikä

yhtään merkillinen.

-- On se merkillinen sille, joka ei ole asiata ennen yhtään ajatellut.

Ja oletkohan sinäkään ajatellut mitä huolia ja vastuksia siinä tulee

eteen.

-- Olen minä niitäkin ajatellut, sanoi Veerti. -- Mikä sinusta on pahin

vastus?

-- Enhän minäkään osaa näin kiireelle sanoa. Mutta siinä on jo

ensimäinen vaikeus, että mitkä niistä ottaa kasvattaakseen, sillä onhan

meitä raukkoja niin paljon, että tuskin tälle mäelle mahtuu.

-- Sinä käsität väärin koko homman, oikaisi Veerti. -- Ei tähän oteta

yhtään poikaa, jota tullaan tarjoamaan. Ainoastaan ne otetaan, jotka

minä huomaan jääneen turvattomiksi ja ovat siivoja ja täysijärkisiä.

-- Toisetpa jäisivät nurisemaan, huomautti Ville.

-- Nuriskoot. Enkö minä saa auttaa ketä tahdon Mikä sinusta on sen

jälkeen pahin?

-- Kukapa se arvaa edeltäpäin, mutta viimeinen paha on se, että miten

sitten käypi koko homman, kun sinä kuolet.

-- Sitä en ole minäkään ajatellut, mutta ajatellaan nyt.

-- Miten se ajatellaan? sanoi Ville. -- Olen kuullut, ettei vanhemmilta

perittyä omaisuutta kykene luovuttamaan testamentilla, vaan täytyy joko

myödä tai syödä, muuten perii veli.

-- Niin taitaa periä, harmitteli Veerti. -- Mutta kyllä siihen

keksitään keino. Minä myön Kivimäen sinulle.

-- Minulle! huudahti Ville. -- Millä minä ostan?

-- Ei siinä tarvita rahoja, selitti toinen. -- Kauppakirja tehdään ja

kuitataan maksetuksi. Jos minä kuolen ensin, niin sinä jatkat ja teet

sitten testamentin isättömille pojille. Sinulla ei ole isän eikä äidin

perintöä, joka estäisi.

Ville katsahti hämmästyneenä ystäväänsä, että luottaako se todellakin

häneen noin paljon. Veerti huomasi ihmettelevän katseen ja kysyi:

-- Etkö sinä vieläkään innostu tähän asiaan, kun katsot noin pitkään?

-- Älähän hätyyttele, sanoi toinen. -- Minä ihmettelen sitä, että mistä

sinä olet saanut niin suuren luottamuksen minun rehellisyyteeni, jotta

uskaltaisit myydä talosi ja merkitä maksetuksi.

-- Jos sinä sitä tietoa kaipaat, niin minä sanon: siitä, että sinun ja

minun äidillä oli luottamusta toisiinsa, ja tottahan meilläkin täytyy

olla... Äiti sanoi vähää ennen kuolemaansa, että luottaisin sinun

äitiisi, enkä laskisi pois, mutta isävainaja epäili, niinkuin hän

epäili kaikkia täysijärkisiä, ja käski pois... Nyt tiedät senkin asian

aivan kaunistelematta.

Tämä tieto vaikutti Villeen, ja hän istui pitkän aikaa äänetönnä.

Hänelle muistui mieleen Simon Agaatan käynti Raivion mökissä, jolloin

tämä haukkui äitiä Haverisen akan tappajaksi ja vaikka miksi.

-- Taisin tehdä pahasti, kun sanoin tämän, virkkoi Veerti. -- Mutta

ymmärräthän, etten minä usko äitisi ottaneen neulaakaan meidän

tavarasta.

-- En minäkään usko, sanoi Ville. -- Mutta minä epäilen, että onko

minusta mitään hyötyä sinun suunnitelmallesi.

-- Mitä sinä siitä epäilet. Sittenpähän nähdään.

Ville teki pikaisen päätöksen.

-- Jos sinun luottamuksesi perustuu äitiini, niin olkoon menneeksi:

minä suostun yritykseen.

-- Se on oikein! riemastui Veerti hypäten seisoalleen. -- Mutta

älä sano yritykseksi. Siitä täytyy tulla tosi, ainakin pienemmässä

määrässä... Ja nyt puuhaan! Mistä laidasta alotetaan? Mennäänkö

katsomaan kartanon paikkaa?

-- Mennään vain

Kulku ei ollut enää astelemista, he menivät hypähdellen. Kohta

löytyikin lähde, josta juoksi vettä, niin että lirinä kuului

ulommaksikin.

-- Tässähän on vettä vaikka kuinka suureen taloon, ihaili Veerti.

-- Tämän alapuolelle kaikki rakennukset, jotta vesi tulee omalla

painollaan.

-- Mutta tämä tulee paljon alemmaksi kuin entinen kartano, huomautti

toinen.

-- Niin sen pitää tullakin, selitti Veerti. -- Tänne ne parhaat

viljelysmaatkin tulevat. Vanhat miehet raivasivat peltonsa mitä

korkeimmalle. Meidän vuoromme on raivata alavat paikat. Ja minä olen

kävellessäni nähnyt, että parhaat pellot tulevat sinne, missä on

savea ja mutaa. Ja tästä järveen asti on yläpuoli savea ja alapuoli

suota, jotka eivät nyt kasva heinää kuin nimeksi. Mutta kymmenen

vuoden kuluttua ja jo ennenkin siinä läjöttää niin kauniita ruis- ja

heinäsarkoja, että heinäjärveläiset ihmettelevät. Ja ajattelehan, mikä

mainio työpaikka siinä on meidän kasvattipojille, kun ne pienillä

käsikärryillä lankkuja myöten työntää hyristävät savea alas ja suota

ylös.

-- Kukas raivaa puut ja kaivaa ojat? kysyi Ville.

-- Kyllä niitä työmiehiä löytyy. Otetaan jo tänä kesänä Parta-Jaakko

alottamaan. Siltä loppuu kohta lauttojen vahtiminen, ja Jaakko tulee

halusta, jos sille luvataan huoneen paikka ja puut. Se kuuluu kyselleen

moneltakin, mutta ei kukaan halua ottaa maalleen asumaan.

-- Minkä vuoksi sinä sitten haluat ottaa? kysyi Ville ihmetellen. --

Minuakin pelottaa tuollainen mies.

-- Minä ymmärrän sinun pelkosi, myönnytti Veerti. -- Mutta koeta

sinäkin ymmärtää minun suosioni Parta-Jaakkoa kohtaan. Jaakko oli minun

ensimäinen uskottuni ja avustajani viulu-puuhassa, ja saman Jaakon

käden kautta meni minulta hyvä äiti. Ajattele ja sano sitten, kumpaako

minun pitäisi tehdä: rakastaako vai vihata Jaakkoa?

-- Älä tee kumpaakaan! Anna Jaakon olla oloissaan.

Veerti pudisti päätään ja nauraa hymähti.

-- Ei ole oikein asettua sille kannalle toisiin ihmisiin, varsinkaan

niihin, joiden kanssa on ollut jossain tekemisessä, hän selitti

harvinaisen vakavana. -- Ja koska et sinä sanonut, kumpaako minun

on tehtävä, niin minä itse sanon, että minun pitäisi vihata Jaakkoa

enemmän kuin muiden, kostaa hänelle äidin kuolema. Ja minä kostan sen

sillä tavalla, että annan rakentaa huone-kötterön tuonne mäen taakse

ja annan ojan kaivua ja niityn raivuuta, josta saapi elatuksensa.

Jaakkokin on vanhetessaan hiukkasen viisastunut. Ja minä uskon,

että sinäkin jonkun aikaa yksissä töissä oltuasi huomaat, ettei

uskollisempaa metsänvartiaa eikä työmiestä löydy.

-- Nyt sinä ajoit minut umpikujaan, tunnusti Ville.

-- Millä tavalla umpikujaan?

-- Sillä tavalla, että vaikka minun pitäisi olla näistä asioista

paremmin selvillä kuin sinun ja olen ehkä lukenutkin niistä enemmän

kuin sinä, ei minulle ole vielä kertaakaan johtunut mieleen kostaa

sillä tavalla vihamiehelle.

-- Jospa sinulla ei olekaan vihamiehiä.

-- En tiedä, onko sellaisia, jotka minua vihaavat, mutta kyllä minä

vihaan yleensä kaikkia naisten viettelijöitä ja yhtä (jonka nimenkin

voisin mainita) vihaan niin, etten ole näkevinäni, jos tulee tiellä

vastaan.

-- Sano nimi, niin tuumitaan yhdessä, että jos voitaisiin sillekin

kostaa, kehoitti Veerti naurahtaen.

-- Sanon sinulle. Se on äitivainajan toinen mies, joka vielä elää.

-- Nooo, veteli Veerti pitkään. -- Sille on tuiki helppo kostaa. Se on

terve, vankka ukko ja osaa huonetöitä. Otetaan huonetyöhön ja aluksi

kivijalan pohjaa laittamaan. Suostutko?

-- Suostun sillä puheella, että sinä teet hänen kanssaan sopimuksen ja

selität samalla, että sanokoon minua nimeltäni, mutta ei leikilläkään

pojakseen. Minä puhuttelen häntä myös nimeltään.

-- Se on päätetty asia, sanoi Veerti iloisesti. -- Nyt meillä on

tiedossa kaksi työmiestä, ja toisia tulee, kun aika joutuu. Niille sinä

saat kostaa heidän isäinsä pahat teot siten, että opetat lukemaan ja

tekemään työtä.

-- Niille kostaminen ei kuulu minulle, sanoi Ville. -- Lukemisen opetus

on kyllä mieleistä työtä, mutta työntekoa opettaessa tulla monta

virhettä. Suon ja saven sotkeminen ensinnäkin ja monta muuta seikkaa

sen lisäksi.

-- Siihenkin keksitään keino, lohdutteli Veerti. -- Minä tiedän

sellaisen koulun, jossa näitä asioita opetetaan. Se kestää talven, ja

siihen otetaan niitä, jotka ovat vähintäin vuoden tehneet tavallista

maatyötä. Ja sinähän olet tehnyt montakin. Ensi talveksi menet sinne...

Niin sekin asia on taas päätetty... Nyt mennään pihaan ja nukutaan

vähän aikaa... Taisin syödä liika kovasti, kun tuntuu taas vatsan

kuvetta vihleksivän.

-- Söin minäkin niin lujasti, eikä minun... sanoi Ville. -- Jos olisi

kysyä, onko näillä asukkailla jotain vatsanväänneroppia.

-- Paranee se ilman mitään "roppia", kun vähän aikaa lepään.

He alkoivat kävellä pihaan.

Vuokramies oli odotellut, ja kun näki tulevan, niin meni vastaan.

-- Joko löytyi isännälle kartanon paikka?

-- Jo löytyi.

-- Siitäkö lähteen luota?

-- Siitä, vähän alempaa.

-- Milloinka ruvetaan rakentamaan?

-- Ensi talvena. Perustus ja kivijalka jo tänä kesänä.

-- Isäntä itsekö tulee teettämään töitä?

-- En, vaan tämä minun toverini voipi tulla jo kesän aikana

alottelemaan.

Mies katsahti Villeen ja kysyi:

-- Tähänkö tämä tulee asumaan?

-- Sitä ei ole vielä päätetty, selitteli Veerti edelleen. -- Mutta

tulipa tähän tai asui muualla, niin jos tämä tarvitsee mitä hyvänsä,

jota teillä on antaa, niin saatte antaa epäilemättä. Luottakaa tähän

aivan yhtä paljon kuin minuunkin.

-- Jo jo minä luotan, kun isäntä sanoo, vastasi mies niin

yksinkertaista uskollisuutta ilmaisevalla äänen vivahduksella, ettei

kukaan olisi voinut hänen sanojaan epäillä.

Samassa hän katsahti Villeen samalla tavalla kuin katsotaan pitkän

aikaa poissa olleeseen ystävään.

Lampuodin vaimo laittoi ystävyksille nukkumapaikat samaan aittaan,

jossa Veertin äiti oli sairastanut ja kuollutkin. Niitä aikoja he unen

tuloa odotellessaan muistelivat.

-- Meidän nukkumisestamme ei tule mitään, jos yhäkin jutellaan, huomasi

Veerti. -- Nyt hiljaa, ja huomenna lakimiehen luokse teettämään kirjat.

-- Mitkä kirjat? kysäsi toinen.

-- Ne kauppakirjat. Etkö muista?

-- Ei teetetä vielä, vastusti Ville.

-- Miksei? Sinähän sen asian ensin huomasit.

-- Enpä kaupan tekoa, vaan että yritys voisi mennä myttyyn.

-- Nepä ne kuuluvat yhteen.

-- Vaikka kuuluvatkin, niin suonethan, että minä vuorostani luotan

sinuun, sanoi Ville. -- En epäile sinun peräytyvän sanastasi, jos

jätetään kirjain teko sinne asti, kun on saatu jotain näkyvääkin

tehdyksi. Niin minä ajattelen.

-- No olkoon siinä asiassa sinun tahtosi, myönnytti Veerti. -- Mutta ei

se saa vuosien taakse siirtyä. En minä mikään maailman pylväs ole.

-- Minäkö paremmin?

-- Olethan ainakin muutamia vuosia nuorempi.

-- Se ei merkitse paljon.

Viimeinkin ystävykset nukkuivat.