Se päivä, jolloin heinäjärveläisten ensimäiset tukkipuut alottivat
vesimatkansa maailman markkinoille, oli merkkipäivä koko kyläkunnalle.
Ken suinkin kotitoimiltaan pääsi, tuli katsomaan sulun avaamista ja
miten puut lähtivät sulkuränniä ja puroa pitkin juoksemaan.
Rantatyöt ja puron perkkaus oli lopetettu ja otettu kymmenittäin
lisämiehiä uittotyöhön. Sileäksi kolottuihin keksinvarsiin nojaten
seisoivat miehet sulkupenkereellä, odotellen uittopäällikön viimeisiä
määräyksiä.
Ei tällä päälliköllä ohut mitään ulkonaisia arvonmerkkejä, paitsi mitä
luonto oli hänelle lahjoittanut. Mutta ne olivatkin oivallisimmat:
musta, muhkea parta, tukeva vartalo ja juhlallisen kuuluva ääni, jota
hän oli totutellut käyttämään niin tyynen vakavasti, etteivät rajuimmat
yltiöpäätkään rohjenneet tehdä vastaväitteitä.
-- Meille alkaa huolellinen työ, sanoi päällikkö. -- Puut eivät ui
kapeassa purossa niinkuin leveässä joessa. Siinä vaaditaan vikkelyyttä
ja valppautta. Pitäköön nyt jokainen mies huolen, milloin työssä
ollaan, että puut ovat aina liikkeessä. Helluntai on lähellä. Jos
kaikki puut ovat siihen mennessä sulun alapuolella, niin silloin se
tuketaan ja helluntaipäivät ovat vapaapäiviä, jolloin saatte käydä
kotonanne tai varustella ruokaa seuraavan viikon varalle. Ja palkka
juoksee niillekin päiville.
Miehet vilkastuivat, ja rohkein kysäsi:
-- Onko se varmaa puhetta?
-- Milloinkahan minä olisin sanastani peräytynyt? vastasi
uittopäällikkö.
-- Silloinpa yritetään, kuului useasta suusta.
-- Ei tullut siitä mitään, epäili joku vanhempi mies.
-- Siitä täytyy tulla, ellei puron vesi käänny toisinpäin juoksemaan,
tenäsi rohkein.
-- Sulku auki ja kötysmiehet puron rannalle ja vikkelimmät puita sulun
suulle haalaamaan.
Kohta olikin sulkuportti auki, ja puuta alkoi mennä, että vilisi.
Puron varrelle määrätyt miehet kiirehtivät puiden perästä, ja kyllä
keksinvarret huiskivat.
Uitto oli alkanut, ja päällikkö jouti vaihtamaan muutamia sanoja
kyläläisten kanssa.
Vanha Nevalainenkin oli tullut hevosella tätä merkkitapahtumaa
katsomaan. Hän oli huomattavin henkilö päällikönkin puhutella.
-- Saa nyt nähdä miten tämä onnistuu, sanoi päällikkö partaansa
sivellen.
-- Näkeehän tuon jo alusta, että puut menevät huristen, rohkaisi
Nevalainen. -- Mutta saavatkohan helluntaipäivät vapaiksi.
-- Jos vain vettä riittää, niin kyllä saavat, sanoi päällikkö. --
Näkeehän isäntä, että miesten työaseet liikkuvat eri tavalla kuin
päiväpalkkalaisen.
-- Eikö liiku päiväpalkalla tuohon tapaan?
-- Kyllä melkein, jos olisi jokaisen työtä katsomassa, mutta repeänkö
minä joka paikkaan. Nyt ne tekevät, vaikka en olisi tällä kylälläkään,
eivätkä pidä pitkiä ruokatunteja.
-- Eihän siitä näin ollen tule yhtiölle mitään vahinkoa, jos miehet
voittavatkin pari päivää, arveli Nevalainen.
-- Voitoksi molemmille, myönnytti päällikkö. -- Miehet saavat
helluntain pyhinä levätä ja vesi kohota järveen, jotta viimeisetkin
puut pääsevät purosta alas.
-- Nyt minä jo huomaan, että se oli viisaasti ajateltu urakka, myhähti
Nevalainen.
Päällikkökin myhähti ja siirtyen lähemmäksi Nevalaista sanoi, niin
etteivät muut kuulleet:
-- Eihän näissä viroissa ole kukaan sellainen vanhentunut, joka ei
ymmärtänyt edeltäpäin ajatella, miten milloinkin on tehtävä. Minulle on
tässä virassa ollessa ennättänyt parta kasvaa, jopa muutamat haivenet
harmetakin.
-- Sittenpä saapi jo väliin levähtää, sanoi Nevalainen. -- Mennään
meille. Minulla on täällä hevonen.
-- Ei vielä. Halustakin tehty työ menee pilalle liialla kiireellä...
Näyttää, että tuolla sillan luona tarvitaan minun apuani... Täytyy
mennä katsomaan.
Muutkin katselijat alkoivat hajaantua.
Heinäjärven nuorten enimmän odotettu juhlapäivä oli helluntai ja
erittäinkin sen aattolauantai. Silloin naapurusten nuoret yhtyivät
iloisiksi ryhmiksi ja riensivät pitäjän kirkolle, jossa kauppapaikkojen
ympärillä liikuskeleminen ja siellä toistensa tapaaminen oli matkan
hupaisin puoli. Mutta nyt, jolloin reippaita tukkipoikia oli kylän
alueella kymmenittäin ja kaikki tiesivät, että ne aikovat saada
helluntaipäivät vapaiksi, jota seuraisi iloiset huvit kylän vanhalla
kisakentällä, ei moni halunnutkaan lähteä kirkkomatkalle. Tiesivät
senkin, että tukkipojat valmistavat niin suuren kokon, ettei sellaista
ole ennen nähty. Ja kaiken tämän lisäksi oli lähetetty kutsumakirje
soittaja Havurinteelle, että hän tulisi tähän helluntain kokkojuhlaan
soittamaan.
Eipä siis ollut ihme, jos tällä juhlalla oli vetovoimaa.
* * * * *
"Tukkipojat ovat voittaneet. Sulku on tukossa."
Tällainen tieto levisi lauantai-iltana niihinkin taloihin ja mökkeihin,
jotka eivät olleet järven rannalla.
Mutta miehet olivat viime päivien ponnistuksista niin väsyneitä,
etteivät samana iltana ajatelleetkaan juhlansa alottamista. Olipa
muitakin esteitä. Soittajaa ei kuulunut, vaikka hänelle oli
kirjoitettu, että tulisi aivan heti, "maksoi mitä maksoi".
-- Kyllä se tulee huomenna, ja jos ei tule, niin soitetaan "hanurilla",
lohduttelivat hypynhaluiset itseänsä.
Vielä oli yksi laji odottajia, jotka eivät löytäneet lohdutusta.
He olivat päälliköltä salaa palkanneet hevosmiehen noutamaan
helluntaiviinoja, eikä noutajaa näkynyt tulevaksi. Kaikkein "kipeimmät"
miehet seisoivat liki puoleen yöhön maantieltä kääntyvän tien haarassa
ja kuuntelivat korvat pörhöllään. He olivat jo pari kertaa pettyneet,
mutta kun taas alkoi kuulua rattaiden jyrinää, olivat he varmoja,
etteivät näin myöhällä enää muut ajaneet.
-- Tuleepas se viimeinkin! ihasteli kiihkein odottaja. -- Ja kylläpäs
ajaa tulista kyytiä.
-- Ajaapa ajaa, säesti toinen. -- Kunhan ei vain menisi "nassakat"
rikki.
-- Mutta kaksi miestähän tuossa on, huomasi toinen.
-- Ehkä on ottanut jonkun kärryihinsä.
-- Ei per... ärähti edellinen. -- Muu matkustaja on tuokin, koska on
toisella valkea olkihattu.
-- Niin on saa...
Miehet väistyivät harmistuneina maantienojan toiselle puolelle.
Kohdalle tultua pysäytti ajaja hevosen, ja herraksi arveltu mies kysyi:
-- Oletteko tämän paikkakunnan miehiä?
-- Emme ole hyvin etäältäkään, vastasi kiihkein odottaja. -- Mitä
sitten?
-- Niin, että tietäisitteköhän, onko Simo Kurkinen entisessä mökissään
ja vieläkö hän elää?
-- Emme me semmoisia... murahti mies ja kääntyi poispäin kävelemään.
Toinen ei ollut niin äreällä päällä, vaan jäi paikalleen ja sanoi:
-- Kuulin minä eräästä Kurkisesta, että se sairastaa jossain mökissä
eikä sen kuolemasta ole kuulunut mitään.
Matkustaja sanoi kiitokset selityksestä ja käski kääntää hevosen
syrjätielle. Miehetkin lähtivät yöpaikalleen.
-- Mikähän Kurjen kyselijä tuokin lienee ollut? mutisi toinen, aivan
kuin tämä olisi ollut syyllinen "nassakoitten" viipymiseen.
-- Saattoi olla pappi, jota vietiin sairaan luokse, arveli toveri.
-- Pappiko tuollainen "kaiturainen"? väitti toinen. -- Eihän tuolla
ollut sellaiset vaatteetkaan kuin papilla.
-- Olkoon sitten mikä hyvänsä.
Miehet eivät tällä asialla tämän pitemmältä päätään vaivanneet, vaan
alkoivat apein mielin astella yöpaikkaansa.