Fasaaninmetsästykseen hankin itselleni lintukoiran. Tämän nimi oli
Milton; se oli korkea, hintelä, väriltään harmaa, mutta täplikkäinen,
sillä oli pitkät huulet ja korvat, ja se oli hyvin vahva ja viisas.
Buljkan kanssa se oli aina sovinnossa. Ainoakaan koira ei ahdistanut
Buljkaa. Tämän ei tarvinnut muuta kuin näyttää hampaitaan, kun muut
koirat painoivat häntänsä koipien väliin ja livistivät tiehensä.
Milton oli mukanani, kun olin kerran fasaaneja metsästämässä.
Yht'äkkiä ilmestyikin Buljka juosten luokseni metsään. Koetin ajaa
sitä pois, mutta en voinut. Oli myös liian pitkä matka lähteä
viemään sitä kotiin. Arvelin, ettei se tulisi minua häiritsemään, ja
kuljin eteenpäin. Tuskin oli Milton vielä ehtinyt löytää ruohikosta
fasaanin jälkiäkään, kun Buljka jo ryntäsi eteenpäin juoksennellen
joka haaralle. Se olisi tahtonut pyrähdyttää fasaanin lentoon ennen
Miltonia. Vainuten ruohikossa se kierteli ja kaarteli, mutta kun sillä
oli huono hajuaisti, ei se voinut yksin löytää jälkiä: se katseli vähän
väliä Miltoniin ja juoksi sinne, minne Milton meni. Heti kun Milton
alkoi seurata jälkiä, juoksi Buljka sen edelle. Huusin sitä takaisin,
löin sitä, mutta en voinut sille mitään. Se juoksi aina vain edelle
Miltonia häiritsemään heti, kun tämä alkoi vainuta. Olin jo aikeissa
kääntyä kotiin, metsästysretkeni kun oli tällä kertaa mielestäni mennyt
pilalle, mutta Milton keksi paremman keinon: se tiesi miten Buljkan
johtaisi harhaan. Se teki näin: heti kun Buljka alkoi juosta Miltonin
valitsemaan suuntaan, jätti Milton sen, kääntyi ja oli löytävinään
jälkiä toiselta suunnalta. Buljka hyökkäsi heti sinne, mutta Milton
katsoi minuun, heilutti häntäänsä ja lähti taas edellisiä, oikeita
jälkiä seuraamaan. Buljka kääntyi taas seuraamaan Miltonia ja juoksi
edelle, mutta Milton vei sen vähän matkaa syrjään, eksytti sen täten,
ja vei minut jälleen oikealle jäljelle. Näin se petkutti Buljkaa koko
ajan antamatta sen turmella metsästysonnea.
V