Niin kului toinen ja kolmas vuosi; ja Mihail oli jo kuudetta vuotta
Semjonin luona. Hänen elämäntapansa olivat pysyneet samanlaisina. Hän
ei milloinkaan mennyt kylälle, ei puhunut turhaa sanaa ja oli koko
aikana hymyillyt vain pari kertaa: ensimmäisen kerran silloin, kun
Matrjona toi hänelle illallisen pöytään, ja toisen kerran nähdessään
vieraan herran. Semjon oli apulaiseensa niin tyytyväinen, ettei hän
voinut mitään toivoa. Hän ei myöskään kysynyt enää milloinkaan, mistä
Mihail oli kotoisin; yhtä hän vain pelkäsi: kunpa ei Mihail vain
lähtisi hänen luotaan.
He istuivat kerran kaikki kotosalla. Matrjona keitti padassa ruokaa,
lapset hyppelivät penkeillä |a katselivat ulos ikkunoista. Semjon
ompeli ikkunan ääressä, Mihail löi toisen ikkunan ääressä nauloja
kengän korkoon.
Eräs pojista juoksi Mihailin luo, nojasi hänen olkapäähänsä ja katsoi
ulos ikkunasta.
— Mihail-setä, katsopas: kauppiaan rouva tulee varmaan tänne tyttöjensä
kanssa. Toinen tytöistä ontuu.
Kun poikanen oli tämän sanonut, laski Mihail työnsä kädestään, kääntyi
ikkunaa kohti ja katseli maantielle.
Semjon oli kummissaan. Mihail ei ollut vielä kertaakaan katsellut
maantielle, mutta nyt hän katsoi hellittämättä ikkunasta eikä näyttänyt
voivan irroittaa katsettaan. Semjon katsoi myös ikkunasta: hänen
mökkiään kohti tuli todellakin siististi puettu nainen taluttaen kahta
pientä tyttöstä. Tytöillä oli yllään turkistakki ja kirjava villaliina
päässä, ja he olivat niin toistensa näköisiä, että heitä tuskin saattoi
erottaa toisistaan. Toisella heistä oli vaivainen jalka ja hän ontui.
Nainen tuli eteiseen ja löysi haparoiden oven kädensijan. Hän antoi
tyttöjen ensin astua sisään ovesta ja tuli sitten itse tupaan.
— Hyvää päivää!
— Hyvää päivää! Mitä olisi asiaa?
Nainen istuutui pöydän ääreen, ja tyttöset painautuivat hänen polviaan
vasten: he näyttivät jonkin verran ujostelevan.
— Tahtoisin teettää tytöille kevääksi nahkakengät.
— Mikäpäs siinä! Ei sitä ole meillä vielä koskaan tehty kenkiä näin
pienille lapsille, mutta osataanhan ne tehdä. Minkälaiset vain
määräätte. Tältä minun apulaiseltani syntyy millainen kenkä tahansa.
Semjon kääntyi katsomaan Mihailia ja näki, että tämä oli laskenut työn
kädestään ja katsoi hellittämättä tyttöihin.
Semjon oli tästä kovin kummissaan. Olivathan tytöt tosin hyvin
herttaisia: mustasilmäisiä, punaposkisia, pyöreitä ja kauniisti
puettuja, mutta Semjon ei voinut sittenkään käsittää, minkätähden
Mihail niin heihin tuijotti, aivan kuin olisi heidät tuntenut ennestään.
Semjon oli ihmeissään ja alkoi naisen kanssa neuvotella hinnasta. Kun
siitä oli sovittu, laittoi Semjon paperinauhan ottaakseen mittaa.
Nainen otti ontuvan tytön syliinsä ja sanoi:
— Sinun täytyy ottaa mitta tämän kummastakin jalasta erikseen. Kipeän
jalan mukaan saat ommella yhden kengän ja terveen jalan mukaan kolme.
Tytöillä on aivan samanlaiset jalat. He ovat kaksosia.
Semjon otti mitan ja kysyi katsoen ontuvaa tyttöä:
— Miten jalka on tullut sellaiseksi, kun tyttö on noin kaunis? Onko se
syntymävika?
— Ei, äiti on maatessaan likistänyt sen vaivaiseksi.
Matrjona yhtyi puheeseen. Hänen teki kovasti mieli tietää, kuka tämä
nainen oli ja kenen lapset olivat.
— Etkö sinä olekaan heidän äitinsä?
— En, emäntä, en ole heidän äitinsä enkä edes heidän sukulaisensakaan;
nämä ovat vieraita lapsia, vaikka minä olen ottanut ne omikseni.
— Vieraita lapsia, ja sinä olet heille aivan kuin oma äiti?
— Kuinka en olisi heille kuin äiti! Minun rintaani ne ovat saaneet
molemmat, minä olen ne kasvattanut. Minulla oli kyllä oma lapsi, mutta
Jumala otti sen minulta. En rakastanut omaa lastanikaan niinkuin näitä
rakastan.
— Kenen lapsia he sitten ovat?