"Matkustatte?"
"Niin, New Yorkiin. Ehkäpä Parisiin. Siellä tutustun uuteen
lasimaalaustapaan. Eipä se erityisesti huvita — — nyt. Mutta paras on
mennä. Ja viikon kuluessa." Hän ojensi kätensä hymyillen.
"Hyvästi, neiti Dearborn."
"Mutta miksi menette?" huudahti Laura tyytymättömänä.
"Viivynkö? Tekö pyydätte?"
"Kyllä. Sehän turmelisi kappaleenkin, jossa näyttelemme vastakkain."
"Onko minun jäätävä teidän osanne takia? Ettekö saa ketään toista?"
He hymyilivät vastakkain ja tyttö sanoi:
"Enpä juuri haluaisi ketään toista."
Corthell tarttui hänen käteensä huudahtaen:
"Laura, tyttöseni. Lopetetaan tämä piilosilla olo. Rakas tyttö. Minä
rakastan teitä kaikella sydämelläni. Antakaa minun näyttää parhaani."
"Jos voitte saada minut rakastamaan."
"Ja te luulette että voisin?"
"Teillä on valta yrittää."
Laura toivoi, että nyt pääsisi pois, sillä hän pelkäsi Corthellin
seuraavia sanoja. Mutta tämä ojensikin kätensä sanoen:
"Siis hyvää yötä, ei hyvästi."
"Hyvää yötä."
Hän lähti ja Laura meni sisään helpotuksesta huoaten. Page ja Landry
olivat kirjastossa. Kolmisin puhelivat he hetkisen kappaleesta. Sitten
Page lähti suuremmoisin elkein jättäen heidät kahden.
"Muista sitten sammuttaa kaasu. Annie on jo kauan sitten mennyt
levolle."
"Täytynee sitten lähteä minunkin", sanoi Landry napittaen takkiaan ja
Laura lähti hakemaan hänelle sateenvarjoa.
"Olet hyvin kaunis tänä iltana", sanoi poika käsi oven kahvalla.
Ja hän lisäsi juhlallisesti: "Nyt näen kasvosi ja kuulen äänesi
kaiun kaiken yötä." Ja vielä selitti hän antaneensa ajajalle 75
senttiä, koska vaunut olivat Corthellin tilaamat. "En tahtonut joutua
kiitollisuudenvelkaan."
"Kyllä ymmärrän, Landry."
"Oh, etpä käsitä mitä minulle merkitsee katsella todella ymmärtäväisen
naisen silmiin."
Laura ihmetteli mitä hän tarkoitti ja pyysi Landrya sammuttamaan
kaasun, koska se oli hieman korkealla. Poika teki niin ja he seisoivat
pimeässä. Laura sanoi:
"Hyvää yötä, onpas nyt pimeä."
Landry ojensi kättään tavottaen tytön kättä mutta kohtasikin tämän
puseron ja samassa tunsi Laura käsivarsien kiertyvän ympärilleen ja
suukon poskellaan. Sitten sulkeutui ulko-ovi ja hän tuijotti yksin
pimeään. Hän oli ällistynyt ja hämmentyneenä tapaili sanoja: "Mitä — —
miksi?"
Sitten kääntyi hän ja juoksi ylös portaita vaatteiden silkin
kahistessa ja tempasi oven perässään kiinni niin että paukahti.
Hän pienensi kaasuliekin ja katsoi heti peiliin tietämättä miksi.
Samassa sai suuttumus vallan. Hän, Laura Dearborn, jonka korskea
ryhti oli sananpartena, häntä oli suudeltu kuin koulutyttöä tai
kamaripalvelijatarta pimeässä eteisessä. Ja sen oli tehnyt poikanen,
jota hän oli pitänyt tuolla alempana kunnioittavan matkan päässä. Ja
tuo, tuo oli uskaltanut.
"Minä hän minua pitää? Kuinka hän uskaltaa?"
Ja hän raivosi, mutta huomasi samalla kuinka se teki hänen asemansa
vain yhä nöyryyttävämmäksi. Samaahan olivat sanoneet puoti-, koulu-
ja palvelustytöt, joiden tasalle tuo poika oli hänet painanut. Nekin
huusivat, että heitä "ei ole koskaan suudeltu" ja vakuuttivat, että
"tulkoonpas vielä näkyvilleni." Tämä oli verisin loukkaus, mikä häntä
saattoi kohdata. Mutta kyllä hän näyttäisi ja saisipa poika tuntea,
että surullisin päivä hänen elämässään oli se, jona hän oli unohtanut
kunnioituksen, jota oli siihen asti teeskennellyt. Siksi, että Laura
oli sallinut jonkun verran tuttavallisuutta, tämä — — — miehet olivat
sellaisia. Selittävät väärin toisen oikosen avomielisyyden.
Tyhmä oli hän ollut, hän Laura. Keimaillut hän oli näille kolmelle
miehelle. Ehkäpä olivat hänestä puhelleet. Ehkä lyöneet vetoa, kuka
ensin saisi suudella häntä. Ei ainakaan kukaan olisi jättänyt sitä
tekemättä kun tilaisuuden sai. Mutta hän oli näyttävä. Hän oli
huvitellut houkuttelemalla näitä miehiä aina pitemmälle, kiemailemalla
heille. Nyt oli aika tehdä loppu. Hän oli arvonsa tunteva tyttö ja
rehellinen. Uuden elämänsä oli hän alkanut väärin, mutta hän oli
oikaiseva takasin, ja oli näyttävä näille miehille, ettei ollut
koskettava hänen pikkusormeensakaan.
Ja niin kiihtynyt hän oli, ettei jaksanut odottaa huomiseen asti. Jos
noilla herroilla oli ollut aihetta pitää häntä keimailijana, niin
oli paras antaa heille tieto asian oikeasta laidasta ja heti sekä
siekailematta. Hän kutsui Annien, joka oli naimisissa talonmiehen
kanssa ja pyysi, että tämän mies olisi valmiina viemään kirjeitä.
Puoliyö oli käsillä ja hän palasi huoneeseensa. Heitti pois hattunsa
ja harsonsa, sytytti toisen liekin ja istuutui kirjoituspöytänsä
ääreen, lapun osoitti hän Landry Courtille ja pani siihen päivämäärän
huomattavasti. Se kuului:
"Ole hyvä äläkä koita tavata minua toista kertaa missään tapauksessa
milloinkaan. Tuttavuutemme on loppunut.."
Kirje Corthellille oli vaikeampi ja hän sai kirjoittaa sen useaan
kertaan, ennenkuin oli siihen tyytyväinen.
"Rakas hra Corthell. Te pyysitte tänään, että piilosilla olomme
loppuisi. Olen samaa mieltä. Erotessamme puhuin mielijohteen vallassa,
jota kadun. En haluaisi teidän ymmärtävän minua missään suhteessa
väärin. Te pyysitte minua vaimoksenne ja, hyvin tyhmästi ja väärin
tehden, minä annoin vastauksen, jota voi pitää kehotuksena. Pyydän
nyt että te ette koittaisi saada minua rakastamaan itseänne. Sitä en
toivo. En pidä enkä tule pitämään teistä sellaisella tavalla, että
voisin tulla vaimoksenne. Pyydän ettette kajoa tähän asiaan enää. Se
vain kiusaisi minua.