Jadwin kirjotti shekin pöydän kulmalla ja ojentaessaan paperia lausui
hän sitte: "Hyvästi, en näe sinua enää."
Gretry ei nauranut. "Huh", mutisi hän, "hatullisia niitä näet ennenkuin
kuu on lopussa."
Samana aamuna oli Landry Court kello yhdeksän ajoissa Kauppakamaritalon
eteisessä. Hän oli juuri tullut Gretry, Commerse & K:nin konttorista,
jossa muiden mukana oli saanut päiväohjeensa. Hän osti joitakin
omenoita käytävän päässä olevasta lehtimyymälästä, kun tapasi Semplen
ja nuoren juutalaisen Hirshin, jotka olivat erään pikku liikkeen
edustajia.
"Halloo, Court, mitäs tiedät?"
"Halloo, Barry Semple. Halloo, Hirsh.." Landry tarjosi toisen omenansa
puolikuut näille ja he seisoivat hetkisen portaiden alapäässä
tarinoiden ja syöden omenoitaan kynäveistensä kärjestä.
"Tuntuu vähän päässä vielä", sanoi Semple suupalansa väliajalla.
"Olin liikkeellä myöhään. Tuli tuttava Europasta ja toverit pitivät
pienet illalliset. Tuo mies oli ollut vähän kussakin paikassa, enimmän
ajan Konstantinopolissa. Kertoili juttuja Turkista ja sulttaanista.
Politiikkaakin. Siitä Higgins Pasha jutusta, jonka takia Englannin
lähettiläs luki lakia sulttaanille. Kuuluu olevan se kaupunki kuin
oopperanäyttämö rapakossa. Kadut likasemmat kuin Chicagon."
"Älä hiidessä", sanoi Hirsh.
"Totisesti. Entäs koirat sitten. Tuttavani sanoi tietävänsä, mihin
kaikki sellaiset koirat menevät kuoltuaan."
"Mikä se Higgins Pasha juttu on?" kysyi Hirsh. "Minä luulin sen jo
aikoja sitten päättyneen."
"Oh, se on —" sanoi Semple huolimattomasti kelloaan katsoen. "Mutta
kas, on aika mennä ylös; lähes puoli kymmenen."
He nousivat portaita, pian sekottuen samaan suuntaan kulkemaan, yhä
kasvavaan joukkoon. Hirshin pysäytti hänen veljensä sanoen: "Hei, sain
sinulle sen sikarilaatikon."
"All right", sanoi toinen ja lisäsi: "Kuules, mikä oli se Higgins
Pashan juttu? Muistathan Turkin ja Englannin välillä. Kertovat, että
Englannin lähettiläs oli siitä tiukkana sulttaanille."
"Niinkö?" kysäsi toinen uteliaana. "Mutta ei se ole tuntunut
markkinoilla. Mutta tuollahan on Kelly, joka tietää. Hän on tuttu
Porteous-joukon kanssa. Kysy häneltä."
"Kysy sinä ja sano minulle. On kiire permannolle. Pian helähtää."
Hirshin veli tapasi Kellyn konttoristiryhmän keskellä ja kysyi: "Sanos,
mies, mitä Englannilla ja Turkilla on siinä Higgins Pasha-jutussa
pelissä? Kertovat Englannin lähettilään uhanneen ultimaattumilla. Se
voi vaikuttaa markkinoihin."
"Ei se ole mitään", vastasi Kelly. "Mutta voinhan ottaa selkoa, hiis
vieköön."
Sillä välin oli Landry päässyt portaiden yläpäähän ja oikealle kääntyen
tuli pörssin permannolle. Se oli suuri sali, jota kummaltakin puolelta
valaisivat värilasiset akkunat ja jonka kattoa kannattivat koristellut
rautapatsaat. Vasemmalla oli tiedotustaulut ja luoteislavalla Western
Union yhtiön sähkösanomapöydät. Oikealla puolella oli pöytiä, joilla
sievästi asetetuissa paperipusseissa oli viljanäytteitä, pöytärivi
ulettui itäseinän puolella ovisuun yhteishuoneesta perällä oleviin
puhelinkoppeihin asti.
Keskellä lattiaa oli syvennyksiä. Vasemmalle Landrystä katsoen oli
erilaisten tuotteiden kauppapaikka, oikealla maissi-syvänne ja taampana
pohjoispuolella vierasparvekkeen lähellä edellisiä toista vertaa
suurempi, itse vehnäsyvänne, pöytäkirjanpitäjän korkean telineen
merkitsemä.
Vierasparvekkeen vastapäätä oli korkealla eteläisellä seinällä suuri
kello, jonka osottaja ilmoitti vehnän hinnan kulloinkin pörssikauppain
vaihdellessa. Nyt osotti se 93 3/8, mihin eilen oli lopetettu.
Vielä olivat syvänteet tyhjät. Kello oli neljännestä yli yhdeksän.
Landry jätti hattunsa ja takkinsa ja raitaisessa sinitakissaan,
kädet taskuissa asteli yli lattian asettuen tuolille, joita oli
telegraafi-osaston edessä. Hän tutki uudelleen ohjelappunsa ja repi ne
pieniksi palasiksi sekä mietiskeli päivän taistelusuunnitelmaa.
Landry Court oli oikeastaan kaksoisolento. La Salle-kadun
vaikutuksista vapaana oli hän hajamielinen, epäkäytännöllinen
ja helposti kiihtyvä, mies jommoiselle ei liiketehtäviä uskota.
Mutta pörssin ilmapiirissä heräsi hänessä toinen mies, joka
kello puoli kymmenen, gongongin soidessa otti käytäntöön toisen
hermoston ja toisen aivokoneiston. Eikä kukaan pörssikauppias eikä
välittäjän apulainen pysynyt loppuun saakka niin selväpäisenä ja
ovelana kuin tämä nuorukainen, joka oli samana iltana niin nolo
seurapiirivelvollisuuksiensa suhteen. Se Landry Court, jonka Dearbornin
tytöt tunsivat, oli toinen kuin se, joka pörssin tuolilla istuen
siristynein silmin ja puristetuin huulin arvioi kauppakiihkon asteita
tänään.
Mutta permanto täyttyi vähitellen. Satoja sähköttäjiä saapui
paikoilleen. He ripustivat hattunsa ja päällystakkinsa osastonsa
peräseinälle ja kävivät leikkiä laskien paikoilleen paitahihasillaan
tai valkeissa pellavatakeissa. Toiset ryhtyivät heti naputtelemaan.
Portaita ylös ja eteläovesta sisään tulivat kauppiaat. Juoksupoika
kulki yli lattian huudellen jotain nimeä. Kaupantekijät asettuivat
vähitellen maissi- ja vehnäsyvänteille, jonka jälkimäisen portailla
istui kädet polvien ympäri pari miestä, toisella päässään musta
silkkinen kalotti.
Winston, iso, hartiakas, bassoääninen, viidenneljättä ikäinen mies,
joka myös oli Gretry-Commerse liikkeen palveluksessa, tuli Landryn luo
ja tervehtimättä, sanoi teennäisen hitaasti: "Mitä se Turkin-£nglannin
juttu tarkottaa?"
Mutta ennenkuin Landry ennätti vastata, tuli joukkoon kolmas
Gretry-yhtiön edustaja, Rusbridgeᵣ laiha, mustatukkainen mies, jonka
syvällä olevista silmistä ainainen kiihko loisti. Hän huudahti: "Mitä
sanotte, siinä on jotain takana."
"Mistä sen kuulit?" kysyi Landry.
"Joka paikassahan siitä puhutaan. Hirsh tuntui tietävän. Kuuluu olevan
puhetta Välimeren laivueen liikkeellepanosta."
"Olisi paras kysyä 'Inter Oceanin' reportterilta, esitti Landry. Tai
voisi soittaa Uutistoimistoon. Konttorissa eivät puhuneet mitään."
"Minä soitin jo", sanoi Winston. "Eivät voineet varmistaa huhua.
Sellaista se on. Saa kuluttaa puolen miljoonaa vuodessa johtojen
vuokraan ja erikoisuutisiin ja sittenkin saa kuulla huhut vasta
täällä permannolla. Muistattehan kun pohjois-Lännen myllyt myivät
sataviisikymmentä tuhatta tynnyriä kerralla? Täällä puhuttiin siitä jo
kolme tuntia ennen kuin sanomat tulivat. Olisimmepa silloinkin niitä
odottaneet."
"Se on se Higgins-Pasha juttu", sanoi Rusbridge.
"Kuulin siitä aamulla", sanoi Landry, "mutta se oli vain —"
"Kas niin! Mitä minä sanoin?" keskeytti Rusbridge. "Se on yleensä
liikkeellä. Ei savua ilman tulta. En ihmettele ollenkaan, vaikka
päivällä tuli tieto, että Englannin sotavirasto on lähettänyt
ultimaattumin."
Ja tietysti Winston joitakin minuutteja myöhemmin kuuli joltakin, joka
oli kuullut "luotottavista lähteistä", että Englannin sotaministeri
oli esittänyt Turkille ultimaattumin ja että diplomaattiset välit
jo olivat katkenneet. Ja hetken aikaan ei kuultu muusta kuin "Idän
kysymyksestä", "Turkin valtauksesta" y.m.s. ja pian alkoivat välittäjät
saada myyntimääräyksen peruutuksia ja he puolestaan tiedottelivat, että
markkinat alkoivat härkämerkeissä.
Mutta kello oli jo lähes puoli kymmenen ja Western Union koneista
kuului yhtämittainen tikutus. Juoksupoikain askeleet kävivät
kiireisiksi heidän puikkelehtiessään välittäjäin ja kauppiaiden lomissa
ja huudellessaan asianomaisia nimiä. Nämä joukkoutuivat kauppapaikoille
ja ääni kohosi sekaiseksi kohuksi.
Seisoessaan syvänteen yläreunalla näki Landry Cresslerin luisevan
hahmon saapuvan — vaikka tämä ei keinotellutkaan, tuli hän joka aamu
pörssiin, jossa meni akkunan luo, avasi sen ja ottaen taskustaan
näytepusseista kokoomaansa vehnää, levitti sen akkunalaudalle sekä
katseli huvikseen lukemattomain kyyhkysten siipien räpistelyä niiden
nopeasti sieppoessa jyviä keltaisilla nokillaan.
Landry katsoi kelloa, joka vielä uupui viisi minuuttia. Hän seisoi
paikallaan kauppasyvennyksen yläportaalla, ympärillään, allaan
kaupankävijäin kirjava joukko. Tuossa pelätty Leaycraft, jolla
sanottiin olevan enimmän kevätvehnää; mitätön flanellipaitaa käyttävä
juutalainen Grossman, jonka tarjouksille ei kukaan kiinnittänyt
huomiota, Fairchild, Paterson ja Goodlock, eroamaton kolmikko, joka
edusti Porteous ryhmää, vaikenevia keski-ikäisiä miehiä, jotka
viittauksella voivat ostaa tai myydä miljonan bushelia. Ja muut
lisäksi, Veteraaneja 1860-luvulta sekä harjottelevia nulikoita, eilisiä
hallitsijoita, jotka nyt tyytyivät kymmenen dollarin vaihtovoittoon.
Toiset rakentelivat suunnitelmia, jotka voisivat tehdä heistä
miljoneerejä viikossa, ja toiset peittelivät välinpitämättömän
kuoren alle eilisten tappioiden harmit. Kaikki olivat valmiina,
jännittyneinä kuulemaan pienimmänkin risahduksen, joka antaisi heille
tilaisuuden päästä kilpailijansa kimppuun tämän heikoimmalta kohdalta.
Grossman hikoili jännityksestä ja veteli värisevin sormin huuliaan.
Winston seisoi tanakkana, kädet selän takana, patsasvasamana, pitäen
silmällä Kellyä, jolla hän epäili olevan jotain "hulluja tuumia".
Ja Porteous-kolmikko naureskeli keskenään selät syvänteeseen päin
kääntyneinä.
Virallinen tiedottaja nousi ylävälle paikalleen. Poikain huudot olivat
nyt yhtenä kuorona. Joka taholta niitä tuli ristiin rastiin kantaen
keltaisia kirjekuoriaan. Puhelinkaapeista kuului yhtämittainen helinä.
Sähkötyskoneet naputtivat herkeämättä. Lakittomin päin juoksi nuoria
miehiä yhtenään, he tapasivat toisensa, ilmoittivat jotain ja taas
kiireen kaupalla erilleen. Ääneensä huudeltiin toisilleen yli salin.
Konttoristit pistelivät muistiin alkajaissummia, tarjonnan ja kysynnän
määriä.
Ja kaikki nämä äänet, telegraafien naputus, poikien huudot,
konttoristien ja kauppiaiden huudahdukset, satojen jalkain kapina,
puhelinkellojen kilinä, kuuluivat yhtenä kaikuna holveissa, ovissa
ja akkunoissa. Vehnäsyvänteessä alkoi jo näkyä kaupanteon merkkejä.
Grossman ojenti kätensä huudahtaen: "Myyn viisikolmatta toukoviljaa
95 1/8:lla", samalla kun Kelly ja Semple yht'aikaa huusivat: "Annan
seitsemän kahdeksannesta toukoviljasta."
Virallinen tiedottaja kuunteli ensi tarjouksia silmäten kelloa, jonka
viisarit muodostivat suoran kulman. Silloin kuului äkkiä gongongin
heläys. Ja silmänräpäyksessä pääsi hillitön meteli irralleen.
Käsivarret huitoivat ilmassa, merkkejä tehtiin ja keskustaa kohti
hyökkäilivät kaupantekijät sysien toisiaan ja viittoen. Kellon
yläpuolella oleva osottaja alkoi liikkua, kohosi, pysähtyi, värisi ja
ikäänkuin myrskyn kohottamana nousi aste asteelta. Ja sen pysähtyessä
sadat sähkötysavaimet naputtivat tietoja yli koko maan Atlannilta
Tyynelle merelle asti, Mackinac’ista Messikoon saakka, että Chicagon
markkinat olivat kohottaneet kevätvehnän 93 3/8:Sta 94 1/2:een.
Mutta mainittavampia myyntejä ei seurannut. Pelättävä Leaycraft ja
Porteous kolmikko, Fairchild, Peterson ja Goodlock, pudistivat päitään,
kun syvän®ne tarjosi 94 heidän varastonsa jostain osasta. Hinta pysyi
vankkana. Goodlock alkoi jo tarjoilla 94. Joka hetki valmiina oleva
Grossman huudahti: "Myyn viisikolmatta toukovehnää 95 1/4:llä."
Hän ojensi viittä sormea merkitäkseen "kontrahtien" hinnan eli joka
viiden tuhannen bushelin määrän, jonka halusi myydä.
Ja samalla alkoi myyntimääräyksiä tulla Gretry-Conmersen edustajille.
Toisetkin kauppahuoneet — — Teller ja West, Burbank & Co, Mattieson
ja Knight - — saivat osansa. Liike oli selittämätön, ällistyttävä.
Voimakas Härkäjoukko oli vallalla — — kuka uskalsi silloin myydä
"lyhyeen?"
Landry m.m. oli saanut määräyksen myydä kolmesataatuhatta bushelia
millä hinnalla vain yli 94. Hän piti silmällä Leaycraftia varmana
voivansa kohottaa hintaa. Mutta Porteous ryhmäpä alkoikin. Keskellä
syvännettä seisten Peterson äkkiä kohotti kätensä ja ojenti sen häntä
kohti viitaten ostomerkin.
"Yksi kahdeksannes lisää kevätvehnästä?"
Landry oli silmänräpäyksessä hänen luonaan ja kaksikymmentä ääntä
huusi: "Myyty" ja yhtä monta kauppiasta juoksi häntä kohti kädet
ojossa. Mutta Landry ennätti edelle ja hänen sysäyksensä vei Petersonin
hyvän mattaa syvänteen keskuksesta.
"Myyty, myyty."
Peterson nyykäytti ja Landry merkitsi kaupan ja viisari kohosi taas.
Mutta sitten laantui vilkkaus, kauppa kävi hitaasti. Mutta Landry oli
myynyt vain kymmenen "kontrahtia" Petersonille ja luotti siihen, että
toinen tilaisuus tuli. Nopeasti teki hän suunnitelman. Hän myisi toiset
viisikymmentä tuhatta bushelia, kun hinta kohoaisi yhdeksäänkymmeneen
neljään ja puoleen ja sitten hän "tunnustelisi" markkinoita antaen
pikkumääriä mennä sinne tänne ja kun tuntisi vankan pohjan sysäisi
satatuhatta kerrassaan, ennenkuin ennättäisi hinta laskeutua. Hän
tunsi ihan sormenpäissään miten markkinat vahvenivat ja heikkenivät.
Hän tunsi, kuinka niitä oli kiihotettava, tyynnytettävä, tiesi milloin
täyttää ne, milloin kiirehtiä, ja milloin ne olivat kaupantekoon
valmiit.
Grossman yhä teki tarjouksiaan kenenkään hänestä piittaamatta. Porteous
kolmikko ja Leaycraft yhä pitivät hintaa 94 1/8, mutta eivät halunneet
kohottaa.
Viiteen minuuttiin ei mitään kauppaa ilmoitettu. Syvänne odotti
satotietoa. Ja tämän aamukaupan aikana suli tyhjiin se Englannin
ultimaattumin typerä juttu. Niin selittämättömästi kuin se huhu oli
kohonnut, se nyt haihtui. Kaikki nyt nauroivat sille. Englanti sotaan
Turkkia vastaan! Mokomakin pilanteko! Kuka sen vanhan kuluneen pelätin
olikaan liikkeelle laskenut? Mutta silti ei markkinoissa näkynyt
mäjähdyksen merkkejä, odotettiin vain tietoa sadon määrästä, jonka
vähetessä hinta oli valmiina kohoamaan.
Kiihko heikkeni hetkeksi, joukko harveni. Monet poistuivat.
Grossmankin vetäytyi vierasparvekkeen alle tuolille. Ja jälelle
jääneet alkoivat laskea leikkiä, mikä oudosti erosi äskeisestä
kiihkosta. Pelottava Leaycraft ja Porteous ryhmän Peterson tekivät
sähkösanomistaan heittopalloja ja katselivat niiden putoilemista.
Ja kun vierasparvekkeella joku Lännen farmari oli nostanut jalkansa
nojapuulle, huuti koko syvänne: "saappaat, saappaat."
Vähän myöhemmin tuli muuan välittäjä puhelimelta päin kiirehtien
syvänteen portaille huudahtaen tarjouksen.
"Hän on sairas", huusi ja sysäsi miehen keskelle syvännettä. Muut
yhtyivät huutoon sysien tulokasta joka taholle, revästen hänen
kravattinsa irti, pudottaen hänen hattunsa ja huutaen: "sairas, sairas."
Toisiakin kauppiaita tuli lähelle ja Grossman luullen myynnin alkaneen
säntäsi esille huutaen: "yhdeksänkymmentäviisi ja neljännes."
Mutta metelin uhri hyväntuulisesti asetti hatun paikoilleen ja uudisti
tarjouksensa.
"Mene levolle", nauroi Hirsh.
"Sehän iski Billy Patersonia."
Tuo tapaus näytti saaneen aikaan uuden huvituksen. Joukko kauppiaita
näet lähti kiertämään "kravatinvastustajakomiteana" yrittäen repiä
auki kravattisolmut. Grossman teki lähtöä suuttuneena "mokomaan
marakattileikkiin". Mutta hänen mutisten seisoessaan selin Leaycraftiin
pisteli tämä vakavasti puhellen naapurinsa kanssa hänen hattunsa nauhan
täyteen paperipaloja ja sytytti ne — - jutteluaan keskeyttämättä.
Ja silloin äkkiä ilman huomattavaa syytä huutojen kaikuessa vehnä
kohosi yhdeksäänkymmeneen neljään ja neljänneksen ja ennenkuin
ennätettiin henkeä vetää nousi se taas kahdeksanneksen, putosi
neljännekseen ja kohosi taas toiseen kahdeksannekseen. Ilmeisesti
vaikutti jo satotieto, vaikka sitä ei oltu julki asetettu. Ja
härkäisiksi kävivät markkinat. Muutamia hetkiä myöhemmin pantiin tieto
julki ja oli se tuntuva yllätys miltei kaikille. Ei kukaan luullut
varaston olevan niin suuren, kaikille riittävän. Silmänräpäyksessä se
tuntui syvänteessä. Vehnää alkoi tulvia joka taholta. Ostajat olivat
lujilla. Hinta alkoi laskea. Äkkiä se tipahti. Viisari putosi 93 7/8.
Landry ällistyi. Hän ei ollut tätä arvannut. Kirottu satotieto. Ja
hänellä oli vielä 50,000 myymättä. Kuinka alas hinta laskisikaan! Tässä
täytyi toimia nopeasti. Hän pääsi tappelemalla Porteous ryhmän luo ja
ojenti pienen juutalaisen olan yli kätensä äivän Patersonin nenän eteen
huutaen: "Viisikymmentä toukoa kolmella neljänneksellä.".
Toinen pudisti päätään. Äkkiä jokin vaisto varotti Landrya, että hinta
vielä oli tipahtava. Se oli jo ilmassa. Epätoivoisesti tarttui hän
Patersonia hartioihin: "viisikymmentä viidellä kahdeksanneksella."
"Sen saatte", äännähti toinen kuin haasteeseen vastaten.
Ja tämän sekamelskan keskellä, tässä hinnan alas syöksyssä liiteli
Sattumaonnen hengetär ja ennenkuin Gretryn konttorin tikittäjä oli
ilmoittanut hinnan alenneen, oli Landry merkityttänyt kaupan ja Curtis
Jadwinin oli hankittava vehnäpörssin suurille Härille miljoona bushelia
Vehnää ennen toukokuun loppua.
Mutta nyt olikin ohi aamun todellinen liike. Vain Grossman seisoi
paikallaan hokien tarjoustaan kenenkään kuulematta. Kauppiaat
seisoskelivat toisiaan katsellen voimatta lähteä, kun pelkäsivät
"jotain tapahtuvan", jos selkänsä kääntäsivät. Vähitellen meteli
laantui, ääni lakkasi Väliin kuulumasta, kohahti taas ja hiljeni.
Silloin tällöin joku teki tarjouksen, huutokin uusiintui, mutta äkkiä
kuului heläys ja kauppiaat tekivät hiljalleen lähtöä. Muuan virkailija,
vanha Virkapukuinen mies astui esille kohteliaasti painaen ovea kohti
ryhmiä, joissa vielä kauppoja hierottiin, ja lakkaamatta toisteli hän:
"Aika on kulunut, herrat. Ruoka-hetki. Poistukaa tai on minun tehtävä
ilmoitus. Aika on loppunut."
Virta painui ovia kohti. Parvekkeella olevat harvat katselijat
vetivät takkeja ylleen. Kauppiaat tungeskelivat takkinaulain luona
toistensa hartioin yli lippujaan tarjoillen. Ja yhä kasvavin joukoin
vyöryi väkeä ulos etelä- ja pohjoisovista. Kaupparaportteja vietiin
konttoreihin. Mutta pörssissä tyhjenivät vähitellen muutkin syvänteet,
sähkötyskoneet räjähtivät vielä kerran ja pojat huusivat. Ja aamulla
niin puhdas lattia oli täynnä viljaa, heinänkorsia, maapähkinäin
kuoria, omenanjätteitä, appelsiinin kuoria, reveltyjä sanomalehtiä,
muistilappujen palasia, keltasia sähkösanomapapereita tuhatmäärin
likasina, lukemattomain jalkain polkemina. Taistelukentän jätteistä,
murtuneita aseita, melskeessä kohonnutta tavaraa, jokapäiväisen
taistelun loppunäytös.
Vihdoin risahti viimeinen napsaus telegraafeissa ja sähköttäjät
kiiruhtivat pois takkejaan ylleen vetäen Ja kokkkapuheita heitellen.
Saliin tuli naisia höyryävin vesisangoin ja palvelijoita, jotka suurin
luudin näiden edestä lakasivat roskat pois. Vehnä- ja maissisyvänteen
välille ilmestyi joukko nuoria miehiä, muutamat miltei poikia. Ne
olivat konttoristeja, joiden tuli tasata kaupat, merkitä vehnämääräin
kiertokulku ehkä parissakymmenissä käsissä päivän mittaan. Ja seinästä
seinään kaikui heidän huutonsa "Vehnää myyty Teller ja Westille",
"Kevätvehnää myyty Burbank & Co:lle", "Kauraa myyty Mattieson ja
Knightille".
Harmaa, raitainen kissa, kaulassaan nikkelinen ja punanahkanen
koirankauluri, tuli takkihuoneesta ja hiipi yli lattian mitä
ystävällisimmässä mielentilassa, ja kun kauppiaat toinen toisensa
jälkeen sitä puhuttelivat ohikulkiessaan, kohotti se häntänsä korkealle
ja kihnutti selkäänsä tuolinjalkaa vasten. Tuli myös talonmies, joka
pitkällä seipäällä laski värilasiset akkunat ja alkoi kuulua sahain
kahnausta puuseppien korjatessa jotain näytepöytää.
Vihdoin lähtivät konttoristitkin ja hiljaisuutta häiritsi vain silloin
tällöin sahain kahina ja talonmiehen leikinlaskut pesijättärien
kanssa. Askelten ääni kajahteli kuin kirkossa. Naiset kaatoivat
saippuaista vettä lattioille. Neekeri lakasi bushelimäärin näyteviljaa
rikkakokoojaansa. Kello oli kaksi. Taistelu oli ohi. Viisari osoitti
93. Huomisaamuun asti oli oleva hiljaista tässä vehnä-Niagaran
ryöppypaikassa. Kim siivoojatkin poistuivat, vallitsi salissa
hiljaisuus. Läntisten akkunain tautta paistoivat sisään laskevan
auringon säteet suurina kimppuina. Ja hyljätyn syvänteen reunalla istui
ainoana elon merkkinä harmaa kissa nuollen huoletta turkkiaan käpälä
korkealla ilmassa.
4.
Cresslerin saliin oli kokoontunut pieni seurue — Laura ja Page
Dearborn, rva Wessels, rva Cressler ja nuori neiti Gretry, mitättömän
näköinen 19 ikäinen tyttö, puettuna ruskeaan avokaulaiseen
silkki-pukuun. Curtis Jadwin ja Cressler seisoivat poltellen avotakan
ääressä. Landry Court istui levottomana sohvalla ollen kuuntelevinaan
Gretry neitosen loppumatonta juttua jostain sukulaisissa käynnistä
Wisconsinissa, jossa oli nähnyt merkillisiä kanalajeja.
Sheldon Corthell, päivällispuvussa, sytyttämätön sikari sormissaan
keskusteli vesiväritaulunäyttelystä Lauran ja rva Cresslerin kanssa
Pagen ikävystyen kuunnellessa. Täti Wess käänteli valokuva-albumin
lehtiä laskien, montako kuvaa siinä oli.
Mustaa kahvia oli juuri tarjottu, oli määrä pitää kolmas
näytelmäharjotus Jadwinin pyhäkouIulasten sairaala-juhlaa varten ja
rva Cressler oli kutsunut sen esittäjät aterialle. Odotettiin vain
"ohjaajaa" hra Gerardya, joka aina tuli myöhään.
"Mielestäni", selitti Corthell, "menee vesivärimaalaus rajojensa
ulkopuolelle, jos se yrittää olla muuta kuin harjotelma. Viimeisteltyä
vesiväritaulua on arvosteltava samalla mitalla kuin öljytaulua, ja
miksei siis mieluummin maalata öljyvärillä?"
"Ja vaikka oli niin paljon kanoja, ei ainoatakaan munaa saata
aamiaiseksi", piipitti nti Gretry. Läsnäolevista oli hän ainoa, joka
esiintyi tanssiaispuvussa. Hän menettelikin aina päin mäntyyn, puhui,
pukeutui epäonnistuneesti; oli kehittymätön, kömpelö tytönletukka.
"Ei munaakaan, kolme tuhatta kanaa", jatkoi hän. "Eivät vaan munineet."
"Olisi pitänyt kutittaa niiden jalanpohjia", sanoi Landry vakavasti.
"Kutittaa!"
"Niin, se edistää munimista. Tunnettu asia."
"Ihmeellistä. Minäpä kirjotan Alice-tädille huomenna."
Cressler katkasi uuden sikarin pään ja sanoi Jadwinille: "Leaycraftkin
lienee menettänyt viisitoista tuhatta."
Hän tarkotti Jadwinin osuutta toukokuun vehnäkaupoissa, joiden tilit
oli tasattu edellisellä viikolla. Heti seuraavana päivänä tuon suuren
viljanmyynnin jälkeen oli räjähtänyt tieto Ranskan kamarin aikomasta
tullihommasta. Hinnat laskivat pelottavaa vauhtia. Härät säikähtivät.
Leaycraft yllätettiin heti. Porteous-kolmikko yritti pitää yllä
hintoja, mutta eivät jaksaneet. Ja niin vehnä, joka oli aamulla 93
6/8:ssa sekä 92 1/2:ssa putosi 92:een, roikkui siinä hetken ja putosi
91:een. Siitäkin askel askeleelta 88:aan. Silloin alkoi Jadwin ostaa.
Oli pelättävää, että hinta nousisi noin suurta määrää ostettaessa.
Mutta Gretry, taitava pörssitavoissa, jakeli ostomääräykset eri
tahoille ja osteli varovasti parin kolmen päivän kuluessa. Jadwinin
onni, tuo kultasiipinen, näytti ohjailevan asian kulkua. Tiedot
aikaisista sateista pitivät hintoja tasollaan kaupan loppuun saakka. Se
oli loistavaa ja Gretry hykerteli käsiään Porteous-joukkion tappioille.
Ystävänsä voittoa ei Jadwin tarkoin tuntenut, mutta tältä sai hän
50,000 dollarin shekin, joka edusti pelkkää voittoa.
"Enpä onnittele", jatkoi Cressler. "Olisin mieluummin suonut sinulle
tappion — jos se olisi pitänyt sinut erilläsi syvänteestä. Olet koppava
nyt, Kyllä tunnen. Omasta kokemuksesta. Tiedän miten mies kiertyy
keinotteluun —."
"Mutta, Charlie, eihän tämä ollut keinottelua", keskeytti Jadwin. "Asia
oli varma. Löytörahaa! Jos tiedän varmasti, että jonkun kiinteistön
arvo kohoo, niin enkö osta sitä, enkö?"
"Sitä pahempi, mitä helpommalta ja varmemmalta sinulle näyttää.
Niin, tiedätkö", lisäsi hän äkkiä, "että Leaycraft on mennyt erään
teollisuusliikkeen kirjanpitäjäksi Dubuqueen?"
Jadwin kierteli viiksiään. Hän katseli Laura Dearbornia yli Landryn ja
nti Gretryn päiden.
"En tiennyt, että mies oli huvijahdin hinnoissa", mutisi hän, ja
kiertäen kiivaasti viiksiään jatkoi hän: "Charlie, hiis vieköön, mutta
tuon tytön tukka on kaunis."
Laura oli kiertänyt korkealle läikähtävän mustat hiuksensa, ja piti
niitä koossa taiteellinen norsunluukampa, isoäidin peruja. Hänen
pukunsa oli mustaa taftisilkkiä, olalla yksi ruusu. Hän istui suorana
pää hieman kallellaan kuunnellen Corthellin puhetta.
Tähän aikaan oli Dearbornin tyttöjen talous jo kunnossa. Lauralle oli
ensi kuukausi tuonut yhtämittaisesti iloa. Seuraelämän muodollisia
velvollisuuksia ei hän harrastanut. — Page sai pitää niistä huolta,
ja heti paaston jälkeen alkoikin tee- ja tanssikutsujen, päivällisten
ja teatteri-iltojen vilisevä sarja. Täti Wess sai kulkea mukana
"förkkelinä" ja täyttikin hän halulla huoltajatoimensa. Joka perjantai
sai hän tanssikoulussa seurata Pagen pyörähtelyä ensi valssista
uusimpiin tansseihin asti. Hän piti tarkkaa lukua tanssijoista ja
selosteli Lauralle aina, kuinka monta kertaa kukin nuori mies oli
tanssittanut Pagea.
Laura oli käynyt vakavampiin asioihin käsiksi. Hän oli alkanut lukea;
ei novelleja vaan vankkoja teoksia, joissa oli mietelmiä "Ihmisestä"
ja "Kutsumuksesta". Otti myös ranskan tunteja. Corthellkin otti täti
Wessels’in avukseen saaden heidät konsertteihinsa ja luennoille. Kerran
viikossa luki hän atelierissään heille runoja sellaisia kuin "Aasian
valo" joiden salaperäisyys pani tädin pään pyörälle.
Laurasta olivat nämä illat ihanat. Atelieri oli kaunis ja avara, valo
himmeä, Corthellin ääni heijastui paksujen samettiverhojen poimuista
hillittynä huminana. Taiteilijan hieno käytös teki vaikutuksensa. Hän
ei muistuttanut siitä kohtauksesta teatterissa, antoi vain hienosti
ymmärtää, että edelleen rakasti ja odotti kärsivällisesti.
Landry Court tuli vieraisille niin usein kuin tyttö salli. Sai kerran
sisarukset huvioopperaan. Näytelmä oli hänestä mainio, eikä hän
huomannut kuinka vähän Laura siitä välitti. Joka tilaisuudessa hän piti
esillä rakkauttaan.
Mutta tilanne oli käynyt mutkikkaaksi uuden tulokkaan, Jadwinin,
takia. Hänen rakastumisensa oli myös ilmeinen. Liikemiehenä ei
hän osannut osottaa taiteilijan hienoa vaatimattomuutta eikä hän
Landry Courtin lailla tyttöä pelännyt, vaan kävi suoraan kohti.
Laura joutui heti alunpitäen puolustusasentoon. Landryn kierti hän
sormensa ympäri. Corthellin seurassa hämmentyi hän vain, kun tämä
tulkitsi rakkauttaan. Mutta Jadwin ei antanut hänelle aikaa luoda.
varustuksiaan, vaan tunkeutui hänen seuraansa joka paikassa. Sai
rva Cresslerin liittolaisekseen ja kohtaamiset seurasivat taajassa
tahdissa. Milloin oltiin oopperassa, milloin kutsuilla, milloin taas
ajelulla Lincoln-puistossa Jadwinin ravureilla. Tämä myös kutsui heidät
sunnuntaikoulunsa pääsiäisjuhlaan, jossa oli seinillä isokirjaimisia
tunnuslauseita, ja jossa seitsemänsatainen kuoro lauloi täydellä
voimalla ja kaiken läpi paistoi köyhyys ja lika.
Näin kului Lauran uuden elämän ensi kuukausi. Hän nautti siitä, että
oli päässyt ahdashenkisestä Uuden Englannin kylästä, eikä ajatellut
tulevaisuutta. Ei hän myöskään miettinyt, ketä noista kolmesta hän
oikein rakasti, vaan antoi asiain mennä menoaan. Hän ei halunnut vielä
mennä naimisiin. Landryn seura oli hauska, Corthellin atelieri-illat
viehättävät ja Jadwinin ajeluista hän myös piti. Ei hän halunnut luopua
mistään niistä, ja tädilleen hämmästykseksi hän usein sanoi.
Ja Page selitti yhteenpuristetuin huulin, että sisar oli koketti. Mutta
niin ei ollut laita, sillä Laura ei koettanut salata noilta herroilta
seurusteluaan toisten kanssa eikä hämmentynyt heidän kaikkien tavatessa.
Mutta vihdoin, klo 1/2 9 saapui hra Gerardy. Hän oli pöyhkeä, sillä
hän tunsi olevansa tarpeellinen. Näytelmän-ohjaajana oli hän ankara ja
komenteli kovin amatöörejä. Hän oli pieni, hermostunut mies, takki
ahdas, iso punanen kravatti ja isot mansetit, joissa meksikolaiset
jalokivinapit. Takinkäänteessä kuihtunut neilikka. Tuoksui hajuvesiltä
ja esiintyi taiteilijana. Maalaili näet. Corthell kohteli häntä kuin
ilmaa.
Keskellä lattiaa seisten, kirja kädessään hra Gerardy kumarteli
huoneessa olijoille nyökäyttäen päänsä syvälle kankeitten hartiain
väliin. Selitti viipymistään ranskanmurteisella englanninkielellä.
"Ehdotan että alamme heti", julisti hän. "Toinen näytös ja jos ehdimme,
kolmas. Ja pyydän, sanat tarkkaan!"
Kaikki paitsi Corthell olivat tarkkaavaiset. Tämä jutteli ääntään
hiljentämättä Lauran kanssa. Hra Gerardy vilkasi häneen päin ja kirjaa
kämmeneensä takoen huusi:
"Tulkaa nyt. Jätetään tytöt ja käydään työhön. Neiti Gretry! — Tässä on
lordi Glendalen maatalon kuisti."
"Tuo tuoli on kuisti,", kuiski Landry juhlallisesti Pagelle.
"Ja tässä on maalaispenkki ja pöytä", huusi johtaja muljauttaen katseen
Landryyn.
Page tirskui salavihkaa. Gerardy käänsi hänelle selkänsä. Näytelmään
kuulumattomat vetäytyivät sivulle.
Ja touhuten sekä hikoillen ryhtyi hän johtamaan.
Hän komensi ja arvosteli, otti uudelleen ja oli epätoivoinen, kun
nti Gretry ei oppinut. Ja vielä kun tämän nenästä alkoi tulla verta,
loukkaantui johtaja ihan. Tyttö itki ja ranskalainen metelöi. Mutta
silloin astui Laura esiin ja Page näki heti hänen ilmeestään, että
jotain oli tulossa.
"Herra Gerardy, siitä asiasta ei puhuta enää, jos suvaitsette."
Hiljaisuus. Hra Gerardy ei ollut kuulevinaan. Hetken kuluttua sanoi hän:
"Jatketaan. Ei hukata aikaa. Valmiit!"
Kun Lauran ei tarvinnut esiintyä tässä näytöksessä, vetäytyi hän
sivuun. Jadwin tuli hänen luokseen ja sanoi jotain nti Gretrystä.
Laura pani merkille, että kapitalisti oli erikoisen hyvännäköinen tänä
iltana. Ei hän pukeutunut niin mallikkaasti kuin Landry ja Corthell,
mutta ei Laura sitä häneltä odottanutkaan. Parasta mitä rahalla sai,
oli hänen pukunsa ainekset.
"Mennäänkö tänne vastaanottohuoneeseen", ehdotti Jadwin. "Charlie on
ostanut uuden kellon, joka on ihmelaitos. Teidän on se nähtävä."
"Ei mennä. Haluaisin nähdä Pagen esiintymisen."
"Pelkäänpä ettette sunnuntaina oikein viihtynyt siellä."
Hän tarkoitti pääsiäisjuhlaa. Laura oli lähtenyt aikaisin selittäen
syyksi kutsut ja päänsäryn.
"Kyllä", vastasi tämä. "Mutta päätäni särki vähän." Häntä hävetti,
ettei ollut ollut täysin ihastunut Jadwiniin sinä iltana. Tämä oli
puhunut tosissaan kyllä, mutta kaavallisesti. Ja hän oli lyönyt tahtia
kirjallaan ja laulun lomassa sanonut, että halusi kuulla kaikkien äänet
ensi värsyssä. Tämä ei oikein ollut Lauran makuun ja ajatellessaan,
miltä Corthell tuossa touhussa näyttäisi, täytyi hänen hymyillä.
Atelieri oli miellyttävämpi kuin sunnuntaikoulu.
"Ikävää se päänkipu. Ja kaipa minun pikku veitikkaini laulu oli enemmän
meteliä kuin musikkia."
"Ne olivat minusta aika hauskat."
"Tokkopa teistä. Mutta minä käyn mielelläni siellä. Moody sai minut
siihen viisi vuotta sitten. Kävin kuulemassa hänen saarnojaan. En
päässyt uskoon, niin sanoakseni. Mutta ymmärsin, että jotain oli
tehtävä ja että liikeperiaatteet ovat yhtä hyvin paikallaan uskonnossa
kuin — hm, La Salle kadullakin. Jos kirkkoväki panisi sielujen
pelastamiseen yhtä paljon huolta kuin dollarien kokoamiseen, niin
johonkin päästäisiin. Ja niin tartuin puolenkymmenen vararikkoisen,
toisiaan vastaan tappelevan pyhäkoulun asioihin ja järjestin ne
uusiksi. Panin liikeperiaatteet käytäntöön, kelvottomat pois,
kunnolliset tilalle eikä ole toista niin hyvin järjestettyä
pyhäkouluryhmää Chicagossa, ja jos Moody tulisi, sanoisi hän: Hyvin
tehty, Jadwin, sinä hyvä ja uskollinen palvelija."
"En epäile sitä", kiirehti Laura selittämään. "Älkää uskoko, etten
pitäisi sitä työtänne mainiona."
"Niin minä pidän siitä. Ja jos niistä veitikoista saan kunnollisen
käsiini, niin autan häntä eteenpäin. Neljä kuukautta sitten tapasin
yhden raamattuluokalta, Bill Bradleyn. Isä juoppo, äiti pesijätär,
sisko — ei puhuta hänestä. Mutta poika oli harras ja minä toimitin
hänet erääseen asiamieheni konttoriin kirjekuorien lajittelijaksi.
Nyt hänellä on oma pöytä ja on talon paras mies. Sain erottaa kaksi
kellonkatsojaa ja Bradley säästi siten minulle 20 dollaria viikossa,
tuhannen vuodessa. Siten sopivat liikeperiaatteet yhteen pyhäkoulun
kanssa. Kun viimeksi tapasin Moodyn, otin hänet ajeluille. Lizella osaa
juosta, mutta saarnamies ei sitä ymmärtänyt. Moody, sanoin minä, ei
hidastelua toimissa, harras hengessä Herraa kiittäen! Se on mottoni. Ja
Moody sanoi: Se on jutulle hyvä, pysy siinä; ei ole Amerikan miehelle
parempaa mottoa! Hän puristi kättäni ja sitä en unohda koskaan."
Hämmentyneenä oli Laura jäädä vastauksen velkaa, mutta sai sentään
laimeasti sanotuksi: "Varmasti se on oikea henki — — hyvä motto."
"Neiti Dearborn, ettekö rupeisi sinne opettajaksi. Ei ne veitikat niin
mahdottomia ole, kun niihin tutustuu."
"Minäkö!" huudahti Laura ällistyneenä, ja päätänsä pudistaen sanoi hän:
"Ei herra Jadwin. Minusta olisi vain vaivaa. Älkää ymmärtäkö väärin.
Hyväksyn sydämestäni homman, mutta en kykene — — en tunne kutsumusta.
Olen saanut niin erilaisen kasvatuksen", sanoi hän hymyillen. "Olen
episkopaali, fariseusten selvintä lahkoa. Minä opettaisin vain
kynttiläin ja juhlain ja synnin päästön merkitystä."
"En välittäisi siitä", kuului vastaus. "Minä ajattelen sitä suoranaista
vaikutusta, joka kauniilla, puhdassydämisellä, jalolla naisella on
kaikkeen, jonka keskellä liikkuu. Tiedän, että tekisi innostavan
vaikutuksen niin opettajiin kuin oppilaisiin, kun te vain taloonkin
tulisitte. Miehet tarvitsevat hyviä naisia, miehet, jotka tekevät
maailman työn. Minä uskon naisiin niinkuin Kristukseen. Mutta minä
en usko, että heidän olisi elettävä eristettyinä lasien takana vain
omia sielujaan hellien. Ei, se ei sopisi Yhdysvalloille eikä miehille,
jotka tekevät siitä maailman suurinta kansakuntaa. Miehillä on omat
kiihoittimensa, mutta he tarvitsevat naisia osottamaan suoraa tietä ja
sitä elämää, mikä ei ole pelkkää rehkinää. Opittuani teidät tuntemaan,
olen alkanut aavistaa sitä elämää, mutta en voi elää sitä ilman teitä.
Ei ole minkäänlaista elämää, mikä nyt olisi ilman teitä minkään
arvoinen. Minun ei tarvitse sanoa teille, että pyydän teitä vaimokseni.
Te tiedätte sen sanomattakin. Rakastan teitä kuin mies. En osaa sanoa,
kuinka vakavasti. Tulkaa vaimokseni, Laura, kallis tyttö. Tiedän että
voin tehdä teidät onnelliseksi."
"Kysymys ei ole", sanoi Laura hitaasti, "niin paljoa siitä."
"Mistäs sitten? En haluaisi panna toimeen mitään näytelmää. Ettekö
rakasta minua? Ettekö luule voivanne koskaan rakastaa minua?"
Laura mietti pitkän tovin. Hän oli ottanut ruusun olaltaan ja
poimiskellen sen terälehtiä pisteli hän niitä suuhunsa. Toiselta
puolen huonetta kuului hra Gerardyn metelikäs ohjaus. Rva Cressler ja
nti Gretry katselivat toimitusta ruokasalin ovelta. Täti Wess ja hra
Cressler keskustelivat sieluopillista tutkimuksista ja teosofisista
istunnoista. Hetken kuluttua Laura puhui.
"Ei ole kysymys siitäkään", sanoi hän valiten tarkoin sanansa.
"Mistäs sitten?"
"En tiedä — — tarkoin. En haluaisi mennä kenenkään kanssa naimisiin."
"Minä voin odottaa."
"Enkä haluaisi olla kihloissa."
"Mutta pian teidän kuitenkin on kihlauduttava ja mentävä naimisiin.
Kerran teidän on kysyttävä itseltänne rakastatteko miestä, joka haluaa
teitä vaimokseen. Miksette kysy itseltänne nyt?"
"Minä olen kysynyt."
"Kuinka vastaatte?"
"En tiedä."
"Ettekö luulisi Voivanne aikaa myöten rakastaa minua. Tiedän että
voisitte. Minä saisin teidät rakastamaan itseäni."
"En tiedä. Se on tyhmä vastaus. Mutta koetan olla rehellinen. Olen
onnellinen näin. Pidän teistä ja hra Cressleristä ja Corthellista — —
kaikista. Mutta hra Jadwin", sanoi hän katsoen tätä suoraan silmiin,
"naiselle on vakava asia mennä naimisiin. Mies ei sitä ymmärrä. Täytyy
olka varma. Jos olisinkin teistä varma, en olisi itsestäni. Usein
sanon, etten mene koskaan naimisiin. Olisi ikävää jos se olisi totta.
Onnekkain aatokseni on rakastaa kerran täydellä sydämellä jotain miestä
ja olla hänelle tosi vaimo. Mutta se päivä ei ole vielä tullut."
"Ja kun se tulee, saanko siitä ensinnä tiedon?"
Vakavasti hymyillen vastasi tyttö: "Ah, enpä itsekään ole tietävä,
milloin se päivä tulee, ennenkuin herään tietoon, että rakastan — — ja
sitten voi olla myöhäistä teille ilmoittaa!"
"Mutta — — ettehän nyt rakasta ketään muuta?"
"En — — en ketään."
"Ja rohkenenko odottaa?"
Äkkiä, oikun vallassa, Laura viehättyi epäjohdonmukaisuuteen ja pää
kallellaan katsellen kukkaa sanoi hän matalalla äänellä:
"Jos haluatte."
Mutia ennenkuin Jadwin ennätti vastata, vetivät heidät keskusteluunsa
täti Wess ja hra Cressler, jotka olivat toisilleen kertoneet
"kokemuksiaan" henkien maailmasta, ja Cressler sanoi: "Jadwin, onko
sinulle koskaan sattunut aavistuksia? Entä sinulle Laura?"