Themistokleen kukistumisen perästä oli Kimon Kreikan suosituin ja
vaikutusvaltaisin mies, oikean elämäniloisen soturin perikuva, »mies
parhain niissä taisteltiin tai maljaa maisteltiin». Hyväsydäminen hän
oli. Hänen puutarhoissaan sai ken hyvänsä käyskennellä ja poimia sieltä
hedelmiä. Joka päivä hänen pöytäänsä oli pääsy köyhillä, ja kaupungille
mennessään hänellä oli aina mukanaan palvelija, joka jakeli rahoja ja
vaatteita kunnon ihmisille, jotka olivat joutuneet hätään.
Mutta kaikista miellyttävistä ominaisuuksistaan ja sotapäällikön
lahjoistaan huolimatta Kimonissa ei ollut valtiomiestä, kaikkein
vähimmin verrattavaa sellaiseen suureen neroon kuin Themistokleeseen.
Attikan meriliiton ensimmäisenä ylipäällikkönä Kimon aloitti jälleen
sodan persialaisia vastaan Jooniassa ja Traakiassa, voitti loistavia
voittoja ja sai valtavan saaliin.[138] Attikan meriliitto paisui yhä
voimakkaammaksi, ja siihen kuului tähän aikaan enemmän kuin kaksisataa
kaupunkia.
Mutta mahtavan Ateenan tarjoamalla suojalla oli kuitenkin
varjopuolensakin. Useimmat liittovaltioista osoittivat jo alusta alkaen
haluttomuutta tekemään itse sotapalvelusta ja maksoivat kernaimmin
vuotuisen veron. Pian seurasivat melkein kaikki kaupungit esimerkkiä
ja Ateena otti siihen sijaan huolehtiakseen koko puolustuksesta.
Mutta kuta enemmän ateenalaisten laivasto kasvoi, sitä käskevämpi oli
heidän sävynsä liittolaisia kohtaan, ja heti kuin epäsopua esiintyi
liittoutuneiden kaupunkien kesken, saivat ateenalaiset mieluisan aiheen
sekaantua ja käyttää mahtiansa. Pian melkein kaikki liiton kaupungit
olivat tavallansa Ateenalle veroamaksavia alamaiskansoja. Tämän suhteen
ateenalaiset varmistivat vuonna 454, kun he _muuttivat liiton varat
Ateenaan_. Syyksi he selittivät, että rahat olivat siellä paremmassa
turvassa kuin Delos-saarella. Täten oli attikalais-delolainen liitto
itse asiassa muuttunut _attikalaiseksi valtakunnaksi_ pääkaupunkina
Ateena. Virallisissa asiakirjoissa ei puhuta enää »Ateenasta ja
sen liittolaisista», vaan tästä alkaen sanotaan: »Kaupungit, joita
ateenalaiset hallitsevat.» Ja liiton varoja ateenalaiset käyttivät
mielensä mukaan. Heidän periaatteensa oli, että niin kauan kuin Ateena
vain piti varustuksensa riittävinä turvaamaan liiton jäseniä, ei
koskenut näitä, kuinka heidän suorittamiansa veroja käytettiin. Oli
selvää, että jos Ateena jätti liittolaiset oman onnensa nojaan, ne heti
olisivat jälleen joutuneet Persian vallan alaisiksi. Pikku valtioitten
valta oli ohi. Itsenäisiä ne eivät enää voineet olla, vaan niistä
täytyi tulla alamaisia. Valittavana oli ainoastaan Persian alamaisuus
tai alamaisuussuhde johonkin kreikkalaiseen valtioon — kolmatta
mahdollisuutta ei ollut.
* * * * *
Ateenan kehittymistä merivallaksi seurasi yhä voimakkaampana vaatimus
sen _hallitusmuodon kansanvaltaistuttamiseksi_. Laivaston miehistö
oli nimittäin suurimmaksi osaksi kansan laajoista kerroksista.
Salamiin voittoja sitä seuranneet sotatoimet merellä nostattivat
merimiehissä oman voiman tuntoa. Kuta enemmän sitten valtio antautui
meripolitiikkaan ja kuta enemmän se siis tarvitsi siihen laajain
kansankerrosten osuutta, sitä korkeampaa palkkaa nämä alkoivat vaatia
palveluksistaan. Meripolitiikasta oli siis oleva oikeudenmukaisena
seurauksena yhä syvemmälle käyvä valtion demokraatistuminen.
Kansanvaltaista liikettä vastusti kuitenkin Kimon, joka huolimatta
erikoisesta kansanmielisyydestään ja sydämellisestä luonnonlaadustaan
oli aristokraatti kiireestä kantapäähän ja vanhoillisten synnynnäinen
johtaja valtiollisissa kysymyksissä. Hän ihaili Spartan hallitusmuotoa
ja päinvastoin kuin Themistokles työskenteli Ateenan ja Spartan
sopuisan yhteistoiminnan hyväksi. Ainoastaan siten, eikä heikentämällä
Sparttaa, Hellas hänen mielestään voi tulla suureksi ja mahtavaksi.
Hänen onnistuikin tavattoman kansansuosionsa avulla suostuttaa
maanmiehensä auttamaan sparttalaisia kovassa koettelemuksessa,
mikä kohtasi heitä. Aina Pausaniaan viimeisistä ajoista saakka oli
heloottien keskuudessa ollut kuohuntaa. Sparttalaiset olivat luulleet
voivansa torjua uhkaavan kapinan toimeenpanemalla joukkomurhia niiden
keskuudessa, joita epäiltiin osallisiksi heidän vehkeilyihinsä. Mutta
sorretut odottivat vain hetkeä noustakseen kapinaan kiusanhenkiänsä
vastaan. Sellainen hetki tuli vuonna 464, kun Sparttaa kohtasi tuhoisa
maanjäristys. Syvyydet aukenivat, ja valtavat kallionlohkareet
vyöryivät alas Taygetoksen jyrkänteitä. Melkein jok'ikinen rakennus
sortui kaupungissa, ja paljon ihmisiä hautaantui raunioihin. Järjestys
lakkasi kokonaan. Helootit käyttivät yleistä hämminkiä hyväkseen
ja tekivät kapinan, mikä hirvittävän nopeasti levisi Messeniaan.
Liike näytti niin uhkaavalta, että sparttalaisten oli pakko pyytää
ateenalaisilta apua.
Ateenan kansanvaltainen puolue olisi kernaasti jättänyt sparttalaiset
oman onnensa nojaan. Jos niin olisi käynyt, olisi Spartan mahti
kenties murtunut ja samalla poistunut Ateenan johdolla tapahtuvan
Kreikan yhdistymisen pahin este. Tällä ratkaisevalla hetkellä kallisti
vaa'an kielen Kimonin vaikutus kansalaisiinsa. Käyttämällä koko
kaunopuheisuutensa hän vetosi heidän tunteisiinsa ja vannotti heitä
pitämään huolta, »ettei Hellas tulisi ontuvaksi toiselta jalaltaan.»
Se vaikutti herkkiin ateenalaisiin, ja hän sai kansalta suostumuksen
rientää huomattavin voimin sparttalaisten avuksi.
Mutta kun pahin vaara oli ohi, sparttalaiset alkoivat tulla toisiin
ajatuksiin ja rupesivat epäilemään auttajainsa tarkoituksia.[139] He
antoivat Kimonin ymmärtää, että hänen palveluksiaan ei enää tarvittu.
Ateenalaisten suuttumus tästä Kimonin politiikan nöyryyttävästä
lopputuloksesta oli rajaton. Kansanvaltaiset saivat tuulta
purjeisiinsa ja panivat kaikki keinot liikkeelle saadakseen
kaivatun hallitusmuotouudistuksen toimeen. Turhaan Kimon kaikin
voimin ponnisteli uudistusta vastaan; hänet poistettiin tieltä
ostrakismoksella[140], ja sillä oli tie tasoitettu suurten
muutosten aikaansaamiseksi valtiojärjestykseen. Tähän saakka oli
kaikkia demokraatistavia virtauksia hillinnyt areiopagi, jolla
oli veto-oikeus kansankokouksen päätöksiä vastaan, joita se piti
hallitusmuodon hengen vastaisina. Areiopagi oli myöskin oikeudenkäytön
ja kansalaisten kasvatuksen ylin valvoja. Se voi senvuoksi melkeinpä
joka alalla tuntuvasti sekaantua ateenalaisten yksityiselämään. Tämän
kunnianarvoisan, monessa suhteessa Spartan eforeja muistuttavan
laitoksen jäsenet olivat virassaan elinaikaisia, ja senvuoksi se edusti
runsasta kokemusta, mutta myöskin vanhoillisuutta. Se täydensi itse
itsensä, eikä sitä voitu vetää edesvastuuseen. Tätä yhteiskuntaelämän
jarruttavaa voimaa vastaan demokratia kohdisti hyökkäyksensä
ja vallankeikauksella sen onnistuikin riistää areiopagilta sen
valtiolliset oikeudet, niin että sille jäi ainoastaan tuomio-oikeus
murha-asioissa.
Täten oli kansanvaltiutta ehkäisevä viimeinenkin pato murtunut, ja
valta oli nyt kokonaan kansanjohtajien käsissä. Ja mies, johon nyt
kaikkien silmät tähtäsivät, oli Periklēs, yhteiskunnan huipuilta oleva
nuori voima, valtiollisesti lahjakas ja samalla kertaa perin hieno ja
sivistynyt mies. Hänen kaunopuheisuutensa oli siinä määrin vakuuttavaa,
mukaansatempaavaa, valtavaa, että hänestä sanottiin: »Hänellä on
ukkonen ja salama kielessään.» Senvuoksi hän sai myöskin kunniakkaan
lisänimen Olymposlainen. Mutta hän ei ollut niitä miehiä, jotka aina
suutansa soittavat. Hän puhui ainoastaan, milloin oli tarpeen, eikä
hänen kaunopuheisuutensa pyrkinyt kuulijoita taivuttelemaan, vaan
vakuuttamaan. Kun hän seisoi puhujakorokkeella kansalaistensa edessä
kuin marmorinen Olympoksen jumala, levollisena, niin ettei elekään
hänen kasvoissaan vaihtunut, liikkumattomana, niin ettei ainoakaan
hänen viittansa poimu muuttunut — kun hän seisoi sellaisena ja jyrisi,
salamoi, tuhosi tai puhui lohdutuksen ja rohkaisun sanoja, silloin hän
oli vastustamaton.
Taidossa voittaa sydämet ulkonaisella käyttäytymisellään Perikles
sitävastoin ei voinut kilpailla Kimonin kanssa — eikä sitä
yrittänytkään. Hän oli jokaiselta säikeeltään ylhäisen hillitty
aristokraatti, joka ei koskaan menettänyt arvokkaisuuttaan ja mielensä
tasapainon.[141] Eivät edes hänen pahimmat vihollisensa uskaltaneet
syyttää häntä demagogin otteista tai joukkojen mielistelystä. Kun
tarvittiin, hän ei koskaan arkaillut sanoa kansalle kuinka katkeria
totuuksia tahansa. Mutta mielipiteiltään hän oli vakaumuksellinen
demokraatti. Hän polveutui äidin puolelta Kleistheneestä ja oli
varttunut mieheksi kansanvaltaisissa perintätavoissa ja siinä
vakaumuksessa, että ainoastaan totuttamalla kansan syvät rivit
itsehallintoon ne voivat saada sellaisen kansalaiskasvatuksen, joka
kykeni laskemaan riittävän perustan korkealle ja jalolle kulttuurille.
Perikles oli vihkinyt koko elämänsä valtion palvelukseen. Koskaan hän
ei ottanut osaa juhlapitoihin, koskaan ei nähty hänen vaeltavan luonnon
helmaan virkistystä etsimään tai maleksivan kaduilla ja toreilla.
Hän tunsi vain yhden tien, ja sen hän kulki joka päivä: tien kodista
torille, neuvostoon tai virkahuoneeseen.
Perikleen ensimmäinen vaimo oli ylhäinen ateenatar, joka ennen oli
ollut naimisissa »helleeneistä rikkaimman» kanssa, mutta eronnut tästä.
Hänen ja Perikleen avioliitto oli hyvin onneton ja purkautui pian,
sekin. Perikles meni silloin toisen kerran naimisiin Miletoksesta
kotoisin olevan kauneudestaan ja nerokkaisuudestaan kuuluisan
_Aspasían_ kanssa. Laillisesti pätevään avioliittoon hän kumminkaan ei
voinut päästä tämän naisen kanssa, joka lahjoitti hänelle onnen, sillä
itsepäisesti ja ahdasmielisesti ateenalaiset kieltäytyivät — kunnes se
oli liian myöhäistä — antamasta kansalaisoikeutta muille kuin niille,
jotka olivat syntyneet Ateenan muurien sisällä. Mutta Perikleen kodin
emäntänä Aspasian rakastettavuus ja sulo teki tästä kodista henkevän
seuraelämän keskipisteen, ja on sanottu, että hän oli ensimmäinen
nainen, joka on pitänyt kirjallista salonkia. Myöskin jalo filosofi
Sokrates kuului niihin, jotka ihastuneina vaihtoivat ajatuksia tämän
hienosti sivistyneen naisen kanssa. Mutta tämä teki luonnollisesti
hänestä kanssasisariensa teräväin kielten uhrin. Eihän sopinut
naimisissa olevan naisen noin vapaasti seurustella miesten kanssa!
* * * * *
Kimonin mukana kaatui myöskin sparttalaisystävällinen politiikka,
eikä tunnussanana ollut Ateenassa tämän jälkeen yksin »Taistelu
persialaisia vastaan!» vaan myöskin »Taistelu Sparttaa ja sen
peloponnesolais-liittoa vastaan!»
Spartassa tämä mieliala sai voimakasta vastakaikua. Kateellisina
ja peläten nähtiin, miten Ateenan valta sen liittolaisten suhteen
paisui; ja sparttalaiset alkoivat huomata kuinka pahan virheen he
olivat tehneet, kun he vetäytyivät erilleen persialaissodasta ja
samalla osuudesta merien herruuteen. Väijyttiin tilaisuutta päästä
korvaamaan kärsitty vahinko sekaantumalla aseellisesti Koski-Kreikan
asioihin. Tekosyy oli helppo löytää sikäläisten valtioiden
alinomaisessa keskinäisessä kilpailussa. Sparttalaiset menivät toisen
puolelle, ateenalaiset toisen ja niin olivat pian Plataian päivien
taistelutoverit avoimessa sodassa keskenään.
Ateenalaisten oli siis käytävä sotaa kahdella rintamalla. Molemmilla
tahoilla taisteltiin vaihtelevalla onnella. Ajan pitkään tämä kävi
luonnollisesti ylivoimaiseksi pienelle Ateenan kansalle. Tajuten tämän
Perikles päätti käyttää hyväkseen uutta persialaisista saatua loistavaa
merivoittoa saadakseen sodan sillä taholla päättymään suhteellisen
edullisesti. Voiton saavutti Kyproksen luona laivasto, joka äsken vielä
oli ollut Kimonin komennossa — itse hän oli vähän aikaisemmin kuollut.
Hänen viimeinen käskynsä oli ollut, että hänen kuolemansa oli pidettävä
salassa; ja se tenhovoima, mikä manallemenneen nimellä oli, tuotti
hänen kansallensa voiton. Se mies, jossa onnellisella tavalla yhtyneet
ystävällinen mielenlaatu ja sotapäällikkölahjat olivat luoneet Attikan
liiton, liitti siten vielä kuolemansa jälkeen aikaisempiin sotaisiin
urotöihinsä suuren voiton, jonka seurauksena helleenit pääsivät rauhaan
itäiseltä periviholliseltaan. Hänen kaunis pyrkimyksensä luoda hyvä
sopu Ateenan ja Spartan välille oli sitävastoin rauennut, mutta hän
säästyi näkemästä sitä veristä näytelmää, jossa nämä kaksi Hellaan
etevintä valtiota sitten raatelivat toisiansa.
Perikles käytti Kyproksen voittoa hyväkseen lähettääkseen lähetystön
Susaan vuonna 448. Lopullista rauhaa hänen ei kumminkaan onnistunut
saada aikaan. Suurkuningasta ei voitu saada tunnustamaan joonialaisia
vapaiksi, mikä kumminkin oli ollut ateenalaisten taistelun varsinainen
päämäärä. Mutta hän lupasi _toistaiseksi luopua käyttämästä
yliherruuttansa joonialaisiin nähden, olla lähettämättä laivastoansa
Aigeian merelle ja pidättää maasotajoukkonsa Vähän-Aasian rannikolta
ainakin päivän matkan päässä._
Sopimuksella on enemmän aselevon kuin rauhan luonne, eikähän ehtoja
voida sanoa Ateenalle suorastaan loistaviksi, mutta Perikles
suostui niihin, koska nyt ennen kaikkea tarvittiin rauhaa sodan
haavojen lääkitsemiseksi. Paras parannuskeino oli saada palautetuksi
kauppayhteys rikkaan Persian kanssa.
Vuoden 448 n.s. rauhaan päättyi helleenien kansallissota, ensimmäinen
suuri voimainmittely Idän ja Lännen välillä. Marathonin ja Salamiin
voittajien tilalla oli noussut uusi sukupolvi, ja se taistelunhalu,
joka täytti uuden ajan kansalaiset, ei enää kohdistunut persialaisiin,
vaan välttämättömään välien selvittelyyn sparttalaisten kanssa.
Pari vuotta persialaisten kanssa suoritetun tilinteon perästä molempain
kilpailijoin välillä tehty rauha ei suinkaan lopullisesti päättänyt
veristä kamppailua. Se tehtiin vain kolmeksikymmeneksi vuodeksi.
Pääasia siinä oli, että Spartta tunnustettiin Peloponnesoksen, Ateena
Attikan liiton johtajaksi. Kumpikaan kilpailijoista ei saanut ottaa
toisen liittolaisia omaan liittoonsa, ja vastaiset riidat piti, niin
kauan kuin sopimus oli voimassa, ratkaistaman välitystuomarin nojalla.
Tähän päättyi n.s. _ensimmäinen peloponnesolaissota_. Sitä oli seuraava
toinen, verrattomasti ankarampi ja tuhoisampi.
Ed. teosten lisäksi:
Kirjallisuutta: Georg Busolt, Thukydides und der themistokleische
Mauerbau (Lehmann-Haupt und Kornemann, Klio, V nide).
Wilhelm Vischer, Kleine Schriften, I nide.