Henkevä kreikkalainen kirjailija Lukianos, joka eli toisen vuosisadan
alkupuoliskolla j.Kr. ja joka on tullut kuuluisaksi ivallisen
vuoropuhelun luojana, panee eräässä keskustelussaan skyyttalaisen
miehen, joka on tehnyt matkan Hellaaseen, kysymään Solonilta, mitä
kreikka- laisten voimisteluharjoitukset ja kilpailut hyödyttävät.
»Hehän piehtaroivat sannassa kuin siat», sanoo skyyttalainen; »he
puskevat kuin pukit. Toisinaan siellä riehutaan hurjimusten tavoin;
näyttää siltä, kuin yhden ja toisen onnenhylkimän, joka on saanut
nyrkiniskusta poskeensa, täytyisi sylkeä hampaat suustansa — niin
täynnä tomua ja verta hänen suunsa on. Ja kuitenkaan purppuraviittaan
puettu mies, joka puvusta päättäen varmaankin on hallitus- viranomainen
[palkintotuomari], ei erota heitä toisistaan; eipä suinkaan,
päinvastoin: hän yllyttää heitä ja ylistää iskunantajaa. Haluaisin
tietää, mitä hyötyä siitä on; minusta on kaikki tuo hulluutta.»
Solon koettaa tehdä selväksi tuolle kiinnostuneelle »bar- baarille»,
kuinka suuriarvoisia nämä ruumiinharjoitukset, jotka voivat näyttää
niin epämiellyttäviltä ja vaarallisilta, ovat sekä ruumiille että
sielulle: »Ei pidä urhoollisen miehen ruumiin olla lihava ja valkoinen
kuin naisen, joka on pilaantunut kotosalla oleskelemisesta. Ei, katsopa
punakoita, päivettyneitä nuorukaisiamme! Sen näköisiä miesten tulee
olla; he ovat täynnä eloa ja lämpöä ja miehuuden voimaa, terveyttä
uhkuvia, eivät ryppyisiä, eivät kuivia, eivätkä liian painavia, koska
ovat ponnistellen ruumiistaan hikoilleet kaiken liikalihavuuden
ja pitäneet vain sen, joka on voimakasta ja kiinteää. Tämä on
ravinnon valinnan ja voimistelun seurausta. Sillä nämä molemmat ovat
ihmisruumiille samaa kuin pohdin vehnälle: kaikki akanat ja vihneet
lentävät pois, ja puhdas vilja kokoontuu läjään. — Likahan pestään
pois, ja sittenhän mies esiintyy entistään ehompana. Vertaapa vain
muutamia noista valkoihoisista, jotka viettävät elämäänsä siimeksessä,
kehen hyvänsä niistä, jotka voimistelevat miekkailukoulussa, kun hän
on peseytynyt puhtaaksi öljystä ja pölystä! Olen varma siitä, että jos
sinulta kysyttäisiin, kummanko näköinen noista kahdesta haluaisit olla,
empimättä pitäisit lujannäköistä ja karaistunutta nuorukaista parempana
hentoa raukkaa, joka on niin vaalea sen tähden, että hänen verensä on
vetäytynyt ruumiin sisäosiin.»
Ja valtiokin hyötyy siitä, että nuori kansalainen harjoittelee
voimistelu-urheiluja: »Harjoitusten päämääränä ei suinkaan ole
palkintojen voittaminen juhlatiloissa, sillä senhän vain harvat voivat
saavuttaa, vaan tarkoituksena on voittaa sekä valtiolle että itselleen
paljon suurempaa hyvää. Sillä kaikkien kunnon kansalaisten velvollisuus
on ottaa osaa vielä suurempaan kilpataisteluun seppeleestä, joka ei
ole tehty muratista tahi öljypuunlehvistä, vaan johon sisältyy ihmisen
koko onni ja autuus — tarkoitan taistelua yksityisen vapauden ja
koko isänmaan itsenäisyyden ja menestyksen puolesta, ihaninta, mitä
voimme jumalilta anoa. Kaikki tämä on nivottuna siihen seppeleeseen
ja on siinä kilpailussa voitettavana. Siihen kilpailuun puheenalaiset
harjoitukset ja ponnistelut ovat vain valmistuksia.»
Lukianos viittaa myöskin voimisteluharjoitusten esteettiseen puoleen:
»Koska nuorukaisten on riisuutuminen suuren ihmisjoukon edessä, niin
luulemme heidän huolehtivan kauniista ulkomuodosta, niin ettei heidän
tarvitse hävetä esiintymästä alastomina.»
Hän siirtyy sitten kuvailemaan voimisteluharjoitusten merkitystä
helleenien taiteelle. Alastomuuden tuottamasta häpeän tunteesta
vapautuminen oli sivistyneen helleenin aatelismerkkejä. Tämä
kummastutti barbaaria — tympäiseepä tuo häntä vieläkin. Voimistelijain
harjoituspaikoilla oli kuvanveistäjällä ja maalarilla alati silmäinsä
edessä kauneimmat Jumalan luomat kuvattavanaan. Kauniit muodot
syöpyivät niin syvälle taiteilijoiden muistiin, että kun taiteellisen
innoituksen hetki tuli, suurimmat heistä paremmin kuin yksikään
taiteilija ennen heitä tai myöhemmin kykenivät pukemaan jumaluuden
majesteetin ja ikuisen kauneuden inhimillisiin muotoihin.
Kreikkalaiset suorastaan _jumaloivat_ kauneutta. Eivätkä
ainoastaan taiteessaan, vaan myöskin jokapäiväisessä elämässään.
Eliksessä toimeenpantiin miesten ja Lesboksessa naisten välisiä
kauneuskilpailuja. Isoissa temppeleissä oli sääntönä, että pappina piti
olla kauneuspalkinnon voittanut mies tahi nuorukainen.
* * * * *
Ei ollut parempaa tilaisuutta nähdä sellaista kauniiden nuorukaisten
valiojoukkoa kuin niissä suurissa kilpailuissa, joihin koko
kreikkalaisen maailman etevimmät urheilijat kerran joka neljäs
vuosi kokoontuivat Olympian stadionille. Ei ole mikään kansa niin
kuin muinaisajan helleenit elämässään toteuttanut lauselmaa »Terve
sielu terveessä ruumiissa». Sentähden tulikin heistä onnellisin,
sopusuhtaisin kulttuurikansa, mitä konsanaan on vaeltanut täällä
maan päällä. Sivistys ei heidän keskuudessaan päässyt rappeutumaan
yksipuoliseksi sielunkulttuuriksi eikä konekulttuuriksi, joka tekee
ihmiset epäitsenäisiksi ja yksipuolisiksi, vaan helleenit pelastivat
itselleen mielen tasapainon ja joustavuuden asettamalla ruumiinhoidon
tasa-arvoiseksi sielunhoidon rinnalle. Kreikkalaiset olivat paremmin
kuin mikään muu kansa saaneet selville yhden luonnon suurista
salaisuuksista: useimmille meille käsittämättömän likeisen yhteyden
sielun ja ruumiin välillä. Ilman tervettä ruumista ei tervettä
sielua, mutta ilman tervettä sielua ei myöskään sopusuhtaisesti
kehittynyttä ruumista. Kreikkalaisille oli veltto ja huonossa hoidossa
pidetty ruumis yhtä pätevä todistus puutteellisesta kasvatuksesta ja
kulttuurista kuin tietämättömyys n.s. oppiaineissa.
Kuinka monta esimerkkiä onkaan siitä, että ruumiillisesti heikko
ja kivulloinen henkilö tarmokkaasti ja järkevästi Jumalan vapaassa
luonnossa harjoitetun voimistelun ja urheilun avulla on parantunut
ja voimistunut! Ei ainoastaan ruumiiltaan, vaan myöskin sielultaan
hänestä tulee aivan kuin toinen ihminen. Koko elämä näyttää toiselta,
saapi uutta eloisuutta. Monesta itsekkäästä luulosairaasta, joka ei
ole voinut ajatella muuta kuin omaa ruumiillista vointiaan, tulee
tuntiessaan itsensä toimintakykyiseksi hyödyllinen kansalainen, joka
asettaa itselleen elämäntehtävän, lähimmäisiään auttava ihmisystävä.
Kaikki tämä oli muinaisille helleeneille itsestään yhtä selvä asia kuin
meidän aikamme englantilaisille. Oli mahdotonta ajatella kreikkalaista
kaupunkia ilman julkisia urheilupaikkoja varjoisine puineen ja
juoksevine vesineen. Joka tahtoi saavuttaa arvoa kansalaistensa
silmissä, hänen oli nuoruusvuosinaan vietettävä enin aikansa
urheilukentällä. Vain siellä oli tuo vapaa ryhti ja tuo esiintymisen
varmuus saavutettavissa, joka oli vapaasyntyiselle ominainen ja teki
hänet sopivaksi ottamaan osaa julkiseen elämään.
* * * * *
Olympia on saanut nimensä olympialaisesta Zeuksesta, kisojen
suojelijasta. Myöskin Delphoissa, Korinthoksen kannaksella ja Nemeassa
pidettiin pyhiä kilpailukisoja, kaikkialla jonkun jumalan kunniaksi.
Samoinkuin heprealaiset ylistivät Jahvea laululla ja tanssilla,
samoin kunnioittivat kreikkalaiset Zeusta ja Apollonia painilla ja
kilpajuoksulla ja sopusuhtaisten ruumiiden kauneudella. Vanhempina
aikoina pidettiin urheilukilpailuja myöskin jonkun kuolleen uroon
kunniaksi. Iliaassa luemme kilpakisoista, joilla Akhilleus vietti
Patrokloksen hautajaisia. Ensin olivat hevosurheilukilpailut.
»Kaikk' yht'aikaa ruoskallaan hevot kiihtivät juoksuun,
huudoill' yllyttäin sekä ohjillaan hoputellen
innoissaan; ja ne vei yli kentän vauhtia vinhaa
pois sotapurtten luota; ja rintain all' arohieta
tuprusi niinkuni pilvi ja myrskyn riehuva pyörre,
harjat hulmusivat, kun liehtoi lentävä tuuli.
Kons' ikiruokkijan maan kävi pintaa piirtäen vaunut,
kons' ylös ilmaan kimposi; vaan vakavastipa seisoi
vaunujen ohjaajat, joka mies kovin sykkivin rinnoin
voittoa toivoissaan; hepojansa he kiihtivät huudoin,
konsa ne kirmasivat pölyn nostain tanteren poikki.
Vaan radan päässä kun kääntyä päin meren vaahtisen rantaa
raisut valjakot sai, jopa kunkin näyttihe kunto;
laukkaa täyttä ne karkasivat; etumaisena muista
Eumelos, jalot juoksijat eessä! ja toisena toivat
Tydeun poikaa taas hevot, heimoa Tros-uron orhein
jäljess' ei järin paljon, vaan ihan kinterihillä,
tallaamass' oli aivan näät jalat ain' ajolautaa,
hengitys hartiokast Eumelon poltteli selkää,
sillä ne kiitivät, ett' ihan niskaan pää kävi kiinni.»
Katselijain kehoitushuutojen raikuessa ajaa huristetaan hirveällä
vauhdilla. Eräs kilpailijoista, Antilokhos, ajaa niin rajusti,
että Menelaos — käyttääksemme nykyaikaista urheilutermiä — panee
vastalauseen. Mutta asia ratkaistaan sovinnolla, ja Antilokhos saa ensi
palkinnon.
Sen jälkeen seurasi nyrkkeilyn »ankara kilpa». Palkinnoiksi pantiin
voittajalle kuusivuotias vankka muuli ja voitetulle parikorva malja.
Vilahduksessa ponnahti siinä pystyyn kookas ja voimakas nyrkkeilijä,
nimeltään Epeios. Hän
»muulin muhkean lautaisiin käden laski ja lausui:
'Käyköön tänne se mies, joka maljaan tyytyä mielii!
Eipä Akhaijeist' ainoakaan ota muulia multa
nyrkkeilyssä, se tietkää, sill' olen itse ma parhain.
— — —
Vaan sanon sen minä teille, ja myös se on täyttyvä totta:
siltä ken kilpaan käy, lihat liivaks', luut lusuks isken;
ruumiinkantajat hän tähän valmiiks siis varaelkoon
viemään pois, kun on nuijannut hänet nyrkkini nurmeen.'»
Mutta Euryalos, »jumalainen sankari», hänpä ei moisista uhkauksista
ollut millänsäkään. Ja niin molemmat taistelijat käärivät kätensä
härännahkahihnoihin.
»Vyöttäyneinäpä noin kävi kumpikin taistelopiiriin,
mies päin miestä, ja nyt, kohotettuna valtavat nyrkit,
yhteen karkasivat, rajut, raskaat ryöppysi iskut.
Kaamea leukojen karskuna soi, hiki virtana vieri
ottelijain jäsenistä. Mut äkkiä iski Epeios
poskeen vaanivan Eyryalon väkevästi. Ja silloin
heitti hän seisomisen, jalat lysmyi, herposi polvet.
Kuin kala rantaan poukkoo veest' ajohaurojen keskeen
pohjoisen puhuessa, mut taas iso aalto sen ahmaa,
poukkasi noin mies lyöty, mut kaatuvan aimo Epeios
sai käsin kannatetuksi, ja kumppanit rientäen luoksi
pois hänet kantoivat, jalat veltot laahasi jälkeen,
riipuksiss' oli pää, veri pursui paksuna suusta.»
Kolmantena kilpakisana oli Aiaan ja Odysseuksen painiskelu.
Voittopalkintona oli taidokkaasti tehty vaskinen kolmijalka.
»Kons' oli sankarit vyöttäyneet, kävi kumpikin piiriin ryhtyen
voimakkain käsivarsin toisehen toinen kuin katon kannakkeet talon
korkean, veistäjän kuulun taiten liittämät kestämähän väkituulien
voimaa. Ruskuivat selät siinä, kun vääntelivät kädet vankat ankarin
tempoiluin, hiki maahan virtana vieri. Juomuja, kuhmuja ottelijain nous
selkähän, kylkiin, kuumottain punatummina; vaan yhä kumpikin koitti
toistaan kammertaa sekä voittaa kattilan kauniin. Maahan Odysseus
kilpaajaa ei jaksanut kaataa, jaksanut Aias ei, kuni seinä Odysseus
seisoi.»
Taistelu jäi siis ratkaisemattomaksi.
Odysseus, joka ei ollut äsken suoritetusta ottelusta tietävinäänkään,
asettui kilpailemaan juoksussakin ja voitti ensi palkinnon, kun Pallas
Athene puuttui asiaan, niin että hänen vaarallisin kilpailijansa
kompastui aivan maaliviivan luona. Voitettu pani vastalauseensa sen
johdosta, että taivaalliset olivat sekaantuneet kilpailuun, mutta
vastalause hylättiin nauraen.
Kiekonheitossa »saavutettiin» — lyhyesti ja uudenaikaisesti jatkaakseni
kilpailun selostusta — »ennätys, jota tervehdittiin innokkailla
ihastuksenosoituksilla.» Keihäänheitosta, joka päätti kilpailut,
voidaan aivan lyhyesti sanoa: »Agamemnon voitti ylivoimaisesti.»
* * * * *
Olympian kisat olivat kaikista kilpakisoista kuuluisimmat. Helleenit
antoivat niille niin suuren arvon, että he niiden mukaan jakoivat
ajan neljä vuotta käsittäviin jaksoihin, olympiadeihin. Ensimmäinen
olympiadi alettiin vuodesta 776 e.Kr., mutta Olympian kisat juontavat
alkunsa jopa vuosisataa aikaisemmalta ajalta.
Mikä kansanvilinä, mikä elämä ja melu Zeuksen pyhässä lehdossa
Alpheios-virran rannoilla sinä lyhyenä aikana joka neljäs vuosi,
jolloin kisat olivat käymässä! Ja miten äänettömällä jännityksellä
seurasivatkaan sinne tulvineet sadattuhannet ihmiset tätä koko
maailmassa ainutlaatuista voimainmittelyä!
Alkujaan Olympian stadionilla oli vain yksi kilpailulaji edustettuna,
nimittäin _nopeusjuoksu_, mutta vähitellen tuli muunlaisia urheiluja
lisää. Muutamat kreikkalaiset pikajuoksijat ovat saavuttaneet
historiallisen maineen. Kun persialaiset vuonna 490 e.Kr. uhkasivat
Attikaa, lähettivät ateenalaiset Pheidippides-nimisen juoksijan viemään
sparttalaisille tiedon vaarasta. Hän suoritti tuon 22 peninkulmaa
pitkän matkan kahdessa vuorokaudessa. Kaikiksi ajoiksi kuuluisa on
sekin juoksija, joka pian sen jälkeen toi Marathonin taistelukentältä
Ateenaan tiedon Miltiadeen »barbaareista» saavuttamasta voitosta ja
maanmiehilleen ilosanoman ilmoitettuaan kaatui kuolleena maahan.
_Hyppykilpailut_ eivät käsittäneet ainoastaan korkeus- ja
pituushyppyjä, vaan kilpailtiin myös korkealta hyppäämisessä.
Näitä kilpailulajeja seurasivat luultavasti kilpailut _kiekon-_ ja
_keihäänheitossa_. Keihäänheitto erosi meikäläisestä m.m. siinä,
että käytettiin keihääseen kiinnitettyä hihnaa, johon heitettäessä
tartuttiin kaksin sormin. Siten keihään lähtönopeus melkolailla
lisääntyi.
Seurasi sitten järjestyksessä ankaran rasittava _paini_, jossa
voittajaksi päästäkseen piti kolmesti heittää vastustajansa maahan,
niin että hän kosketti sitä selällään tahi lanteellaan. Kun painijat
olivat öljyllä voidellut, ei heidän ollut helppo saada kiinteää
otetta toistensa lihaksista, ja leikki kävi sitäkin ankarammaksi,
kun erinäisten temppujen käyttö oli luvallista. Sai esim. turvautua
jalkakampiin ja antaa eräänlaisia potkuja, jopa katkaista sormet
vastustajaltaan joutumatta silti hylättäväksi.
Vielä vaarallisempi oli tietysti _nyrkkeily_. Sattuipa monestikin,
että kilpailijoista joku jäi taistelukentälle voimatta enää siitä
nousta. Nyrkkeilijöillä oli kädet käärittyinä härännahasta tehtyihin
hihnoihin, jotka oli varustettu kovilla ja teräväsärmäisillä
nahkapalasilla, joissa oli naulan- kantoja ja lyijynastoja.
Nyrkkeilijä, joka oli suorittanut monta kilpailua, ei tavallisesti
ollut kaunis katseltavaksi. Nenä oli saattanut kokonaan muuttaa
muotoaan, korvista tuli usein n.s. kukkakaalikorvat, ja hampaat
kuuluivat suureksi osaksi muistojen maailmaan. Kerran sattui, että
nyrkkeilijän koko kitalaki murskaantui, mutta hän nieli hampaansa ja
seisoi siinä niin tyynenä ja välinpitämättömänä, että vastustajan
mielestä ei enää kannattanut käydä hänen kimppuunsa.
Erään nyrkkeilijän kunniaksi sepitetyssä epigrammissa sanotaan:
»Poiss' Ithakast' oli kaks vuoskymment' ollut Odysseus,
tuttupa koiralleen viel' oli valtias tuo.
Outo sa nyrkkeilyn, Stratophon, nelivuotisen jälkeen
oot koko kaupungin nähdä, et koirien vain.
Peiliin kurkistain näkisitpä sä itsesi, varmaan
siinä jo vannoisit: 'Ei ole tuo Stratophon!'»
Taitavampia nyrkkeilijöitä olivat kuitenkin ne, jotka osasivat välttää
vastustajan iskut väistymällä syrjään ja siten väsyttämällä hänet.
Kaikista kilpailuista monipuolisin oli _viisiottelu_, johon kuului
juoksu, kiekonheitto, hyppy, keihäänheitto sekä paini. Siinä
kilpailevat olivat sopusuhtaisimmin kehittyneitä urheilijoita, heissä
kun voima yhtyi notkeuteen ja nopeuteen.
Mitkään olympialaiset kilpailut eivät kuitenkaan saattaneet
katsojaparvia niin sähköiseen jännitystilaan kuin _kilpa-ajot_. Tähän
urheilulajiin suurmiehet ja kuninkaatkin ottivat osaa toisinaan
aivan mielettömän loistavasti. Merkki torven soidessa nelivaljakot
syöksyvät eteenpäin peittyen pölypilveen. Kaksitoista kertaa
niiden on kierrettävä maalipylväs kilparadan päässä. Hevoset ovat
pillastumaisillaan lähestyessään käännekohtaa. Vaunut viskautuvat
raiteiltaan, törmäävät yhteen ja särkyvät, ja huimapäisimmätkin
ajomiehet kalpenevat sellaisina hetkinä. Suuri kreikkalainen
murhenäytelmänkirjoittaja Sophoklés antaa »Elektra»-nimisessä
näytelmässään loistavan ja jännittävän kuvauksen sellaisista
kilpailuista, jotka hän kuitenkin on sijoittanut Delphoihin,
missä kilpa-ajoja pidettiin alempana olevalla kentällä, Krisan
luona. Kilpailijoista etevin oli Agamemnonin poika Orestes. Muiden
kilpailijoiden joukossa oli kaksi libyalaista nelivaljakkoa, yksi
lumivalkea valjakko Ainiaksesta etelä-Thessaliasta ja yksi Ateenasta.
»Nyt seisoivat he, kunne kunkin vaunuineen
valitut kilpatuomarit ol' arponeet.
Soi torven vaski, kaikki kilpaan kiitävät
hoputtain valjakoitaan, kouriss' ohjakset
ne huiskuu. Koht' on rata täynnä jyrinää
rämiseväisten vaunuin tupruun korkeaan
ne pöly kietoo, tungoksessa yksikään
ei ruoskaa säästä ohi toisen vaunujen
ja varsaparin korskuvaisen koittaissaan;
näet selkään, pyöränkehiin takaa puuskuttaa
jo pari toinen kuolaa, kuumaa henkeään.
Ja nyt Orestes loppumaalin kohdalle
juur' ehtii, puolell' oikealla valloilleen
heponsa päästää, toisen ohjat kiristää.
Viel' ollut kaatuneit' ei vaunuja; vaan nyt
rajusta enianilaisen kovasuut
jo varsat syöksyy käänteeseen, ja kun jo kuus,
jo seitsemän on juostu kierrost', iskevät
päin barkalaisen valjakkoa otsakkain.
Tään ainoan nyt turman jälkeen toista päin
jo toinen törmää, kaatuu, Krisan tantereen
jo kaiken täyttää pirstat vaunuin murskattuin.
Ateenan aimo ohjas-urho keksii tuon,
sivuuttaa väistäin, vauhdin hiljentäin
nuo hevot hurjat, kiistämällä kierivät.
Uloinna vinhaan kiitää vaunuin viimeisin
Orestes, on jo voittomaali toivonaan.
Nyt nähdessään vain yhden jääneen kilpaajan
hän nopsain varsojensa korviin kiljaisten
väkevän huudon kiitää jälkeen. Kumpikin
noin ajaa rinnan, että vuoroin toisen pää
ja vuoroin toisen vaunuist' eelle kurkottuu.
Jo vauriotta koito kaikki kierrot muut
on kiertänyt, mies pystyssä kuin vaunutkin;
vaan käänteess' ohjaa vasemman kun hevosen
hän höllitti, niin vaunut maalipatsaaseen
varattomasti törmää, pyörän napa katkeaa,
mies maahan suistuu, viillettyihin hihnoihin
takertuu siinä; varsat vauhkot, ohjaajan
radalle vaipuissa, sen keskeen riistäytyy.
Parahti kansaparvi, maahan syöksyvän
kun näki nuorukaisen, moista vaikeroi
se turmaa moisten mahtajan, kun laahautuu
nyt maassa milloin, milloin ilmaan poukkoaa
hän jalat eellä, kunnes vaivoin valjakon
saa vauhkon juoksun ohjasmiehet talttumaan
ja hänet irroittaa: hän veriss' on, hänt' ei,
noin runneltua, tunne silmät ystäväin.»
Kun Syrakusan vihatun tyrannin Dionysios I:n nelivaljakko kilpaili
Olympiassa, hänen kilpatoverinsa päättivät keskenään ajaa rikki hänen
vaununsa, sillä palkinto ei saanut joutua miehelle, joka oli niin
suuresti vahingoittanut Kreikan vapautta.
Komealta näyttivät myöskin _ratsastuskilpailut_, joissa kuitenkaan ei
ollut esteratsastusta.
Juhlan huippukohtana oli tietenkin palkintojen jako, ei palkinnon arvon
vuoksi — sillä voittajan ainoana palkkiona oli öljypuunlehdistä sidottu
seppele — vaan sen katoamattoman kunnian tähden, joka siitä seurasi.
Miten suuressa arvossa sitä pidettiin, osoittaa parhaiten kertomus
vanhasta rhodoslaisesta urheilijasta Diagoraasta, joka kerran oli itse
ollut olympialaisvoittaja ja sai vanhoilla päivillään nähdä kahden
poikansa saavuttavan saman kunnian. Molemmat nuorukaiset seppelöivät
isänsä ja kantoivat häntä käsivarsillaan kansan tervehtiessä onnellista
miestä kukkaissateella. »Kuole, Diagoras!» kansa huusi, »kuole, sillä
sinulla ei enää ole maailmassa mitään toivottavaa.» Ja vanhus kuoli
ilosta.
Kun olympialaisvoittaja palasi kotikaupunkiinsa, tervehdittiin häntä
siellä suurin kunnianosoituksin. Hänelle pystytettiin patsaita, ja
muutamin paikoin hän sai rahapalkkion, joskus elinkoron; tai myöskin
voi sattua, että hän koko elinikänsä sai syödä raatihuoneessa kaupungin
kustannuksella. Kaupungin rikkaimmat ja ylhäisimmät miehet koettivat
kilpaa saada hänet vävykseen. Koko kaupunki juhli hänen voittonsa
vuosipäivää, ja Pindaroksen kaltaiset runoilijat ylistivät lauluillaan
hänen kilparadalla suorittamiaan mainetöitä.
Niin oli laita kisojen loistoaikana. Mutta kaiken muun tavoin
olympialaiset kisatkin huonontuivat. Ne muuttuivat ammattiurheilijoiden
kilpailuiksi. Silloin ei urheilun päämääränä enää ollut terve
sielu terveessä ja sopusuhtaisessa ruumiissa — sillä sielusta ei
ollut paljonkaan jäljellä sellaisessa yksipuolisesti kehitetyssä
ruumiissa, jonka ainoana pyrkimyksenä oli ennätyksien saavuttaminen
jollakin määrätyllä urheilualalla. Enää ei kilpailtu kunnian, vaan
rahan ja maineen vuoksi, maineen, joka muutaman vuoden kuluttua oli
yhtä unohtunut, kuin jos kyseessä oleva urheilija ei olisi koskaan
elänytkään.
* * * * *
Olympian pyhiin kisoihin tulvivissa joukoissa oli aina useita Kreikan
sivistysmaailman valiomiehiä. Täällä, näiden tuhansien tiedonhaluisten
ihmisten keskuudessa, jotka olivat irtautuneet arkisesta työstään,
tarjoutui runoilijoille ja muille kaunokirjailijoille oivallinen
tilaisuus tehdä teoksiaan tunnetuiksi lukemalla niitä ääneen. Vieläpä
Herodotoksen kaltainen historioitsija esitti eräässä sellaisessa
tilaisuudessa ensi kerran valittuja osia historiallisesta teoksestaan.
Taiteilijat asettivat täällä teoksiaan näytteille, tiedemiehet
toivat julkisuuteen tutkimuksiaan, ja puhujat ja filosofit pitivät
esitelmiä rahvaalle. Mutta sen aatteen keksijä, että olympialaisissa
kisoissa alettaisiin panna toimeen kilpailuja kaunokirjallisissa
saavutuksissa oli mies, jota ei juuri ole tapana lukea kuuluvaksi
sivistyksen edistäjiin — keisari Nero. Sen ylhäisempää sukuperää ei
tämä ruumiillisten ja henkisten kilpailujen yhdistelmä ole, jota meidän
päivinämme on huonolla menestyksellä yritetty uudelleen herättää
henkiin.
Nero oli uranuurtaja toisellakin alalla, nimittäin palkintotuomarien
lahjomisessa, joilla siihen asti oli ollut vakiintunut puolueettomuuden
maine. Hän otti ensin osaa kilpa-ajoihin — se päättyi kuperkeikkaan.
Sitten hän lauloi ja lausui — kuvaannollisesti puhuen samalla
tuloksella. Ja kuitenkin auliit palkintotuomarit seppelöivät hänet
voittajaksi kummassakin kilpailulajissa.
* * * * *
Vuonna 393 j.Kr. olympialaisia kisoja vietettiin viimeisen kerran
antiikin aikana. Rooman keisari Theodosius, joka kiivaasti vainosi
kaikkia pakanallisia tapoja, kielsi tämän jo häviävän antiikkisen
elämän ilmauksen. Miespolvea myöhemmin toinen samanniminen keisari
antoi hävittää Olympian pyhät temppelirakennukset. Maanjäristys, johon
liittyi maanvieremä, täydensi tuhoa ja vihdoin Alpheios ja muuan sen
sivujoki levittivät paksun liejukerroksen koko rauniokentän ylle.
Mainehikas seutu, jossa vuosituhannen ajan oli kaikunut hymnejä ja
riemuhuutoja, oli muuttunut erämaaksi, vieläpä paikan nimikin unohtui.
Se, että Olympian aarteet jälleen ovat tulleet päivänvaloon, on
saksalaisten arkeologien ansio, joiden työtä Saksan hallitus
ja valtiopäivät ovat tukeneet. Vuosina 1875—1881 poistettiin
rauniokentältä sitä peittänyt seitsemänkin metrin paksuinen
maakerros, ja tiede rikastui monilla tuhansilla muinaisesineillä.
Nämä todistavat selvästi, että Olympia loistoaikanaan oli Delphoin
rinnalla koko maailman suurin taidemuseo, ja sen ihanuutta lisäsi
se, että useiden taideteosten taustana oli vehmas luonto. Kiinteistä
muinaisjäännöksistä olivat tärkeimmät Heran ja Zeuksen temppelien
rauniot. Heran temppeli on vanhin kaikista tunnetuista kreikkalaisista
pyhäköistä. Alkuperäisessä asussaan se luultavasti oli rakennettu
seitsemännellä vuosisadalla e.Kr. Temppelin kaikkein pyhimmässä oli
kaikista kreikkalaisista taideluomista ehkä ihanin Praksiteleen
Hermestä ja Dionysos-lasta esittävä marmoripatsas, joka kuuluu
äärimmäisen harvalukuisiin Kreikan taiteen suuruudenajalta säilyneihin
_alkuperäisteoksiin_. Zeuksen temppelistä sitävastoin oli jo aikoja
sitten ryöstetty sen kallein aarre: Pheidiaan kuuluisa ylijumala Zeusta
esittävä jättiläiskuva, joka oli tehty kullasta ja norsunluusta[53]
puiselle alusrungolle. Tämä taideteos oli niin ihana, jumalan kasvot
niin majesteetillisen kunnioitustaherättävät ja lempeät, ja niillä
lepäsi niin ylimaallinen rauha, että kuvan pelkkä näkeminen oli
onni, jota ei milloinkaan voinut unohtaa, miten elämä vaihtelikin.
Muuan kreikkalainen kirjailija sanoo ihastuksissaan, että jos
onnettomuuksien ja surujen masentama mies seisoisi tämän kuvan edessä,
niin hän unohtaisi kaikki surunsa ja huolensa. Pidettiin suorastaan
onnettomuutena, jos kuoli näkemättä Pheidiaan Zeus-kuvaa.
Otricolin Zeus-rintakuva antaa vain kalpean aavistuksen Pheidiaan
mestariteoksen kauneudesta.
Sanotaan itse jumalan ihmishahmossa ilmestyneen taiteilijalle. Ja
kun Pheidias työnsä täytettyään pyysi Zeukselta merkkiä siitä, että
taideteos oli hänen hyväksymisensä arvoinen, kerrotaan vahvistuksen
tulleen siten, että kuvapatsas singahutti maahan salaman aivan kuin
oikea Zeus.
Kirjallisuutta:
Adolf Boettieher, Olympia, das Fest und seine Stätte.
Ernst Curtius und Friedrich Adler, Olympia: 5 nid.
E Norman Gardiner, Olympia.
Julius Centerwall, Olympia och de olympiska spelen.
Harald Brising, Hellenisk idrott. Olympiska spelen i det gamla Grekland.
J.E. Chryssafis, Idrotten och idrottsfesterna i Homeri tid.
Friedrich Fedde, Der Fünfkampf der Hellenen.
E. Norman Gardiner, Greek athletic sports and festivals (Laaja
kirjallisuusluettelo).
Karl Hachtmann, Olympia und seine Festspiele.
Erik Hedén, Hellas' olympiska spel (Ord och bild 1912).
Gustaf Munthe, Idrott och kroppskultur under antiken.
Victor Laloux et Paul Monceaux, Restauration d'Olympie.