Tämä Idän ja Lännen välinen taistelu, joka arvellaan suoritetun
noin 1200 vuotta ennen meidän ajanlaskuamme, koski, kuten ennen on
huomautettu, oikeastaan Hellespontoksen herruutta. Mutta kansalliselle
mielikuvitukselle ovat moiset kaupalliset ja poliittiset vaikuttimet
liian vaikeatajuisia ja arkisia. Se tarvitsee tunteen kieltä, ja
sentähden keksittiin aivan toinen sodan syy, nimittäin kauniin
Helenan ryöstö, mikä aihe oli saatu jumalaistarustosta ja muuteltu
kansansaduksi. Laulut Troian sodasta ja sen sankareista ovat olleet
alkuna _Iliaaseen_, joka puhuu itse sodasta, ja _Odysseiaan_, jossa
kerrotaan Odysseuksen sodanjälkeisistä harharetkistä.
Taru Troian sodasta alkaa kertomuksella riitaomenasta, jolla Eris,
eripuraisuuden jumalatar, koetti saattaa epäsopuun _Heran_, Zeuksen
puolison, _Pallas Athenen_, tieteiden ja taiteen suojelijattaren, ja
rakkaudenjumalattaren _Aphroditeen_. Eräässä juhlassa, johon kaikki
jumalat ja jumalattaret olivat kokoontuneet, mutta jossa Eris yksin ei
saanut olla mukana, hän kosti heittämällä vieraiden joukkoon kultaisen
omenan, jonka kyljessä oli kirjoitus »Kauneimmalle!» Ja näin oli
juhlatunnelma hävinnyt.
Lopuksi Zeus isän onnistui kuitenkin saattaa järkiinsä nämä kolme
kauneudenpalkinnosta kilpailevaa jumalatarta ja sopimaan yhdestä
asiasta, nimittäin alistamaan riidan erään kauneudestaan laajalti
kuuluisan miehen, Paris-nimisen kuninkaanpojan ratkaistavaksi, jonka
isä, Priamos, oli kuningas.
Eräänä päivänä, jolloin Paris kaitsi isänsä karjoja Troian
läheisyydessä olevalla Ida vuorella, nuo kolme jumalatarta astuivat
hänen eteensä ja pyysivät häntä ratkaisemaan heidän riitansa. Mutta
kaikki kolme koettivat tietysti kukin kaunein lupauksin voittaa
palkinnon. Hera lupasi tehdä hänet mahtavimmaksi kuninkaaksi, jos hän
määräisi omenan hänelle. Pallas Athene koetti houkutella häntä luvaten
tehdä hänestä viisaimman miehen maanpäällä, ja Aphrodite lupasi hänelle
maailman kauneimman naisen puolisoksi.
»Sinulle kuuluu omena», sanoi Paris empimättä ja ojensi omenan
rakkauden jumalattarelle.
Maailman ihanimpana naisena pidettiin Helenaa, Spartan kuninkaan
Menelaoksen puolisoa. Sinne Paris nyt lähti vierailulle, ja
kuninkaanlinnassa otettiin hänet vieraanvaraisesti vastaan. Kaunis
Helena mieltyi ilmeisesti hänen seuraansa, mutta vältti joka
tapauksessa joutumasta puolisolleen uskottomaksi. Paris päätti silloin
reippaasti ratkaista asian. Eräänä yönä hän tunkeutui muutamien
miestensä kanssa kuningattaren makuuhuoneeseen, vei kaunottaren
laivaansa ja purjehti hänen kanssaan kotiinsa.
* * * * *
Kun huhu Helenan ryöstöstä levisi, kävi suuttumuksen huuto kautta koko
Kreikan. _Menelaos_ ja hänen veljensä, Mykenen mahtava hallitsija
_Agamemnon_, kutsuivat kaikki Kreikan ruhtinaat kostoretkelle julkeaa
naisenryöstäjää vastaan. Taisteluintoa hehkuen he tulivat kaikki, ja
heidän laivastoissaan oli yhteensä 1200 alusta. Agamemnon valittiin
koko tämän sotavoiman päälliköksi.
Kun kreikkalaiset olivat purjehtineet troialaisten maahan, he vetivät
laivansa rannalle ja rakensivat suojavallin laivaleirin ympärille.
Sen tehtyään he alkoivat piirittää Troiaa. Taistelu kävi ankaraksi,
sotaonni vaihteli, ja vuosi kului toisensa perästä ratkaisutta.
Troialaisten urhoollisin sankari oli Hektor, Pariksen veli, ja
kreikkalaisten keskuudessa Akhilleus. Minne nämä ryntäsivät, siellä
täytyi kaikkien väistyä.
Mutta sodan kymmenentenä vuonna alkoi kreikkalaisten ilmeisesti käydä
onnettomasti. Tämä johtui siitä, että Akhilleus oli joutunut riitaan
Agamemnonin kanssa erään sotasaaliin osan jakamisesta.
Tällä kiihtyneellä kohtauksella alkaa Ilias. Näiden kahden kiivaan
soturin välinen sanakiista on törkeydessä ilmeikkäintä, mitä ajatella
voi. Akhilleuksen kiukku purkautuu seuraavaan, riita veljeen
kohdistettuun huudahdukseen:
»Juopunut, koira sa silmiltäs, sydämeltäsi kauris!
Sonnustautua kamppailuun kera miesten et koskaan,
käydä et väijyksiin valiointen kanssa Akhaijein
tohtinut, et; sepä ois sinust' ollutkin sula surma.
Toisempaa toki leiriss' on avarassa Akhaijein
silt' osalahjat riistää, ken sanan vastahan virkkaa,
valtias kansan syöjä; jos et epäkelpoja johtais,
solvaus viimeinen tämä suit ois, Atreun poika.»
Niin suuttunut oli Akhilleus, että hän lopuksi vannoi kalliin valan,
ettei milloinkaan enää paljastaisi miekkaansa troialaisia vastaan. Hän
sulkeutui telttaansa, ja hänen ystävänsä ja aseveljensä Patroklos oli
ainoa, jota hän voi sietää.
Kreikkalaiset, jotka tiesivät, kuinka välttämätön Akhilleus heille
oli, valtasi silloin epätoivo ja kyllästys loppumattomaan sotaan, ja
he halusivat purjehtia kotiin. Joukoittain he ryntäsivät laivoille
lykätäkseen ne vesille. Mutta Ithakasta kotoisin oleva viisas,
»monineuvo» Odysseus syöksyi joukon keskelle ja koetti estää niin
häpeällistä peräytymisretkeä tapahtumasta. Kuninkaille hän puhui
hellyttäviä ja rohkaisevia sanoja.
»Vaan kenen kirkuvasuita hän rahvaan miehiä keksi,
valtikan varrell’ iski ja huus sanat ankarat hälle:
'Houkkio, seis, pysy paikoillas sekä kuuntele
muita kunnokkaampia, itse jok' oot epäkelpo ja kehno,
tyhjän-maksava mies, oli ottelu tai pito neuvon.
Emme nyt vain kuninkaita me lie toki kaikki Akhaijit.
Ei hyvä oo moniherraisuus, yks olkohon herra,
yks ylipää, perijältä ken petteliään Kronos-taaton
valtikan sai sekä lain, alamaisia vallita sillä.'
Noin läpi leirin riens, isovaltaisesti, ja joukot
virtasi tehtain luota ja laivoin taas kokoukseen
temmeltäin, kuni kuohut lyö meren ärjyvän aavan
korkeit' äyrähiänsä, ja kauas pauhina kaikuu.
Hiljeten istuivat nyt kaikki jo muut rivitysten,
vain yhä Thersites, suunpieksäjä summaton, kirkui,
tarkkana taitona joll' oli rietas, riihaton suulaus.»
Thersites edustaa vastustukseen yllyttäjää ja kansankiihoittajaa,
sellaisena kuin hän esiintyy ruhtinaiden ja vapaasukuisten kannalta
katsottuna — sillä tosin on Ilias kansanomainen runo, mutta kuitenkin
on siinä selvät jäljet siitä,' että se on syntynyt kuninkaansaleissa ja
ruhtinaanhoveissa. Runoilija ei säästä värejä, kun hänen on maalailtava
tuollaisen sivistymättömän juonittelijan kaltainen halpamainen henkilö:
»Suotta ja syytt' yhä kiisteli hän kera valtiahitten,
jos mitä keksi, jot' arveli vain muka muitten Akhaijein
nauravan. Hän rumin mies oli Troian luo tulijoista;
kampurajalka ja nilkku, ja kumpikin kyttyräolka
painunut rintaan päin; pujo pää ylihuippuna viistoon
suippeni, kasvoi peittona sen hiushaihtuva harva.
Muist' yli inhosi häntä Akhilleus ynnä Odysseus,
sill' yhä heitä hän herjasi. Vaan Agamemnonin ylhän
kimppuun kirkuvin solvauksin kävi nyt, jota vastaan
suuttumus suur', ylen yllyksis mielet Akhaijein.
Herjasi, korkein äänin huus Agamemnonin kuullen:
'Atreun poika, sa taas mitä vaill' olet, vaatia mielit?
Vaskea telttas on täynnä, ja montapa myös valiota
vaimoja on, jotk' ensiks sulle me, miehet Akhaian,
suomme, kun joutunut vain joku kaupunk' on käsihimme.
Vai halu kultaa lie, jota kai muka tuo moni sulle
Ilionin hevonsuistaja-mies, pojan lunnahiks' ehkä,
jonka ma vankina valtaas tuon, minä tai joku toinen;
vai sulo-neidon vierelles venyjäksikö soisit,
yksin sun omas ollakseen? Vaan ei sovi saattaa
sen, joka päämies on, toki turmaa päälle Akhaijein.
Arkurit, lellikit, voi, akat ettekä miehet Akhaijan,
matkatkaamme jo vain kotimaalle, ja tänne hän jääköön
Troiaan saaliistaan ilakoimaan, jotta jo huomais,
ollako voi vai ei apu missään meistäkin ehkä,
tuo, joka nytkin Akhilleut' äsken, miest' urohompaa
loukkasi, hält' osalahjan vei sekä valtasi itse.
Mutta on säysy Akhilleus, ei ole sappea, muutoin
solvaus viimeinenpä se sult' ois, Atreun poika?
Noin hoki kansain pään Agamemnonin arvoa polkein
Thersites; pian luo jumalainen Odysseus joutui,
silmissään tuli tuima, ja nuhteli kiivailin lausein:
’Thersites, ikilörppö, jos onkin sull' iso ääni,
vaikene, valtiahitten kanssa mik' oot sinä kiistaan!
Sillä ma sen sanon, tääll' ei kurjempaa kuvatusta,
kuin moni kultikin Troian luo kera Atreun poikain.
Hammastellen siis älä haastele valtiollista,
heit' yhä herjaillen ja kärkkyen vain kotimatkaa.
Emmehän tiedä me tarkoin, kuin tämä täyttyvä kaikk' on,
suotuko lie kotitie vai suomaton meidän Akhaijein.
Mutta ma sen sanon sulle, ja täyttyvä myös se on totta:
jos sinut kerran vielä mä näin vähämielenä kohtaan,
älköön olko sen koommin Odysseun pää yli olkain,
taatoks' älköön Telemakhon mua kutsuko kenkään,
jos sua en kopo kourin, riisuen vaattehes vaipast'
ain' ihotakkiin, kaikki sun ilkoisuutesi kaihteet
en aja laivojen nopsain luo sun, suuss' iso itku,
mieskokouksest' iskuin pois häpeällisin häädä?’
Virkkoi noin sekä valtikan varrell' iski jo selkään.
Kyykistyi heti koukkuun mies, vedet kumpusi silmiin,
paisuva selkään nous veripahkura kolhasemasta
valtikan kultaisen, ja hän istui säikäyksissään,
tuntien tuskaa nuivana vilkkui, pois vedet pyyhki.
Hällepä muut, sydän synkkänäkin, makeasti jo nauroi,
virkkeli vilkaisten moni vieruskumppanihinsa:
'Voi, lukemattomat oivat työt jo on tehnyt Odysseus,
viisas on neuvojen antaja aina ja taitaja taiston.
Vaan paki-parhaimpansa hän nyt teki kesken Akhaijein,[34]
tuon pahakielisen parjaajan kun suun pani sulkuun.
Eip' ihan kohta nyt yllytä sisu ynseä käymään
soimailuin häpeällisin kimppuun valtiahitten?’»
Sellaista puhuttiin miehestä mieheen, ja Odysseus sai helposti
kannatusta puhuessaan kehoittavasti kansalle, etteivät hetkellisen
epätoivon valtaamina oikullisten lasten tavoin heittäisi kaikkea
toivoaan, vaan kestäisivät vielä jonkin aikaa. Käden käänteessä oli
heidän koti-ikävänsä muuttunut taisteluhaluksi, ja sotahuudon kohottaen
he jälleen marssivat troialaisia vastaan.
»Niinkuni kulkeissaan kulo metsää vie mitatonta
vuoren harjanteella, ja loimottaa kajo loitos,
niinpä nyt ryntääjäin luvutonten loi sopavasket
säihkyvän välkkeen, kaikk' yli-ilmat, tai vahat täyttäin.»
Mutta kun troialaiset näkivät vihollisen rynnistävän, he lähtivät
kaupungista ryhtyäkseen taisteluun avoimella kentällä. Etunenässä
astui Paris. Kun Menelaos saa naisenryöstäjän näkyviinsä, »kuinka
hän mahtavin askelin pöyhkeilee sotajoukon edessä», syöksyy hän
raivostuneena häntä vastaan. Mutta silloin kuninkaanpojan rohkeus
yhtäkkiä lannistuu.
»Niinkuin kulkija kyyn kivirotkoss' äkkiä keksii,
syrjään ponnahtaa sekä kääntyy pois pakosalle,
värjyelee jäsenensä ja kasvot kalpeus peittää:
niinpä Aleksandros jumal’uhkea Atreun poikaa
peljäten parveen piili nyt urhojen iliolaisten.
Tuon näki närkästyin sekä julki jo nuhteli Hektor:
'Surkea mies, kuva-urho sa, kuihkoja, naisien narri!
Kun, pätö kosjoja, vaill' et vaimoa, lasta jo kuollut!
Senpä mä soisin, ois toki onnekkaampi se totta
kuin häpyheittona noin sekä kaikkien pilkkana olla.
Kyllikseenpä jo nauraa saa hiuskaunot Akhaijit,
luulivat aimon kai eelt' astuvan, muhkea kosk' on
muotosi, vaan väki puuttuukin, povi pontta on vailla!»
Nämä veljen lausumat ivalliset herjaukset saivat kauniin
naistenlumoojan rohkaistumaan, ja hän tarjoutui suorittamaan
Menelaoksen kanssa kaksintaistelun Helenasta. Molemmat riitapuolet
suostuivat jättämään kaksintaistelun ratkaistavaksi, kumpi heistä saisi
hänet omakseen. Sitten kreikkalaiset palaisivat omaan maahansa. Sekä
kreikkalaiset että troialaiset laskivat siis aseensa ja asettuivat
rauhallisina katselemaan molempain urosten ottelua. Mutta Pariksen
rohkeus pääsi joutumasta liian kovalle koetukselle. Kun hänen alkoi
käydä huonosti, sekaantui hänen suojelijattarensa Aphrodite taisteluun
ja pelasti hänet. Hän verhosi lemmikkinsä tiheään usvaan ja vei hänet
takaisin Troian ruhtinaanlinnaan.
Puolisonsa silmissä hän koetti kuitenkin käydä mahtavasta sotilaasta
innokkaasti puhdistellen aseitaan, joilla hän ei koskaan ollut voittoa
saavuttanut. Mutta Helena ei antanut enää pettää itseänsä. Urhealle
langolle, Hektorille hän valitti:
»Josp' edes uljaamman minä miehen puoliso oisin,
Pilkka jok' ihmisien ei ois, ei syy monen moitteen.»
Pelkuruus on ominaisuus, jota Iliaan tekijä aina vakaumuksen tuntein
häveten mainitsee. Ilmeisen ylenkatseellisesti hän kuvailee, kuinka
pelkuri kalpenee vihollisen hyökätessä, kuinka hän kyykistyy, vaihtaa
paikkaa ja louskuttaa hampaitaan.
Kuinka peräti toisin kuin Pariksen ja Helenan suhdetta kuvaillaankaan
Hektorin ja Andromakhen avioliittoa! Kauniimpaa kuvausta aviopuolisojen
rakkaudesta turhaan hakee koko maailmankirjallisuudesta. Siinä ei
tarvita runollista koristelua; siinä puhuu puhdas alkuluonto. Hektor
on koko Iliaan enimmän myötätuntoa herättävä henkilö. Kuudennessa
laulussa tekijä kuvailee suurella antaumuksella urosta poikana, isänä
ja puolisona.
Pariksen ja Menelaoksen kaksintaistelun jälkeen kreikkalaiset halusivat
väittää heidän miehensä voittaneen, mutta sitä troialaiset eivät
tahtoneet myöntää todeksi, ja niinpä taistelu leimahti uudelleen.
Syntyi uusi kaksintaistelu, tällä kertaa Hektorin ja Aiaksen,
Akhilleuksen jälkeen helleenien uljaimman sankarin, välillä. Mielihyvin
runoilija viipyy tämän jättiläisen kuvailussa:
»Noin kävi Aias päin, uros valtava, turva Akhaiein,
kasvoillaan hymy tuima, ja tannert' askelin pitkin
astuivat jalat alla ja vaappui varteva peitsi.
Riemusivat hänet nähdessään urot danaolaiset,
Troian miehet taas vavisuttava valtasi hirmu,
itsepä Hektorin kiivaammin sydän sykkiä alkoi.
»Saaliinhimoisten jalopeurain tavoin» Aias ja Hektor iskivät yhteen,
ja ankarina iskut siinä kajahtelivat, kunnes pimeys teki lopun
kaksintaistelusta.
»Tuimina taistelivat vihan mieliä-polttavin vimmoin,
Vaan sovuss' erkanivat toki jälleen ystävämielin.»
Ja ritarillisesti Hektor antoi vastustajalleen »miekan, hopeoilla
huolitetun» ja »purppuranhohtavan vyön taas Aias tarjosi vastaan.»
Seuraavana päivänä Hektor troialaisista ensimmäisenä sotavaunuissaan
ryntäsi kreikkalaisia vastaan ja ajoi heidät hurjassa paossa aivan
heidän laivaleiriinsä asti.
»Kuin ajokoiria päin sekä miehiä metsien karju,
käännähtää tahi myös raju leijona rohkein voimin,
— — —
noin kävi päin vihamiest' yhä Hektor, kumppanejansa
yllyttäin yli kaivannon. — — —
Laivojen luona syntyi tuima käsirysy, jonka kestäessä troialaiset
koettivat pistää vihollisen laivat tuleen. Kreikkalaisten etevimmät
uroot haavoittuivat. Ahdingossaan kreikkalaiset toivoivat niin kauan
kuin suinkin, että Akhilleus kaikesta huolimatta rientäisi heidän
avukseen. Patroklos syöksyy aseveljensä luo ja kertoo kyynelsilmin,
kuinka uhkaava tilanne on leirissä. Liikuttavin sanoin hän pyytää
Akhilleusta auttamaan maanmiehiään. Jos troialaiset vain saisivat nähdä
hänet taistelun tuoksinassa, niin he heti menettäisivät rohkeutensa.
Akhilleus pysyi kuitenkin taipumattomana. Mutta jos hänen sotisopansa
kykenisi herättämään kauhua troialaisissa, Patroklos voisi saada
lainata sen, hän arveli, ja Akhilleuksen väki voisi myöskin saada
seurata Patroklosta.
Tuumasta toimeen. Akhilleuksen sotisovan nähdessään kaikki sekä ystävät
että viholliset luulivat, että Akhilleus itse oli palannut taisteluun.
Kreikkalaisissa heräsi toivo uudelleen. Tehoisasti kuvaillaan heidän
mielentilaansa:
»Kuin sudet ahneet, joilla, on määrätön rohkeus rinnan,
uljaan, sarvekkaan repiessään kalliokauriin
ahmivat saalistaan, veri pursuu leukoja pitkin;
tummana-läikkyvän lähteen luo jopa juoksevi parvi,
kielillään ohuilla ne sen vesikalvoa latkii,
suustaan murhaisaa verikuolaa röyhtäytellen,
rinnass' uljuus järkkymätön sekä piukkana vatsat:
noinpa nyt Myrmidonein[35] päämiehet, johtajat aimot
ympäri parveutuivat Akhilleun kumppanin uljaan.»
Troialaiset sitävastoin valtasi kauhu, ja he miettivät vain pelastusta.
Mutta kreikkalaiset seurasivat heitä kintereillä.
»Niinkuin ryskinä käy, kun metsää tunturirotkoin
kaatajat maahan lyö, ja se kauas kuuluen kaikuu,
noinp' iso ryske jo nous yli maan monitien, latulaajan,
vaskien, vuotain vonkuna soi, kumu kilpien sorjain
miestä kun miekat löi sekä keihäät kiiluvakärjet.
Takaa-ajajista ensimmäisenä Patroklos kulki sotavaunuillaan, ja moni
troialainen kaatui hänen kalpansa iskuista. Mutta kaupunginportilla
Hektor pysähtyi, kääntyi ympäri ja riensi sotavaunuillaan Patroklosta
vastaan. Lopuksi hän lävisti vastustajansa keihäällään ja vei
Akhilleuksen sotisovan voittosaaliina Troiaan.
Mutta kun sanoma tuotiin Akhilleukselle, että hän oli menettänyt sekä
rakkaimman ystävänsä että sotavarustuksensa, valtasi hänet sanomaton
suru. Itkien hän heittäytyi maahan.