Kreetassa hallitsi ammoisena aikana mahtava kuningas, jonka nimi
oli Minōs. Hänen pääkaupunkinsa oli laajalti kuuluisa taidokkaasti
rakennetusta Labyrintistaan, jonka sokkelokäytävät olivat niin
eksyttäviä, että ken kerran oli sinne joutunut, hän ei koskaan sieltä
takaisin päässyt. Sen sisällä oleili kauhea Minotauros, hirviö, jolla
oli härän pää ja ihmisruumis, se kun oli hedelmä Minoksen puolison
Pāsipháēn lemmenliitosta Poseidonin tai Zeuksen merestä nostattaman
sonnin kanssa. Joka toisen uudenkuun alkaessa oli annettava ihminen
Minotaurokselle. Sillä jos hirviö ei aikanaan saanut ihmislihaa
nälkänsä tyydytykseksi, se ryntäsi ulos ja hävitteli kauheasti koko
ympäristöä.
Kuningas Minoksella oli poika, joka oli hänen ilonsa ja ylpeytensä.
Kuninkaanpoika voittikin kaikki muut nuorukaiset sekä ruumiin että
hengen harjoituksissa, ja kun hän otti osaa julkisiin kilpailuihin,
ei katsojain riemusta tahtonut tulla loppua lainkaan. Mutta eräänä
päivänä isä sai kauhean surusanoman, että poika oli surmattu Ateenassa.
Murhan olivat tehneet muutamat ateenalaiset nuorukaiset, joissa oli
herännyt kateus sen johdosta, että kreettalainen kuninkaanpoika oli
juhlaleikeissä voittanut kaikki heidän maanmiehensä.
Kun Minos sai tietää, miten oli käynyt, hänen syvä surunsa muuttui
kiihkeäksi koston janoksi. Mahdollisimman nopeasti hän varusti
sotajoukon ja vei sen Ateenaa vastaan, missä ei lainkaan oltu
varustauduttu hyökkäyksen varalta eikä senvuoksi kyetty lujaan
vastarintaan. Pian ateenalaisten oli pakko anoa rauhaa.
Minos otti heidän lähettinsä vastaan tuimin ilmein. Nämä kuvailivat
elävästi, mitä he olivat jo sodasta kärsineet, ja kyynelsilmin
lupasivat alistua mihin rauhanehtoihin hyvänsä. Mutta uhkaavan synkkänä
voittaja istui valtaistuimellaan vastaamatta mitään. Kun hän vihdoin
puhkesi puhumaan, hän lausui seuraavat sanat: »Niinpä siis kuulkaa!
Te olette lyöneet kuoliaaksi poikani, vanhuuteni toivon, ja minä olen
vannonut kostavani kauheasti. Rauhan minä suon teille vain sillä
ehdolla, että Ateena joka yhdeksäs vuosi lähettää Kreettaan seitsemän
nuorukaista ja seitsemän neitoa verellänsä sovittamaan poikani murhan.»
Ja vielä kauhistavammilta kuuluivat hänen sanansa, kun hän lisäsi, että
nuoret ateenalaiset piti uhrattaman Minotaurokselle. Joka toisen uuden
kuun noustessa hän aikoi viedä yhden heistä pedolle, joka tähän asti
aina oli saanut rikollisia raadeltavakseen.
Voitettujen ei auttanut olla suostumatta Minoksen vaatimuksiin.
Heidän onnistui tinkiä vain se myönnytys, että jos joku suorittaa
mahdottomalta näyttävän teon: surmaa Minotauroksen ja sitten löytää
poispääsyn labyrintista, niin ei ainoastaan hän tovereineen saisi
säilyttää henkeänsä, vaan ateenalaiset vapautuisivat ikiajoiksi
Minokselle suoritettavasta verosta.
* * * * *
Kaksi kertaa ateenalaiset jo olivat täyttäneet kauheat rauhanehdot;
kaksi kertaa oli laiva heidän kaupungistaan vienyt Kreettaan seitsemän
nuorukaista ja seitsemän neitoa, joille arpa oli langennut. Ja nyt
läheni kolmatta kertaa aika, jolloin mustapurjeinen surun laiva oli
lähtevä matkalle. Arvannoston hetki oli käsissä. Kaikki Ateenan
nuorukaiset ja neidot olivat kokoontuneet, ja nuorten ympärillä
seisoivat vanhemmat ja omaiset tuskaisan odotuksen vallassa. Silloin
astuu esiin Theseus, kuninkaan ainoa poika, ja sanoo ilman arvannostoa
olevansa valmis uhraamaan henkensä valtion puolesta. Theseus oli
aikaisemmin tehnyt monia urotekoja. Rauhallisten matkamiesten hyödyksi
hän oli puhdistanut Korinthoksen kannaksen tierauhaa häirinneistä
jättiläisistä ja pahantekijöistä. Kaikkein pahimmassa huudossa oli
ollut ryöväri, joka sitoi uhrinsa kahden nuoren, maahan taivuttamansa
männyn latvaan ja päästi puut sitten äkkiä ponnahtamaan pystyyn,
jolloin onnettomat repeytyivät palasiksi. Tätä ilkimystä Theseus
rankaisi käsittelemällä häntä samalla tavalla.
Jos mahdollista vieläkin epäinhimillisempi oli jättiläinen Prokrustes,
»Venyttäjä», mikä nimi johtui siitä, että hänellä oli tapana asettaa
uhrinsa vuoteeseen, joka oli joko liian pitkä tai liian lyhyt ja sitten
venyttää tai silpoa heidät vuoteeseen soveltuviksi.[13] Häntäkin
Theseus käsitteli samalla tavalla kuin jättiläinen oli käsitellyt monia
viattomia matkamiehiä.
Kaikista taisteluista nuori kuninkaanpoika oli suoriutunut voittajana.
Ja nyt hän tarjoutui uhrautumaan kansansa puolesta. Turhaan hänen
isänsä Aigeus rukoili häntä luopumaan aikomuksestaan.
Seuraavana päivänä Theseus onnettomuustovereineen nousi laivaan.
Tuskan vallassa isä erosi hänestä. Mutta nuorukainen oli luottavainen
ja koetti tyynnyttää kuningasta vakuuttamalla, että hän kyllä
tuhoaisi hirviön. Hän sopi Aigeuksen kanssa siitä, että hän merkiksi
onnistumisestaan paluumatkalla nostaisi alukseensa valkean purjeen.
Parin päivän perästä laiva saapui Kreettaan ja nuoret ateenalaiset
vietiin syrjäiseen taloon vartioitaviksi, kunnes heidän
kohtalonhetkensä tulisi.
Sattui kuitenkin niin, että heidän vankilaansa ympäröi puutarha, joka
rajautui puistoon, missä Minos kuninkaan tyttäret Ariadne ja Phaidra
usein kävelivät. Eräänä päivänä vankien vartija toi Theseukselle
sanan, että joku halusi puhutella häntä puistossa. Ihmeissään tämä
meni neuvottuun paikkaan ja tapasi täällä vanhimman kuninkaantyttären,
joka oli niin ihastunut hänen komeaan vartaloonsa ja jaloon ryhtiinsä,
että halusi auttaa häntä surmaamaan Minotauroksen. »Ota tämä kerä»,
hän sanoi, »ja kiinnitä langan pää Labyrintin oven suuhun! Pura sitten
lankaa kerältä sitä mukaa kuin kuljet eteenpäin, niin että sinulla on
sitten johtolanka pois pyrkiessäsi.» Näin sanoen hän antoi hänelle
kerän ja lisäksi kolme mustaa palloa. »Näistä palloista», hän sanoi,
»heitä yksi kerrallaan Minotauroksen kitaan, kun se yrittää niellä
sinut. Se syö ne ihastellen. Mutta se vaipuu niistä syvään uneen. Kun
niin on käynyt, käytä reippaasti tätä miekkaa, jonka annan sinulle, ja
sinä olet pelastettu!» Mutta eron hetkellä hän lisäsi liikutuksesta
väräjävin äänin: »Minä pelastan sinut vaarantaen oman elämäni. Sillä
kun isäni saa tietää, kuka sinua on auttanut — kauhistuttava on silloin
hänen vihansa. Tahdotko sinä puolestasi pelastaa silloin minut?»
»Minä pelastan sinut», huudahti Theseus liikutettuna. »Nuorukainen»,
kuiskasi tyttö, »älä petä silloin minun luottamustani!» Tämän
sanottuaan hän oli kadonnut. Mutta Theseus kätki kerän, kolme palloa ja
miekan viittansa alle ja riensi takaisin vankilaansa.
Muutaman päivän perästä oli uudenkuun aika. Edellisenä iltana vangitut
nuorukaiset vietiin kuninkaan palatsiin. Siellä Minos neuvostonsa
ympäröimänä istui valtaistuimellaan. Synkin ilmein hän silmäili
seitsemää ateenalaista. Sitten hän puhkesi puhumaan: »Huomenna on
se päivä, jolloin Minotauroksen on saatava uhrinsa. Yksi teistä
näkee huomenna viimeisen kerran auringon nousevan. Minä vihaan teitä
kaikkia yhtä kiihkeästi! Sen vuoksi minulle on yhdentekevää, kuka
teistä ensiksi kulkee sen synkän tien, jolta kukaan ei palaa. Valitkaa
senvuoksi itse, ken teistä ensinnä astuu labyrinttiin! Sen ainoan armon
tahdon teille suoda.»
Silloin Theseus astui esiin ja selitti, että hän kernaammin halusi
heti käydä varmaan kuolemaan kuin elää kuukausia epävarmuudessa. »Suo
minulle senvuoksi», hän sanoi, »se armo, että sallit minun ensimmäisenä
astua hirviön luolaan!» Pyyntöön suostuttiin, ja seuraavana aamuna
kuninkaanpoika vietiin Labyrinttiin. Kun hän oli tullut niin syvälle,
ettei enää nähnyt päivänvaloa, hän otti esille kerän, kiinnitti langan
pään muuriin ja antoi kerän purkautua sitä mukaa, kuin hän kulki
syvemmälle sokkeloihin. Pitkään aikaan hän ei kuullut muuta ääntä kuin
omain askeltensa kaiun, mutta äkkiä rikkoi suuren hiljaisuuden kumea
kiljunta, joka oli kuin vihastuneen härän mylvintää. Yhä lähempää
kuului ääni, mutta Theseus jatkoi rohkeasti kulkuansa ja oli pian
suuressa salissa, edessänsä Minotauros-hirviö, puoleksi härkä ja
puoleksi ihminen. Mielettömästi mylvien peto syöksyi nuorukaista kohti.
Hetki oli niin kauhistava, että Theseus oli vähällä joutua suunniltaan.
Mutta silloin hän muisti, että hänen piti heittää yksi mustista
palloistaan hirviön kitaan.
Kun Minotauros tunsi pallon kielellään, seisahtui se samassa
ja pureskeli sitä niin tyytyväisenä, että Theseus ehti toipua
ensimmäisestä kauhistuksestaan. Kun härkä jälleen avasi kitansa, hän
heitti sille toisen pallon ja lopuksi kolmannenkin. Silloin hirviö
lysähti maahan. Sen hengitys kävi yhä huohottavammaksi, ja hetkisen
perästä pelätty Minotauros makasi raskaassa unessa Theseuksen jalkojen
juuressa. Silloin kuninkaanpoika sysäsi miekkansa suoraan pedon
sydämeen.
Seuraten sitten Ariadnen lankaa hän kulki takaisin, seisoen lopuksi sen
portin edessä, jonka kautta niin moni ennen, häntä oli tullut sisälle,
mutta ei koskaan ollut palannut.
Siten Theseus Ariadnen avulla oli pelastanut oman ja toveriensa hengen
ja vapauttanut kotikaupunkinsa Minoksen veronalaisuudesta. Mutta
ennenkuin nuori sankari lähti Kreetasta palatakseen Ateenaan, hän otti
salaa mukaansa laivaan Ariadnen ja Phaidran, joka ei halunnut erota
rakkaasta siskostaan. Mutta kotimatkalla alus joutui myrskyn käsiin ja
sen oli pyrittävä turvaan Naksos saarelle. Kun rajuilma oli lakannut
ja matkaa oli jatkettava, oli Ariadne kadonnut. Häntä etsittiin
kaikkialta, hänen nimeänsä huudettiin, mutta mistään häntä ei löytynyt.
Lopuksi ei auttanut muu kuin jättää hänet ja purjehtia edelleen.
Mutta Ariadne oli vain eksynyt tiheään lehtoon. Harhailustaan
lopen uupuneena hän lopuksi oli nukahtanut. Vasta kuin laiva oli
hyvin kaukana, hän heräsi raskaasta unestaan. Hän huusi, hän itki.
Turhaan! Laiva loittoni yhä kauemmas. Hän väänteli käsiään, hän repi
tukkaansa, hän itki kyyneltulvia laivan kadotessa kaukaisuuteen.
Lopuksi hän lysähti uupuneena ja tajuttomana jälleen maahan. Hän
heräsi riemuitsevan kulkueen hälinään, mistä yhä lähempää kuului
huilunsoitto ja symbaalien sävelet. Pian tulivat näkyviin kesyjen
leijonain vetämät kultaiset vaunut, ja niissä seisoi nuorukainen, jonka
veroista kauneudessa Ariadne ei koskaan ollut nähnyt. Hänen suortuvansa
olivat viiniköynnösten ja murattien seppelöimät. Lukuisa seurue miehiä
ja naisia ympäröi hänen vaunujansa' käsissään sauvat, joita samoin
viininlehvät ja muratti kiersivät. He tanssivat ja riemuitsivat »Euoi!
Euoi!»
Nuorukaisen viittauksesta riemuhuudot vaikenivat, ja hän kääntyi
Ariadnen puoleen sanoen: »Minä olen Bakkhos, jumala, joka on antanut
ihmisille viinin nautinnot. Kohtalosi tunnen. Sinä ansaitset suuremman
onnen, kuin mitä olisi elämä kuolevaisten parissa. Tule puolisokseni,
niin teen sinut kuolemattomaksi. Ariadne ojensi hänelle kätensä, ja
Bakkhos nosti hänet vaunuihinsa ja kuljetettuaan häntä loistavassa
riemusaatossa yli maan vei hänet ikuiseen asuntoonsa.
* * * * *
Ateenassa olivat sillä aikaa mielet olleet hyvin masennuksissa,
sillä kaikki ottivat osaa kuningas Aigeuksen suruun, kun hänen oli
täytynyt uhrata ainoa poikansa. Kun läheni se aika, jolloin laivan
voitiin odottaa palaavan Kreetasta, meni vanha kuningas joka päivä
meren rantaan tähystelemään kotiin palaavaa alusta, joka oli vienyt
hänen elämänsä ilon ja vanhuutensa toivon. Eräänä päivänä näkyikin
laiva taivaanrannalla. Mutta siinä oli mustat purjeet. Surressaan
Ariadnen menetystä Theseus oli unohtanut isälleen antamansa lupauksen.
Epätoivoissaan kuningas syöksyi mereen ja katosi sinne ainiaaksi. Hänen
mukaansa sanottiin sitten tätä merta Aigeian mereksi.
Mutta kun Kreetasta palaava alus laski Ateenan satamaan ja Theseus
tovereineen reippaana astui maihin, silloin puhkesi kansa riemuun.
Pian sen jälkeen ateenalaiset kokoontuivat ja huusivat Theseuksen
kuninkaaksi. Mutta kauan ja vilpittömästi tämä suri isäänsä, jonka
kuoleman hän tahtomattaan oli ajattelemattomuudellansa aiheuttanut.
Myöhemmin hän nai Phaidran ja hänestä tuli mahtava kuningas, jonka
urotyöt elävät vielä ihmisten muistissa.