Patooni B. ei tiennyt mitä sanoa tai mitä tehdä. Tyttö oli lähtenyt,
mutta minne sitä hänen oli aivan mahdoton käsittää. Useat ajat
etsiskeli parooni häntä monelta taholta, mutta turhaan. Juliasta ei
jäänyt jälelle kun suuri maalattu muotokuvansa paroonin huoneeseen
ja jota kuvaa hän useasti, synkkinä hetkinään, jäi pitkiksi ajoiksi
tarkastamaan. Hänestä tuntui kuin tuo suloinen kuva tahtoisi hänelle
jotain salaista kertoa, sellaista, jota parooni ei käsittänyt ja jonka
hän kuitenkin halusta olisi tahtonut tietää...
Patooni oli nyt kadulta pelastanut ryysyläispojan. Jätettyään hänet
palvelijoittansa huostaan, palasi parooni omaan huoneesensa ja sinne
päästyään hän taas aivan vahingossa heitti silmänsä tuohon suloiseen
naiskuvaan, kullatuissa, hienoissa puitteissa seinällä. Ja taaskin
näytti kuva aivan siltä kuin sen hymyilevistä huulista juuri sillä
hetkellä kuuluisi jokin sana, jokin salainen ilmoitus, sellainen,
jota parooni kaikesta sydämestään tahtoisi kuulla, itsekään oikein
tietämättä mitä sen pitäisi sisältää.
Parooni pysähtyi kuvan eteen, laski käsivartensa lähelle olevalle
patsaan jalustalle ja silmäili uteliaana, niinkuin ensikertaa katselisi
kuvaa.
— Puhu, virkkoi hän puoliääneensä, Julia, mitä sinulla on huulillasi...
Älä anna minun enää kauvemmin olla epätietoinen salaisuudestasi...
Että käsitit minua väärin, että minä olin heikko sinua kohtaan, ei
olo meidän kumpaisenkaan syy. Nurjat olot, epäinhimilliset käsitteet
olevista ja sattuneista tapahtumista, ovat vääriä; tuomitkaamme
niitä... Mutta kuitenkin, anna minun kuulla se salaisuus, joka on
verhossa ja jonka vaan sinun huulesi voivat kertoa... Miksi et puhu?
Miksi et lähetä pienintäkään vihjausta siitä jonka tiedät varmaan
olevan uteliaisuuteni jokapäiväinen esine... Niin! Sinä olet vaan
pelkkä kuva! Eihän kuva puhu eli kerro, eikä salaisuuksia ilmoita...
Houkkio, kuinka kauvan varronkin sinulta turhaan vastausta... Sinä et
voi puhua, eikä ole ketään joka puolestasi mitään kertoisi...
— Herra parooni! Tässä on se poika, jonka parooni käski tuoda luoksensa.
Se oli palvelijan ääni ovella. Parooni heräsi ajatuksistaan
häiriintyneenä.
— Ahaa! Niin... Sen asian olin aivan unohtaa. Tule tänne poikaseni!
Palvelija poistui, parooni istahti tuolille ja kaivoi raha-lompakkoa
taskustaan.
Ujostelematta läheni pieni ryysyläinen hyväntekijäänsä, hänen kasvonsa
säteilivät taas lapsen ilosta, saatuaan ruumiillensa hyvän ravinnon ja
kadulla pilaantuneet vaatekulunsa siistityksi.
— Sinä olet kaunis poika, sanoi parooni hymyillen. Mikä on sinun nimesi?
— Arnold Åthelén, vastasi ryysyläinen reippaasti.
— Åthelén! toisti parooni säpsähtäen. Merkillistä... Åthelén... Mikä on
äitisi nimi! kysyi hän melkein hätäisesti.
— Julia! vastasi poika huolimattomasti, silmäillen samalla loistavia
tauluja seinällä.
— Julia!... Julia Åthelén... Olisiko se mahdollista? Parooni hypähti
levottomana istuimeltaan. Hänen silmänsä kohtasivat kuvan seinällä ja
ikäänkuin pyytäen nyt juuri ratkaisevaa sanaa, kuiskasi sydämensä: —
Puhu, Sano!
— Äidin kuva, kuului samalla iloinen lapsen ääni hänen takanaan.
— Mitä? Onko se äitisi kuva? Poikani, poikani!
Sillä hetkellä oli pieni säikähtynyt ryysyläinen sulettu paroonin
syliin. Hän nosti pojan korkealle, katsoi häntä tutkivasti silmiin ja
tultuansa vakuutetuksi todellisuudesta jupisi hän, laskien pojan alas:
— Niin... Olisi minun pitänyt huomata se heti... Nuo silmät. Tuo
herttaisa katse, korkea otsa...
Kääntyen kuvaan seinällä hän tyytyväisenä lausui hiljaan:
— Kiitos! Sinä olet puhunut. Nyt en enää vaadi salaisuuttasi... Sen
tiedän. Tuossa todistus. Kiitos Julia. Kääntyen poikaan, hän kysyi
ystävällisesti:
— Milloin äitisi ja sinä tulitte Helsinkiin?
— Silloin oli vielä talvi, selitti poika järkevänä. Äiti on sairas ja
tuli etsimään täältä lääkkeitä.
— Ja onko hän niitä saanut?
— Kyllä! Ei hän kuitenkaan terveeksi ole vielä tullut.
— Hän siis sairastaa?
— Äiti makaa, eikä sano voivansa hankkia Arnoldille ruokaa. Synkkä suru
ilmeni pienen ryysyläisen kasvoille.
— Kuinka vanha nyt olet?
— Äiti sanoo minun olevan viisivuotiaan.
— Hm! Se on oikein, nupisi taas parooni. Oletko kauvankin käynyt
pyytämässä?
— En. Kun ei äiti enää jaksanut tehdä työtä, täytyi hänen käskeä minun
etsimään ruokaa itselleni ja hänelle.
— Kurja kohtalo, puheli parooni taas itsekseen. — Missä äitisi ja sinä
asutte.
— Tuolla... siellä...
Poika näytti epäröivän. Lause jäi kesken ja hän näkyi olevan halutoin
jatkamaan.
— No, etkö muista missä asutte?
— Niin, mutta kun äiti, tuota...
Lapsi katsoi epäilevästi paroonia silmiin.
— Mitä, äitisi?
— Hän vaan sanoi, että jos jokin suuri herra sattuisi joskus minua
tapaamaan ja kysyisi asuntoanne, en saisi sitä sanoa.
— Aina vaan tuota itsepäisyyttä, sopersi parooni. Olenko mielestäsi
siis »suuri herra», kysyi hän leikillisesti pojalta.
— Olette varmaan, vastasi kysytty rohkeasti.
Parooni veti lompakon taskustaan, kaivoi esille korean setelin, jonka
painoi pojan käteen ja lausui:
— Tässä vähän rahaa äidillesi. Käske hänen ostamaan ruokaa ja lääkettä
ja sinulle uudet eheät vaatteet. Kun se loppuu, tule uudelleen
luokseni, annan lisää... Nyt saat lähteä äitisi luo.
Poika poistui, mutta tuskin oli ovi sulkeutunut kun parooni heläytti
kelloa ja heti saapui toisesta ovesta kultanauhoilla koristeltu
palvelija sisään.
— Mitä herra parooni suvaitsee? kysyi lakeija.
— Mene joutuin, Frans, tuon pienen pojan jälessä ja katso tarkkaan
minne hän menee ja tuo siitä heti tieto minulle.
Palvelija kumarsi ja poistui.
Heti sen jälestä nähtiin kadulla iloisena astelevan pieni
kerjäläispoika, suunnaten matkansa kohti Punavuorta, kaapuun puetun
miehen häntä salaisesti seuratessa.