I.

— Kerjäläinen! Kerjäläinen! Hei, pojat! Kerjäläiselle hieman löylytystä!

— Hurraa! Kerjäläistä selkään, huusi koko koulupoikien kööri, rientäen

kohti vihollista.

Tämä oli pieni ryysyläinen. Hän vilusta väristen, kantaen pientä

koria ja kannua kädessään, koetti päästä kiusaajistaan pakoon. Mutta

poikajoukko piiritti ryysyläisen joka taholta. Lopulta ei auttanut muu

kun asettua puolustusasentoon päälle hyökkääviä pikkuvihollisia vastaan.

Ylivoima oli suuri, urhoollisinkin vastustus ei auttanut, ja pienen

ajan kuluttua makasi poika nurin syyssateesta lionneella kadulla,

vieressään sopantähteitä, jotka kaatuneesta kannusta olivat siihen

roiskahtaneet.

— Hurraa! huusi poikakööri, nähtyään vastustajansa kaatuneena. —

Hahhahhah! Kerjäläisen pitää saada korvilleen vielä.

— Korville kerjäläistä!

Useoiden käsi kohottui ilmaan, ryysyläisen koettaessa kömpiä ylös ja

toisten puuskoessa hänet takaisin. Samalla kuului kova helistys eräästä

ikkunasta, jonka kohdalla kadulla taisteltiin. Poikajoukko vilkaisi

ikkunaan ja ylös kohotetut kädet vaipuivat. Ikkuna aukesi ja muhkean

näköinen herrasmies pisti päänsä ulos lausuen nuhtelevasti:

— Ettekö häpeä, noin menetellä tuon pienen onnettoman raukan kanssa!

Sukikaa matkaanne, muuten teidät opetan, te junkkarit!

Poikasien kurittamishalu taukosi paikalla ja häpeissään lähti joukko

hajaantumaan omille teilleen, jättäen uhrinsa rauhassa nousemaan

jaloilleen.

Likomärkänä vedestä ja liejusta, räpisteli poloinen ryysyjään kastuneen

kananpojan tavoin, silmäillen samalla kiitollisena sitä jaloa miestä,

joka hädän ollessa suurimman oli avuksi tullut. Samalla osuivat hänen

silmänsä kaatuneeseen kannuun ja nähtyään sisällön makaavan kadulla,

purskahti pienoinen katkeraan itkuun, kokien saada perunan paloja ja

lihan tähteitä uudelleen kasaan kannuunsa.

Tätä katsellessa valtasi säälintunne ikkunassa olevan herrasmiehen, hän

sulki kiireesti ikkunan ja riensi kadulle.

Poika oli jo saanut muutamia perunan ja lihan palukoita kootuksi

uudelleen kannuunsa ja koetti itkien koota toisia lisää.

Herrasmies otti itkevän lapsen likaisesta kädestä, taluttaen hänet

portista sisään.

— Äidin soppa! valitti pienokainen tyrskyttäen ankarasti.

— Ole huoletta, lohdutteli herrasmies, saat täältä uutta. Samalla

aukaisi hän kyökin oven ja huusi:

— Tytöt hoi! Huolehtikaa että tämä poikanen tulee puhdistetuksi ja

ravituksi ja täyttäkää hänen kannunsa ruualla.

Pojalle hän sanoi:

— Kun olet siistitty ja syönyt, tulee sinun ennen lähtöäsi käydä

luonani. Sano näille naisille että ohjaavat sinun minun luokseni.

Hän pisti pojan ovesta sisään mennen itse toisesta ovesta omiin

huoneisiinsa.

* * * * *

Parooni B., oli noin viidenkymmenvuotias, hänellä oli lempeät

kasvot, tuuhea musta täysparta, hyvin hoidetut viikset Käytöksensä

oli hieno, melkein nöyrän alhainen, huolimatta korkeasta asemastaan

yhteiskunnassa. Kaikkia, kenen kanssa tuli tekemiseen, kohteli hän

erittäin ystävällisesti; köyhille oli hänen kätensä aina altis

tarjoomaan avustavaa almua, palvelijoitaan kohteli hän huomattavalla

hyväntahtoisuudella ja oli näin ollen yksi niistä harvoista ylhäisistä

henkilöistä, joita kansa todenperäisesti kunnioittaa »hyvänä herrana».

Vieras, joka ei lähemmältä tuntenut paroonia, tuli epäilemättä siihen

johtopäätökseen, että juuri hän, parooni, olisi onnellisin mies

maailmassa. Hänellähän oli elämän mukavuutta yllinkyllin, yleisissä

ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä painoi hänen sanansa paljon,

kaikkialla oli hän tunnettu ja tunnustettu ansioittensa puolesta

ensimäisiksi miehiksi niistä, joitten hartioilla paljon on uskottu ja

jotka uskotut leiviskänsä oikein käyttävät.

Mutta parooni B. ei sitte viisikolmatta vuotta täytettyänsä ollut

hetkeäkään tuntenut itseänsä täysin onnelliseksi. Musta varjo oli

liittynyt häntä seuraamaan; se kulki aina hänen mukanaan, olipa hän

virastossa, maatilallaan, työhuoneessaan tai salongissaan.

Neljänkolmatta vanhana oli parooni tutustunut erittäin sievään ja

herttaiseen tyttöön ja heidän välillään heräsi vähitellen vilpitön

rakkaus. Hänellä ei ollut muuta toivoa, kun kerta saada polvistua

ihanan Fransiskansa rinnalla, vastaanottamaan avioliiton siunausta,

joka heidät ikipäiviksi olisi yhteen liittävä. Vaikkakin arasti,

toivoi samaa Fransiska, ja heidän onnensa näytti niin suloiselta,

tulevaisuuden taivaalta silmiin heijastaen.

Nuorien rakentamat toiveet ovat monesti vain utulinnoja, jotka

auringon paistaessa ja tuulten puhaltaessa yhtenä päivänä saattavat

tyhjiksi haihtua. Nuoren paroonin ja Fransiskan uinailut olivat

sellaisia tuulentupia. Ne rakettiin, muistamatta päivän paistetta ja

tuulenpuuskia, muistamatta, että heidän elämänsä oli riippuvainen

muistakin kuin heistä itsestään.

Vanha parooni, nuoren isä, saatuaan vihiä poikansa lemmenseikoista,

lähetti hänet oikopäätä Pariisiin, muka opinnoitaan jatkamaan.

Fransiska, joka oli paroonin yhden maatilan haltijan tytär,

alhaissäätyinen tyttö, naitettiin pakolla, paroonin ja isänsä

vaatimuksesta, eräälle rikkaalle maanviljelijälle, tehden siten

tyhjäksi ne unelmat, jotka muutamia kuukausia nuorta paroonia ja

Fransiskaa oli ilahuttanut. Että siinä täydyttiin keksiä useita

keinoja, sekä niiden mukana käyttää kovuutta kuin kultaakin, merkitsi

vähän. Sillä vanhan paroonin täytyi voittaa; olihan hänen aivan

mahdotonta yhdistää sukukilpeensä henkilöä, jonka suonissa virtaa

talonpoikaisveri ja jolla lisäksi ei löytynyt muuta kuin hellä,

naisellinen sydän, kauniit kasvot ja pilaantumaton naiskunniansa.

Vanhan paroonin ainoan perillisen täytyi tulla suureksi mieheksi, saada

itselleen puoliso yhteiskunnan ylisiltä, sellaiseen, joka ylevästi ja

varmasti voisi ei ainoastaan astua rinnalla, vaan näyttää tietäkin

puolisolleen kunnian portaita ylöspäin pyrkiessä.

Ja siinä, perin tärkeässä seikassa, onnistui vanha parooni. Älyä siinä

kysyttiin. Poika osoittautui itsepäiseksi, mutta antautui lopulla,

saatuansa sen masentavan tiedon, että rakastettunsa lopultakin oli

suostunut isänsä vaatimuksiin, mennen puolisoksi toiselle.

Vuoden kuluttua palasi nuori parooni Pariisista. Hänen häänsä

kreivitär Pauliinen kanssa vietettiin heti sen jälestä, ja siitä

hetkestä ei parooni B. omistanut ainoatakaan ilon tai onnellisuuden

hetkeä. Avioliittonsa kreivitär Pauliinen kanssa, oli vaan tavallinen

yhdistetty avioliitto, sellainen, joka saattoi heidät pariskunnaksi,

ikuisiksi yhdessäeläjiksi, mutta jolta puuttui se keskinäinen side,

joka molemmat lähemmältä liittää toisiinsa. Puuttui rakkautta, sitä,

jota parooni aina kaipasi ja jota vaan kerta oli saanut tuntea. Se oli

silloin kuin tiesi omistavansa Fransiskan aran teeskentelemättömän

sydämen.

Kaksikymmentä vuotta kesti yhdessäolo. Parooni kulki askel askeleelta

korkeammalle yhteiskunnan ylisillä ja korskea puolisonsa ei tyytynyt

yhteenkään astuimeen, ylemmälle oli hänen katseensa tähdätty ja kun

hänellä löytyi joitakin edellytyksiä, joiden avulla kävi helpoksi

astua ylemmä, ei jääminen tullut kysymykseenkään. Silloin saapui

äkkiarvaamatta se viikatemies, joka ei sääli ylhäistä eikä alhaista, ja

korkealle pyrkivä ylhäinen nainen löysi viimeisen korkeamman askeleensa

vanhan sukuhaudan komerosta, jonne hänen maalliset jäännöksensä

suurella juhlallisuudella saatettiin. Parooni jäi yksin, mutta musta

varjonsa ei hävinnyt. Hänen onnensa oli särkynyt ikipäiviksi!

Autio ja kolkko olisi nyt entistä enemmän ollut koti, ellei olisi

sattunut jäämään perintöä, joka tuoksullaan osasi poistaa pimeämmät,

vaikeammat hetket paroonin mielestä.

Vaimovainajansa eläessä ei parooni tuota tuoksuvaa ruusua huomannut;

vasta kun muhkea linna jäi autioksi ja emännän istuin tyhjäksi, tunsi

parooni tuota raitista, salaperäistä ja virkistävää lemua lähellään.

Julia, kamarineito, jäi taloon emäntänsä kuoltua, ja hän oli se,

joka raittiilla suloudellaan herätti huomiota paroonin melkein

kylmentyneessä povessa. Hymyilynsä, herttainen kuni kevät-tuulahdus,

naurunsa kaikui soittona palatsimaisen talon avarissa saleissa ja

viehkeä läsnäolonsa loi lämpöä kylmimpäänkin komeroon.

Huolettomana luonnon lapsena oli hän kasvanut, onnenpotkaus oli hänet

tuonut pääkaupungin sivistyneiden pariin ja sieltä oli hän onnistunut

saavuttamaan paroonin puolison huomion. Julia oli vasta kahdenkymmenen

vuotias, osasi soittaa, hänellä oli kaunis ääni, ja tarkka emäntänsä

ei ollut unohtanut antaa niissä kummassakin aineessa hyvää opetusta

seuranaiselleen.

Ja emäntänsä kuoltua jäi hän paroonin taloon!...

Vuosi paroonittaren kuolemasta oli kulunut. Rehellisen aviomiehen

suruvuosi oli siis lopussa; oliko sellaista ollut olemassakaan, kantoi

hän luonnollisesti omana salaisuutenaan.

Ihmeellisen nopeasti oli tämä vuosi kuitenkin ohitse vierähtänyt.

Parooni tuskin huomasi sen kulkua ennenkuin se jo oli lopussa.

Omassatunnossaan kiitti hän siitä Juliaa, sillä hänen tietääkseen

oli tytöllä siihen hyvään parain osa. Hupaisasti kuluivat hetket

hänen seurassaan; monasti unohti parooni kaiken muun maailmassa,

mustan varjonsakin, sillä kauniin tytön hurmaava viehkeys vei hänet

vastustamatta useasti onnen huimaaville pyörteille.

Ja Julia?... Hm! Hänkin oli olevinaan onnellinen. Tosin tunsi hän

toisinaan hiljaisuudessa jonkun nuhtelevan äänen povessaan, äänen

sellaisen, joka muistutti häntä menneisyyden viattomista hetkistä ja

nykyisyyden epävarmoista, mutta kiihkoisasta nautinnon hyväilystä.

Sen äänen hän kuitenkin tahtoi tukahuttaa.

— Ehkä kaikki vielä menee hyvin, lausui hän silloin itsekseen. Onhan

niitä kummia ennenkin tapahtunut. Rakastaahan hän minua. Rakkaus kyllä

voi syrjäyttää säätyrajat. Ja ellei niin tapahtuisikaan, on kuitenkin

ihana nauttia lemmen suloisesta maljasta.

Niissä aatelmissa kului hänen vuotensa. Loppupuolella vuotta hän

tosin alkoi hiljalleen muuttua erilaiseksi entisestä, hiljaisemmaksi

ja ajattelevammaksi, vieläpä toisinaan suruiseksikin. Mutta kun

taas parooni saapui kotiin, nimitti häntä pikku hupakoksi, ja muita

mielistelyjä lateli, muuttui hän taaskin entiselleen, samalla kuin

ääni povessaan kuiski hiljaa: — Ehkä tällä kertaa jo sovimme siitä. Ja

iloisena, käsittämätön, autuus sydämessään, antoi hän taaskin sulkea

itsensä hurmaavaan syleilyyn.

Mutta vuoden loppuessa eneni kuitenkin tuo salainen kalvava tuska

Julian rinnassa. Useasti oli hän itse aikonut siitä puhua paroonille,

mutta silloin tuli aina mieleensä, kuinka sopimatointa, tungeksivaista

olisi moinen menettely, ja kun hän kuitenkin oli varmasti vakuutettu

sen tapahtuvan paroonin puolelta, jäi se sanomatta, kunnes lopuksi

tapahtui seikka, joka sen teki kerrassaan tyhjäksi.

Suruvuotensa loputtua pani parooni toimeen pienet kekkerit

syntymäpäivänsä kunniaksi. Niihin saapui useita ylhäisiä vieraiksi, oli

iloa ja hauskuutta yllin kyllin. Mutta Juliaa ei parooni »erityisistä

syistä» — kuten kohteliaasti edellisenä iltana lausui — tahtonut

vieraiden joukossa esiintyvän.

Vaikkakin Julia mieluimmin oli omassa huoneessaan sinä iltana, tunsi

hän kuitenkin siitä loukkaantuneensa mitä suurimmassa määrin ja nyt

vasta, iloisen seuran rupattaessa salongissa, josta naurun rähäkkä

kuului selvästi hänen kamariinsa, käsitti Julia oikean tilansa.

Oi, kuinka hän oli onnetoin.

Menneisyys astui hänen silmiensä eteen niin viehättävänä ja

huolettomana, mutta pettäväisnä. Tulevaisuus kuvastui kauheana:

ylenkatsetta, armolla elämistä, kenties halveksemista kaikilta —

yksin häneltäkin. Ja juuri täniltainen paroonin menettely vahvisti

hänen käsitystään siitä. Julia huomasi nyt selvän selvästi olleensa

ja olevansa ainoastaan leikkikaluna, jonka arvoon kuuluu poistuminen

näyttämöltä silloin kuin leikitsijänsä pelkää mainettaan ja esiintyy

viattomana hyvin ylhäisessä sivistyneessä seurassaan.

Katkeruus yltyi raivoksi. Entisen lemmen asemesta tunsi hän nyt inhoa

tuota miestä kohtaan; hän olisi ollut valmis repimään silmät sen miehen

päästä, jonka ansiota se oli, että hän nyt oli asemassa sellaisessa,

että häpeän puna nousi omiin kasvoihinsa sitä ajatellessa. Hän kirosi

omaa itseänsä, kirosi maailmaa ja kirosi, katkerasti kirosi paroonia.

Tällä hetkellä olisi hän ollut valmis vajoamaan maan alle, tai

heittäymään meren syvyyteen, minne hyvänsä. Löytyi vaan yksi este joka

sen teki mahdottomaksi, este sellainen, jota hän kesken raivonsakin

tunsi rakastavansa, jota hänen vastaisuudessa tulisi suojella,

huolimatta miten. Murjotun naissydämensä alla hän sen kantoi ja hän

tiesi, että äidin velvollisuus on suojella sitä joka ei pienelläkään

ole syypäänä siihen mitä on tapahtunut.

Mutta nyt selkoni hänelle myöskin se, miten pienestä merkityksestä

on hänen persoonansa siinä talossa. Hän tunsi itsensä suljetuksi

vankilaan, jossa oli kiinnitetty hyvin helpoilla kahleilla, mutta

kuitenkin sellaisilla, jotka useasti sitoo köyhän kestämään kaikkea.

Nämä kahleet oli yksinkertaisesti elämisen mahdollisuus! Ja synkkyys

näyttäytyikin kammottavalta vastaisuudessa, jos noista kahleista tahtoi

irtautua. Minne tiensä ottaisikaan, millä vastaisuudessa leipänsä

hankkisi, olivat kysymyksiä, jotka repäisevästi mielessä temmelsivät.

Siitä huolimatta tunsi hän nyt kuitenkin halunsa vaativan häntä

lähtemään pois siitä talosta, minne, sitä ei itsekään tiennyt, vaan

kuitenkin sinne missä häpeänsä olisi voinut salata, ja minne ei

myöskään hänen silmänsä ylettyisi.

Puolen yön tienoilla loppuivat kekkerit. Vieraat poistuivat ja parooni

näki kohtuuden vaativan hänen sanomaan hyvääyötä Julialle.

Iloisena astui hän Julian huoneeseen, mutta heti ensimmäisestä

katseesta, joka ovessa lensi vastaansa käsitti hän etteivät asiat

olleet hyvällä kannalla. Kun hänenkin omatuntonsa oli hieman arkana

menettelynsä takia, teki silmäys häneen masentavan vaikutuksen, ja sen

asemesta, että hän tapansa mukaan olisi rientänyt sulkemaan Julian

syliinsä, hän nyt pysähtyi ovelle ja vastasi katseeseen melkein yhtä

ankarasti. Hetkisen kesti vaitiolo molemmin puolin, kunnes patooni

katkaisi äänettömyyden, kysymällä pistävästi josko Julialta olisi

mikään puuttunut.

Ei vastausta. Tyttö seisoi vaan kohdallaan ankara katseensa kohdistettu

parooniin.

Se loukkasi paroonia yhä enemmän. Melkein vimmoissaan hän paremmin

huusi kuin lausui:

— Mitä? Eikö kysymykseni ole vastauksen arvoinen?

Ei vastausta.

Parooni raivostui:

— Mitä hävyttömyyttä!... Äh! Sinä luulet olevasi kylliksi suuri

osoittamaan halveksumista minulle. Mielestäsi olen liika arvoton,

saamaan vastausta noilta simahuulilta. Hyvä! Osoita vaan korskeutta,

olen sen luonnollisesti ansainnut. Se, joka alistuu useasti, saa luvan

lopulla turvautua armoihin... Minkä armon suvaitsette, kaunis neiti?

Julian povi kuohahti. Tällä hetkellä olisi hän ollut valmis repäisemään

taivaankin alas ja pirstomaan käsillänsä kaiken pyhän. Hän kohotti

korskeasti päätään, ryhti muuttui entistä ylpeämmäksi ja hän vastasi

äänellä josta katkeruus selveni niin ymmärrettävästi, että se itse

parooniakin puistatti:

— Suurin armo, herra parooni, on se, että saan jäädä rauhaan. Ellei se

ole armonosoitus minulta, toivon sen armona saavan teiltä.

— Ja mikä on syynä moiseen käytökseen, pyydän luvan udella?

Paroonin ääni värisi.

— Se, että alistumisenne ei tarvitse milloinkaan uudistua. Kuulette

ehkä: ei milloinkaan!

Parooni menetti viimeisenkin kärsivällisyytensä:

— Oikein, hyvä neiti. Joka runttuja rukoilee, on itse runttu. Hyvää

yötä.

Kiivaasti lähti parooni huoneesta paiskaten oven perässään kovalla

voimalla kiinni. Julia seisoi hetken kuin kiinninaulattuna kohdallaan,

sitten hän putosi lutistuneena vuoteelleen, kätki kasvonsa patjoihin

ja itki, itki menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden katkeria

kyyneleitä, jotka olivat särkyneen sydämen verta ja jotka nyt hävisivät

tuulenpuuskan tavoin kauvas toivottomuuden rajojen taakse...

Kun parooni myöhään seuraavana aamuna heräsi, muistui yöllinen tapaus

heti hänen mieleensä, ja hän käsitti tehneensä väärin Julialle:

— Minun täytyy alistua, sanoi hän päättäväisesti, pukeutui yönuttuun ja

lähti oikopäätä Julian huoneeseen.

Pari napausta ovelle, mutta kun vastausta ei kuulunut, rohkasi hän

mielensä ja aukaisi saman oven minkä muutama tunti sitten oli niin

vihaisesti sulkenut.

Huone oli tyhjä. Ei jälkeäkään näkynyt huoneen asujasta, Juliasta.

Ällistyen astui parooni huoneeseen. Kaikki löytyi entisessä kunnossa.

Huonekalut, vuode, toaletti, kaikki kuten ennenkin. Mutta huoneen

haltijatar? Missä oli Julia?

Erään paperiliuskan älysi parooni pöydällä. Se oli sulettu kotelon

tapaiseksi. Päällekirjoitus oli: »Parooni B:lle».

Hetkisen epäröityään avasi parooni paperin. Kirjoitus oli Juulian

selvää ja kaunista käsialaa. Sisältö kuului näin:

»Herra Parooni!

Lapsuuteni ja tuhmuuteni on saanut minua kulettaa tietämättäni

syvänteelle, jonka pyörteet olivat liian kiitäviä, hurmaavia. Vieraan,

sen jonka oma venho on määrätty viilettämään ahtaimmille aloille,

täytyy noissa pyörteissä, hurjissa kuohuissa, joutua haaksirikkoon,

särkyyntyä ja joutua ijäksi hylyksi. Olen sen nyt huomannut mutta —

liian myöhään! Ylpeyteni, halpuuteni, jompikumpi, on minua kieltänyt

ilmoittamasta Teille kaikkea sitä, joka olisi pitänyt sanoa jo aikoja

sitte. Nyt sekin on myöhäistä.

Herra Parooni! Kun saatte tämän lipun, olen poistunut luotanne. Älkää

kysykö minne, sillä sitä ei tiedä kukaan Teille ilmoittaa. Olen

syyllinen, sillä pitihän minun tietää venhoni viilettävän vierailla

vesillä. Kiitos hetkistä jotka ovat olleet enempi kuin kuolevainen

sieluni olisi voinut toivoa. Kiitos ystävyydestänne minua halpaa

tyttöä kohtaan. Hyvästi!