VI.

Anaskin kertomus rantatien työstä, Eliaksena olo ja hautamerkki.

Puoliväliin kului Anaskilta talvi katsellessaan rautatien työtä. Siellä

hän oli elänyt hyvänä poikana vieläpä rikastuikin niin paljon, että oli

palatessa uudet kortit ja muutamia lanttia taskussa. Povaaminen tuli

uusilla kortilla paljon juhlallisemmaksi ja halukkaille kuulijoille oli

verestä tarinata monenmoista, mikä mitäkin miellytti. Ihmeellisintä oli

ollut Anaskista järven täyttäminen ja siitä hän muodosti kertomuksen

omaan tapaansa.

— Nytpähän ne viimeinkin löysivät sen helvetin, kertoi hän. Minä olen

ikäni ajatellut että missä se on ja kun se keisari sallii sen olla,

ettei kärryytä kiviä täyteen. Nyt ne sen viimeinkin löytivät ja näkyi

se nyt saavan kiviä kitaansa, kun satoja miehiä ja hevosia niitä

monta kuukautta vetivät. Mutta kyllä olikin pahuus syvä, pitkän ajan

perästä aina sorot kohosivat pohjasta, kun kivikuorman kaatoivat. Sen

vanhan "tulimaisen kattilan" olivat nostaneet rannalle jähtymään ja

lähtivät sitä sitten viemään Venäjälle, jossa kuuluttiin tarvittavan

sotaväelle suurempata vellinkeittokattilata, että saisi yksillä tulilla

joka miehelle asti. Se olikin semmoinen muuri, ettei sitä akat nosta

tulelta pois. Sata hevosta ja yhtä monta miestä sitä pantiin viemään,

eikä sittenkään kulkenut kuin tuuma ja tiima. Maantietä kun ajettiin,

niin puut nojautuivat maata myöten kymmeniä syliä laajalta, aivan kuin

ruohokko veneen kupeella. Sattuipa sitten tuolla Lappeenrannan luona

kulkemaan tie lähitse kalliota, johon kattilan laita jysähti niin

että siitä lohkesi kyynärän pituinen läikäre irti. Minä olin ajamassa

jälkimäistä hevosta ja kun näin lohkiamisen, niin hyppäsin tielle ja

mukellutin lohenneen kappaleen turkin povelle piiloon.

— Mitä se Anaski sillä teki? kysyivät kuuntelijat.

— Mitäkö sillä? Niin hyvää vaskea ei meidän aikana ole enää missään.

Minä kun menin sitä myömään vaskisepälle, niin se luuli sitä kullaksi

ja antoi hyvän hinnan. Sitä vaan kadun, kun en samalla tiellä tullut

kolhaisseeksi toista suurempata läikärettä, niin eipä olisi hätäpäiviä.

* * * * *

Talon emäntä, vanha vakava ihminen, oli kuunnellut Anaskin kertomusta

ja kysyi:

— Tottako vai leikkiä ne ovat nuo Anaskin puheet? Tokko sinä

milloinkaan luotat Jumalaan, muuta kuin tuohon varastamiseen ja

valehtelemiseen?

— Luotin minä kerran siihenkin, sanoi Anaski vakavasti.

— Milloinka tuo sattui?

— Toissa syksynä se sattui. Ahvenet olivat herenneet onkea ottamasta

ja minä makailin tuolla Haapasaaren kalasaunassa ja lämmittelin sitä.

Siellä yksinäisyydessä, lämpöisen saunan lauteella, ajattelin että

heitän pois nuo entiset tapani ja elelen täällä erilläni muista elämäni

loppuun asti, kylläpähän herra huolen pitää, kuuluuhan tuo ennen

Eliastakin elättäneen sillä lailla, että korppi on kantanut joka aamu

leipää ja lihaa. Pian minultakin loppuivat entiset eväät ja makailin

sitten korvakuulolla, milloinka alkaisi jotain evään tuojaa ilmestyä.

Ensimältä aina nukahdinkin, mutta kun rupeama alkoi venyä kovin

pitkäksi, ei tullut enää unikaan ja odottaminen alkoi tuntua ikävältä.

Sorsat vaan karnuttivat rantasilla, ja kuikka parkui selempänä. Viimein

jo potkasi ovenkin selälleen, että jos tänne ei osanne tulla, kun on

kiinni ja jos tuolla kuikalla lienee jotain tuomista, ja se vonkuu

sisään päästäkseen. Mutta ei siitäkään ollut mitään apua, kuikan

omissakin suolissa mahtoi nälkä kurista. Toista vuorokautta minä siinä

makailin syömättä, vaan sillä minä sen jo uskoin ja ajattelin että

toisilla keinoilla minut on luotuna elämään. Toisen päivän iltana

myöhällä soutelin Mäntylän rantaan ja kävin tuulimyllyltä kähveltämässä

jauhosäkin selkääni ja nytpäs erosi taas nälkä.

— Vai semmoista se Anaskin Jumalaan luottaminen olikin, puhui emäntä

toisten hullumpien nauraessa. Etkö sinä ajattele koskaan kuolematasi ja

hommaa jotain valmistuksia sitäkin varten?

— Jo minulla on sen verran valmistuksia kuin muillakin ja miltei

vähän enemmän, sanoi Anaski. Haudankaivajata olen pyytänyt ja se on

lupautunut pystyttämään hautani päälle tuon vanhan viuluni pohjan ja

eläissäni kirjoitutan siihen sanat että

minä vaivanen mato ja matkamies,

vaeltanut monta vaarallista retkee ja

odotan ehdon hetkee.

Mitäpä siihen olisi ollut syrjäisillä sanomista, he kuuntelivat

valmista.

Tämä on nyt lyhyt ja puolueeton kertomus Anaskista, tutkikoon ja

tehköön lukija itse johtopäätöksen, mikä hän oikeastaan on.

Laivan kannella.

Kirj. _Kauppis-Heikki_.

Höyrylaiva kulkea tuhutti mutkaisia salmia, joissa kippari sai olla

hyvin huolellinen ja ehtimiseen hän kääntelikin ohjaus-pyörää, niin

että peräsimeen kulkevat rautariimut alituistaan romisivat. Viimein

salmet loppuivat, laiva ohjasi kulkunsa isompaa selkää kohti ja

kipparikin saattoi uskoa peräsimen hoidon laivamiehelle, mennäkseen

itse levähtämään. Tuuli ei ollut erittäin kovaa, mutta kun se kävi

vastaan, tuntui aika vinhalta. Herras-matkustavaiset, jotka olivat

kapeampia vesiä kulkiessa kävelleet kannella seutua ihailemassa,

menivät nyt salonkeihin. Kannella matkustavaiset käärivät takkejaan

lähemmäksi ruumista ja asettuivat selin tuuleen.

Vähän erillään muista, peräkannella, istui omiin ajatuksiinsa

vaipuneena nuoren puoleinen talonpoika, joka näytti olennossaan jonkun

verran eroavan yksinkertaisimmista säätyläisistään. Toinen samallainen

talonpoika tuli salongista kannelle ja katseltuaan rohkeasti

ympärilleen, lähestyi edellistä ja virkkoi:

— Ka Anttihan täällä on! Sinäkin matkustat.

— Onkos se mikään ihme, jos minä matkustan, sanoi tämä leikillisesti.

Eikö Antti saa ajaa niin hyvin kuin Kustaakin?

— Eipä sillä, sanoi Kustaa, vaan kun minä en ole sinua huomannut,

vaikka on näin pitkältä kulettuna.

— Mitenkä ne salongissa matkustajat kannella kulkijoita huomaisi, pisti

Antti ivallisesti.

— Mitäs varten jäit kannelle, olisit tullut salonkiin ja tule nyt, niin

ostetaan olutta, sanoi Kustaa.

— En minä huoli olutta, kun ei ole jano eikä palava, selitti Antti.

— Tule sitte muuten, vai itketkö salonkimaksua, pisti Kustaa puolestaan.

— En aijo vielä yhden markan mies olla, vaan minua ei, suoraan sanoen,

huvita herrain seurassa matkustaminen.

— Ole nyt joutavata, houkutteli Kustaa, onhan ne melkein kaikki jonkun

verran tuttuja, ja sinä sitä paitsi sen verran lukenut ja tietävä, että

pystyt keskustelemaankin, jos niin tarvitaan.

— Sinä et käsitä minua, sanoi Antti. Käypäs tuohon istumaan, niin

koetan selittää.

— Saas kuulla, sanoi Kustaa ja istuutui.

— Sinä sanoit puollustukseksi herrain seurassa olemiseen meidän luvut

ja tiedot.

— Niin sanoin.

— Minkä arvon sinä luulet niiden antavan meidän luvuille ja tiedoille,

kun niillä ei ole tutkintoa suoritettuna. Tutkinnot ne tekevät ihmisen

sivistyneiden seuraan soveliaaksi.

— Sinä puhut kateudesta, mutta minäkin pidän arvostani.

— En ymmärrä siitä arvonsa pitämisestä ja miten se sinulta menisi.

— Et voine ymmärtää. Ajatellaan sitten että me mennään tuonne salonkiin

ja istutaan olutta juomaan. Ja kun samassa huoneessa on tuttuja

herroja, täytyy meidän tietysti puhella hyvin järkevästi, jos ei

tahdota näyttäytyä oluen ahmijoilta.

— Mitä se ketään liikuttaisi, jos puhuisimme tai olisimme äänettä.

— Ei tosin, mutta ihan varmaa on että katsosivat ja ajattelisivat,

että tuossakin on kaksi räätärin tekemää herrasmiestä, jotka koettavat

tavoitella herrain tapoja ja suosiota.

— Mistä sinä sen tiedät niin varmaan ja jos ajattelevat, niin

ajatelkoot, innostui Kustaa.

— Kyllä sen aina huomaa, väitti Antti. Olisitpas äskenkin ollut täällä

kannella, kun ne ihailivat maisemia, niin olisit päässyt käsittämään

mihin luokkaan tässä mikin kuuluu. Heistä jokainen osaa parhaiten puhua

suomea, mutta yhtä kaikki pitää mongertaa tuota toista kieltä. Ja yhden

tekevä, jos olisivat tulleet omillaan toimeen, vaan kun aina vähän

välistä täytyi kääntyä kysymään suomeksi jonkun saaren tai niemen nimeä

meiltä talonpojilta, minulta ja muilta, johon palvelukseen taisin minä

olla haluttomin, vaan näkyi niitä löytyvän halullisiakin aina tarpeen

vaatiessa, joskin saivat loma-ajoiksi pistää suunsa tuppeen. Mitäs nyt

tästäkin sanot?

— Se oli aivan väärin heiltä, jos kerran taisivat suomenkieltä puhua.

Mutta saattoi siinä olla sekin, että siihen olisi jokainen tuppautunut

tolittamaan ja sotkemaan, jos olisivat ymmärtäneet puheen.

— Aivan oikein. Sitähän minä vasta huomautin. Ainahan löytyy

talonpojissakin ymmärtämättömiä ja sen lisäksi sellaisia herrashupsuja,

jotka ilolla olisivat herrain koirana, jos vaan saisivat rinnalla

juosta. Ja tuollaiseen herrain käytökseen on paljon näiden

tungettelijani syytä. On pitänyt pienemmissäkin tilaisuuksissa ruveta

käyttäytymään niin arvokkaasti, ettei heidän arvoansa tultaisi

sopimattomilla tuttavuuksilla alentamaan. Sillä lailla se on juurtunut

tavaksi ja vienyt ne pitemmälle kun tarvitsisikaan. Entä sitten tuo

paras arvon säilyttämiskeino, tuo kirottu, talonpojille vieras kieli.

Siinä se on herruuden suurin kunnia ja kaunistus, se on kuin rumpu,

jolla herätetään kaikkien huomiota, vaan josta ei selittämättä mitään

ymmärrä.

— Eiköön tuota mekin opittaisi lukemalla, niin vähä kykenisivät herrat

sillä ylpeilemään, sanoi Kustaa.

— Vai niin, että mekin opittaisiin, naurahti Antti katkerasti, ja

sitten vuorostaan alettaisiin sillä ylpeillä muiden edessä. Muulla

tavalla täytyy Suomen talonpoikain saada arvonsa korotetuksi, eikä

sillä. Sitä keinoa on jo niin kauvan väärin käytettynä, että en

paremmankaan hyödyn toivossa siihen puuhaan rupeisi, jopa jos se

päättyisi siihen, että saisi joskus olla salapoliisina herrain

puheilla ja parhaassa tapauksessa mongertaa talonpojille kummaksi,

niin johan tämä olisi ilettävintä hulluutta. Meidän kielemme on jo

niin rikas sanoista, että melkosen tieteellisiä asioita sillä kykenee

keskustelemaan. Ne herrat, jotka eivät pidä talonpojan sivistystä ja

kieltä missään arvossa, menkööt toki semmoisenaan ja keskustelkoot

mieluummin hylkijöiksi heittäytyneiden renttu-herrain kanssa.

Kadehtimatta ja häiritsemättä minulta saavat tuon arvokapulansa

tallentaa. Meidän täytyy olla ylpeitä omastamme ja paljo onkin jo

Suomen talonpoikia, jotka ymmärtävät antaa arvon omalla kielellä

lausutulle järkevälle ajatukselle, eikä siellä tai täältä kuuluvalle

rummun soitolle. Minä en ainakaan jaksa kunnioittaa noita rummun

soittajoita ja surkuttelen niitä kansalaisiani, jotka alamaisesti

kumartavat tuolle tuntemattomalle pärinälle ja vieläpä lähentelevätkin,

että jos armossa tuosta viisaudesta joku pala heidänkin suuhunsa

sopivaa viskattaisiin.

— Jopa sinä nyt rupesit purkamaan, virkkoi Kustaa. Mutta minkäs tuolle

asialle taidat?

— Taidan ainakin sen, että en näytä kansalaisilleni esimerkkiä

raukkamaisuudessa. Jokaisen vähänkin ymmärtävän pitäisi näyttää noille

vieraan kielen soittajille (olkootpa he sitten idästä tai lännestä),

että jos muuten kuinka typeriä oltaisiin heidän silmissään, niin ei

toki vättöjä, kunnian kerjäläisiä. Talonpojan sivistyksen todelliset

harrastajat ovat toisenlaisia, niille jos huomaavaisuutta osoittaakin,

niin sieltä tulee toki myötätuntoisempi vastine, kuin joku armossa

viskattu sana. Eikä näidenkään jälkeen ole sokeasti lyöttäyttävä

vahtimaan, mitä ne näkisivät parhaaksi syöttää. Meillä on jo siksi

rikas sanomalehdistö ja kirjallisuus, että niitä seuraamalla saapi

talonpoika niin paljon oppia, ettei tarvitse enää avossa suin tuulta

suuhunsa kerätä.

— Kyllähän ne asiat pian puhutuksi tulee, mutta ei sitä muuten niin

joutuisaan mennä.

— Sinä olet semmonen Tuomas, joka aina epäilet. Minä uskon että tässä

ei muuta kuin edistytään myötäänsä, jos vaan säätäisin olla rauhassa

vereksiltä rummun soittajilta.

— Mitä sinä tarkoitat?

— Mitäkö tarkoitan? Ettäkö oikein pitäisi sekin selittää.

— No et tarvitse, kyllä ymmärrän. Vaan mitäpä me nyt näistä, tule

juomaan kahvia, ei tässä ole liiaksi joku kuppi.

— Eipä olekkaan, virkkoi Antti ja seurasi perässä.

Laiva lähestyi jo kapeampia vesiä ja tuuli tuntui nyt miedommalta.

Salonki-matkustajia tuli kannelle toisia maisemia ihailemaan. Kippari

ilmestyi paikalleen ja puristi taas jäntevästi ohjauspyörän tapeista.

Kummitus rukissa.

Kirj. _Kauppis-Heikki_.

— Kerran minun selkäpiitäni karmasi pahasti, alotti vanha lois

Pekka, kun talvella valvottiin iltapuhdetta ja muilta oli loppunut

kummitusjutut. — Minä olin silloin renkinä Patolassa ja ikäni puolesta

hurtakimmallaan, alun kolmannella kymmenellä. Se oli menevä talo,

niin että lauvantai-iltoinakin tahtoi myöhästyä asettuminen lähi

puolta yötä. Unelijaille se teki tinkaa. Monta kertaa ne piijat

tiukkuivat rukkinsa ääreen, vaan emäntä itse oli semmoinen kalkkara,

että se olisi jaksanut vaikka yökaudet laskea ja muiden täytyi kestää

rinnalla. Ja kyllä minäkin jaksoin siihen aikaan, ei ne nähneet

minun torkkuvan. Toiset rengit olivat uneliaampia ja ne toivottivat

monesti piikain kanssa, että kun kerrankaan näyttäisi tuolle akalle

ihmeitä, jotta osaisi oikealla ajalla asettua. Ja annappa ollakaan,

muutamana lauvantai-iltana se sattui. Me viivyttiin toisen rengin

kanssa ensin myöhänlaiseen metsässä, kun täytyi ajaa kolmea hevosta,

sillä kolmas renki löi alku viikosta kirveellä jalkaansa ja makaili

uunilla sitä parantelemassa. Metsästä tultua meillä oli vielä silppuin

leikkuuta ja monta muuta tehtävätä, niin että yö oli jo hyvissä määrin,

ennenkuin kylpemään päästiin. Sitten sillä emännällä oli tapana kylpeä

ensimäiseksi. Vaan ei mekään maltettuna odottaa sen pois tuloa, vaan

mentiin jo tallista suoraan saunan porstuaan odottelemaan vuoroamme.

Minä en kerinnyt lauteelle noustua kuin parhaiksi silmäni huuhtoa ja

muutamia kertoja vastalla hotaista, kun emäntä juoksi kauhistuksissaan

pihasta saunaan takaisin ja vapisten toimitti että siellä on ihan

nähtävä kummitus, ja joutua katsomaan. Minun ruumistani jo silloin heti

niin kummasti kärsäsi, kuin olisi kiulullisen kylmää vettä nakannut.

Kiireesti hyppäsi joka mies alas lauteelta sukimaan vaatteita päälleen.

Emäntä ei uskaltanut askeltakaan astua yksinään pihaan päin, eikä

siinä ollut oikein selittäjätäkään mikä siellä on, niin säikähtynyt

se oli. Eikä niillä muillakaan ollut uskallusta lähteä edeltä. Minä

karautin silloin luontoni ja sanoin että tulkaahan perästä ja sieppasin

rapun kupeelta mennessäni halon käteeni. Jokainen mentiin yhdessä oven

avauksessa tupaan ja silloinpa minun selkäpiitäni karmasi niin, ettei

ole ennen eikä jälkeen sillä lailla karmaissut. Tuvassa ei näkynyt

ristinsielua, mutta emännän rukki, pöydän latvan kohdalla lattialla,

pyöriä hyrräsi semmoista tulimaista vauhtia, ettei puolapuita

eroittanut. Jokainen seisottiin yhdessä rypäässä ja tuijotettiin

äänetönnä kummitukseen. Emäntä seisoi meidän muiden keskessä ja

voivotteli. Minun luontoni jo viimein nousi niin että hyppäsin lähemmä

ja ärjäsin että "lienet vaikka itse tulimainen p----le, vaan nyt

asetut" ja samassa annoin halolla semmoisen säväyksen, ettei näkynyt

pyörästä ei korttelinkaan pituista kappaletta, kun ne sinkoilivat

ympäri tupaa. Nyt vasta uskalsivat toisetkin tulla peremmäksi,

kun näkivät, ettei minulle tullut mitään ja kummituksenkin ilveet

hävisivät. Emäntä oli yhäkin niin peloissaan, että piikain täytyi

noutaa ruoka pöytään.

Pelkopa siinä tahtoi muitakin vaivata, niin etteivät silmät pysyneet

kauvan yhdessä kohti, vaan veti vastustamattomalla voimalla

kurkistamaan milloin mihinkin nurkkaan, että jos se taas jossain alkaa

ilveitään näytellä.

"Tästä puoleen täytyy meillä joutua asettuminen aikaisemmin, varsinkin

lauvantai-iltoina", sanoi isäntä vakavasti, kun istuttiin syömään.

"Kyllä se vasta joutuukin", sanoi emäntä nöyrästi, "eikä se nytkään

olisi näin myöhään mennyt, vaan kun eivät rengit joutuneet töiltään,

niin täytyi vähän lisätä saunan uuniin puita."

Isäntä rupesi siitä meitä torumaan, että kun niin myöhään ollaan

metsässä, vaan kun minä selitin että eihän me ennätettynä, kun täytyi

panna kuormat kolmelle hevoselle, niin eipä se osannut sitten mitään.

Nyt muistivat vasta renki Antin uunilta, vaan kun menivät sitä

herättelemään syömään, niin eipä sitä näkynytkään, ja päättivät sen

kontanneen naapuritaloon kylään.

Pelkomielellä sitä ruvettiin nukkumaan, peitto korviin, vaan sittenkin

tahtoi valvottaa ja oli kuulevinaan rissehtimistä. Yöllä oli Anttikin

kompuroinut vuoteelle.

"Missä sinä olit illalla", aloin minä siltä aamusilla kysellä. "Tokko

sinä tiedät mikä kumma täällä tapahtui?"

"En minä tiedä", sanoi Antti, "olin kylässä."

Minä kerroin tapahtuman juurta jaksain, vaan sitä minä siinä

kummastelin, kun se ei sitä oikeinkaan ihmetellyt, naurahteli vaan

väliin.

"Joko se emäntä aikoi nyt ruveta aikaisemmin asettumaan?" kysyi Antti,

kun ei sattunut muita olemaan tuvassa.

"Mistä sinä sen tiedät?" kysyin kummastellen.

"Minä vaan arvaan", naurahteli Antti.

"Et sinä ollut sitä kuulemassa. Millä sinä naurat!" aloin minä tiukata.

"No kuulehan", sanoi Antti tullen lähemmäksi. "Elä puhu kellekään

mitään, minähän sitä pyöritin."

Minun luontoni alkoi uudestaan kohota suuttumuksesta ja aloin tiukasti

kysellä että "millä tuhannen keinolla sitä sinä pyöritit, kun ei

tuvassa näkynyt ristinsielua."

"Enhän minä tuvassa ollutkaan, vaan tuvan sillan alla ja sieltähän minä

pyöritin", selitti Antti.

"Ja sinä säretit minulla rukin", kivahdin minä ja tavoitin tukasta,

vaan Antti alkoi surkeasti rukoilla, etten puhuisi mitään, sillä

talonväki tietoon päästyään suuttuisi ja maksattaisivat sen rukin.

Heitin sikseen sen tukkajuhlan, kun ennätin ajatella, että on siitä

kummituksen käynnistä hyötyäkin, päästään ajallaan nukkumaan,

eikä rukista tarvitse maksaa mitään, vieläpä kiitetään minun

urhoollisuuttani. Toiselta puolelta suututti se, kun olin tekopelistä

niin haltioissani ja muiden kanssa yhtä taikauskoinen. Antilta vaadin

minä tarkat selitykset tuohon pyörittämisjuttuun ja selvähän se olikin.

Antti oli emännän kylpemään mentyä laskeutunut uunilta ja sitonut

emännän rukin polkimeen rihman ja pujottanut sen sillan raosta sillan

alle, jossa oli niin syvä kuoppa, että mies sopi kumarissaan siellä

liikkumaan. Lattiassa olevan luukun kautta oli sitten itse mennyt

tuonne kuoppaan ja asettanut luukun paikalleen. Hyvähän siellä oli

sitten saada rukki pyörimään, eikä sitä hienoa rihmaa olisi hoksannut

vähillä tarkastuksillakaan, jopa kun sitä hätäisesti katsoo, niinkuin

emäntä ja mekin toiset.

Sillä tavalla se tämäkin kummitusjuttu levisi vähitellen maailmalle

täytenä totena, enkä sitä minäkään oikaissut kuin vasta vuosien päästä.

Ensi lauvantai-iltana sen perästä kylvettiin jo päivän hämärässä, eikä

arki-iltoinakaan mennyt niin myöhään kuin sitä ennen.

Pekan kertomuksen loppupuoli sai meidät kummituksilla nauramaan,

vaikka alkupuolta kuunneltiin mitä suurimmalla jännityksellä ja ilman

selityksettä olisi jäätynä siihen varmaan uskoon, että kummitus on

pyörittänyt rukkia.

Kauppaneuvoksen rouvan juhlapäivä.

Kirj. _Otto Tuomi_.

Tapansa mukaan nousi kauppaneuvos Ekbom kl. 1/2 6 aikana. Hän pukeusi

tavalliseen aamupukuunsa: vanhoihin housuihin, joiden takapuolet

olivat nahkasta, suoraan, laajaan nuttuun, jonka hihoissa oli paikat

kyynärpäissä, ja vanhoihin leveäkärkisiin kenkiin, joissa oli paksut

moninkertaiset pohjat.

Pukeutuessaan hän tavattomasti ryki, sillä hänellä oli omituinen

kiusallinen vaiva kurkussa, jolle lääkäritkään eivät olleet mitään

taitaneet. Tästä rykimisestä heräsivät aina piijat kamarissaan yhden

huoneen ja kahden seinän takana ja kiiruhtivat toimiinsa.

Pukeuduttuaan meni hän ruokasalin lävitse kyökkiin, astuen täydellä

painolla, ja yhtään varomatta löi ovet kiini jälkeensä. Kyökistä juoksi

piika piikakamariin, toisella kädellään kannattaen alushameitaan,

toisella suojellen avonaisia rintojaan. Hän oli alushameisillaan tehnyt

teekeittiöön tulen että kauppaneuvos huomaisi jo oltavan valveilla.

Muuten tuli aina kauppaneuvos kyökkiin ja sanoi:

— Tytöt, on jo aika nousta!

Kauppaneuvoksen tehdessä tämä kiertokulkunsa heräsi tavallisesti

rouvakin huoneessaan salin takana konttoorin vieressä, tai jos hän ei

ennen herännyt, niin heräsi hän nyt siitä, kun kauppaneuvos veti suurta

seinäkelloa seinän takana konttoorissa. Siellä vielä makasi Feeliks,

hänen poikansa edellisestä naimisesta. Feeliks oli tylsämielinen, ei

ollut voinut lukea ja sen tähden oli jäänyt konttoorin vahdiksi ja

asiain kävijäksi. Kauppaneuvoksen tullessa heräsi hän, käänsi päätään

ja tuijotti isäänsä kulmainsa alla kuin tuntemattomaan henkilöön,

mytistellen suutaan. Hän oli muuten kauppaneuvoksen näköinen, vaan

piirteet kasvoissaan olivat elottomat, katse tylsä. Feeliks nousi ja

alkoi pukeutua sillaikaa kun kauppaneuvos avasi konttoorin akkunan

tuulettamista varten ja tarkasti lämpömittaria ja ilmapuntaria. Talon

koira ”Morre”, joka makasi keskellä lattiata, nousi istumaan ja

unissaan haukotteli.

Kohta oli teekin valmis, jonka juotuaan hän otti turkkinutun päälleen

ja meni konttoorin läpi ulos, Morre venytellen jälessään. Konttoorissa

Feeliks veteli pitkällä luudalla lattiaa.

Kauppaneuvos teki kierroksen ympäri kartanon, tarkastellen kaikkialla.

Joka kohdasta oli hänellä muistuttamisia ja valittamista. Milloinkaan

ei tahdottu tehdä hänelle mieliksi, koskaan ei tehty niin kuin

omaa työtään, vaan niinkuin vieraan ja sillä tavalla hänet pian

hävitettäisiin, jos hän ei jaksaisi vielä tarkastaa kunkin töitä.

Osansa saivat sekä piijat että rengit, päiväläiset ja muut kasakat.

Klo 7 ajoi hän tehtailleen. Musta suuri ori kiidätti lemmon kyytiä ja

Morre laukata vunttasi rinnalla. Morre palveli ehdottomasti kuuliaisena

isäntäänsä, vaan kestään muista se ei välittänyt. Se vetelehti sekä

päivät että yöt konttoorissa, jossa se makasi Feeliksen kanssa, eikä

juuri milloinkaan muulloin liikkunut kuin minkä kauppaneuvoksen

matkassa. Häntä se seurasi kuin ajutantti kenraalinsa rinnalla,

virallisesti ja arvokkaasti, mutta sai ainoastaan harvoin käden

taputuksen.

Sillaikaa tulivat konttoristit toimeensa kl. 1/2 8. Säntilleen he

tulivat konttooriin, vaan kauppaneuvoksen poissa ollessa he vähän

laiskottelivat, laskivat leikkiä ja narrasivat Feelistä. Kun Feeliks

tuskastui, uhkasi hän aina kaivata kauppaneuvokselle.

— Mikset sinä koskaan kaipaa _isällesi?_ kysyivät toiset.

Mutta Feeliks ei sanonut koskaan syytä siihen, miksi hän isäänsä kutsui

noin arvonimeltään. Sen teki hän kai suuresta kunnioituksesta.

Kauppaneuvoksella oli suuri huoli viinan puhdistajasta. Entinen hyvä

oli kuollut ja hänen jälkeensä oli jo kolmas koetuksessa. "Jos minä en

saa parempaa puhdistajaa, saan minä lyödä rukkaset lautaan ja lähteä

keppi kädessä maantielle", ja oli hän sanonut edelliselle ja samaa hän

valitti nykyisellekin puhdistajalle.

Konttoorissa konttoristit haukottelivat ja venyttelivät kädet niskassa,

vaan kun kauppaneuvos tulista kyytiä vilahti akkunain ohi, sai jokainen

ikään kuin töykkäyksen kylkeensä, leikki taukosi ja kynät rupesivat

rapisemaan paperia vasten.

Kauppaneuvos meni kamariinsa, jossa hän selaili muistikirjaansa.

Eräässä läheisessä huoneessa lapset aterioitsivat ja tinkivät pitämään

kovaa ääntä, vaan äitinsä heitä alituiseen varoitti. Piti olla hyvin

hiljaa, kun kauppaneuvos oli kamarissaan, muuten tuli hän ovelle,

katsoi vihaisesti rouvaansa ja sanoi: — Eikö kukaan saa hillityksi

noita lapsia, että saisi olla rauhassa! Vaan kun he olivat hiljaa,

tuli kauppaneuvos aikanaan heidän luokseen, sanoi hyvän huomenen ja

mahdollisesti vähän hymyilikin lapsille. Rouva seisoi lasten takana

kuin lapsen piika, joka pelkää muistutuksia lasten hoidosta.

Rouva oli kolmen lapsen äiti. Hän oli ennen ollut kaupppaneuvoksella

"sisäneitsyenä" ja hoitanut kivuliasta rouva-vainajata, kauppaneuvoksen

edellistä vaimoa. Hän oli ollut lasten hoitajanakin, ja kohta kun

kivulias rouva oli silmänsä sulkenut, oli _hän_ lisännyt perhettä

yhdellä terveellä, reippaalla pojalla, joka oli niin kauppaneuvoksen

näköinen, ettei sitä vastaan kukaan kyennyt väittämään.

Kauppaneuvos oli arvostaan pitävä mies ja oli tottunut vastaamaan

teoistaan. Kaikkien ihmeeksi otti hän sisäpiikansa vaimokseen. Mutta

häät olivat pienet, ei niinkuin ennen. Vaan hän oli korottanut

vihityksi puolisokseen sen, jonka hän oli alentunut viettelemään, ja

tehnyt hänen lapsensa lailliseksi perillisekseen.

Oli ennen puhuttu "kauppaneuvoksen Almasta", jolla käsitettiin

kepeäkenkäistä, hauskan näköistä naista, jolla oli kylliksi ylevä

käytöstapa säästääkseen hänet renkimiehiltä ja käsityöläisiltä

kauppaneuvoksen lapsenhoitajaksi.

Tapansa mukaan pikimältään perhettään tervehdittyään meni kauppaneuvos

konttooriin.

Hänen konttoorissa ollessaan vallitsi häiritsemätön hiljaisuus. Hän

istui perimäisenä pulpettinsa takana, konttoristit kahden puolen hänen

edessään.

Hänen suora, pitkä nenänsä, korkea otsansa, johon ihmetyksestä,

odottamatonta kuullessaan tai jotakin uutta havaitessaan ilmestyi

sarja erittäin selviä ja säännöllisiä juovia, tuuheat kulmakarvat ja

suora ryhti tekivät hänet omituiseksi säntillisyyden perikuvaksi,

joka läheisiinsä ehdottomasti vaikutti. Tukkansa alkoi harmaantua

ja korvistaan pisti esiin tukku harmaita karvoja. Kun hän tähtäsi

katseensa käskynalaisiinsa, vaikutti se kuin komentosana sotamiehille:

pää pystyyn, rinta ulos ja vatsa sisään!

Konttoristit istuivat samaan tapaan suorana ja kirjoittivat samaan

tapaan hienoa ja säännöllisesti kaltevaa kuin kauppaneuvoskin. Hän

ei ollut muunlaiseen käsialaan tyytyväinen ja sen vuoksi olivat

konttoristit opetelleet kirjoittamaan sellaista. Ainoastaan "tarkka

kello", vanhin konttoristi, joka oli vanhempi kauppaneuvosta, kirjoitti

omalla tavallaan pystyä ja paksua.

Pitkäheilurisen seinäkellon käynti kuului hyvin selvästi konttoorin

äänettömyydessä. Kelloa hoiti kauppaneuvos itse. Häntä miellytti tuo

kello hairahtumattomuutensa vuoksi ja hän sanoi useasti apulaisilleen:

— Kun te olisitte kuin tuo kello! — Kello oli kuin konttoorin sieluna,

se oli tämän kauppahuoneen todellinen ilmestysmuoto. Sen pitkän

heilurin verkkasat, varmat, perin säännölliset liikkeet vaikuttivat

painavasti. Kun kello oli kerran puhdistettavana ja sen sijalla pieni

kello vilkkaasti käydä reppasi, tuntui konttoorissa oikein hauskalta.

Rouva tuli konttooriin ja kevein askelin arasti lähestyi

kauppaneuvosta. Hän sai hetkisen odottaa ennen kuin kauppaneuvos

kääntyi hänen puoleensa.

— Mitäs sinä?

— Minä pyytäisin talouteen yhden säkin vehnäjauhoja, yhden topin

sokeria ja viisi kiloa kahvia.

— Etkös sinä aivan vasta saanut niitä?

Rouva luetteli talouskirjastaan, joka oli hänellä kädessään, milloin

hän mitäkin oli saanut.

— Niin, niin — niin niin, vaan paljo sitä vaan näkyy kaikkea menevän.

Menköön Kusti antamaan.

— Kiitän pappaa! kiitti rouva nöyrällä katseella.

Konttoorissa oli niin painostavaa. Jokaisella oli kuin raskas kuorma

hartioillaan, vaikkei työn paljous heitä suinkaan rasittanut.

Konttoristit vuorotellen paperikorista rutistivat taskuunsa paperia,

ottivat avaimen ovensuunaulasta, niin että sen "ukko" kuuli ja

pujahtivat ulos, — ei kuitenkaan muuta varten kuin päästäkseen hetkeksi

vapauteen ja tupakoimaan.

Konttoorissa suoritettiin useimmat asiat kirjeellisesti, vähän siellä

ihmisiä kävi. Jos joku sattui siellä käymään, oli se konttoristeista

hyvin hauskaa konttoorin ijankaikkisessa yksitoikkoisuudessa.

Erään kauppaneuvoksen vuokratalon asukas, suulas leskirouva, oli

edellisenä päivänä käynyt valittamassa, että heidän ruokasalinsa sillan

alta levisi kamala haju. Sitä oli kauppaneuvos itse käynyt katsomassa,

vaan hän väitti, että piijat ovat vaan likavesiä sinne valuttaneet,

josta vähän hajua tulee, jonka vuoksi hän ei suostu siltaa auki

repimään. Sen jälkeen oli rouva omalla vastuullaan nostattanut sillan,

ja sieltäpäs löytyi rotan raato, niin kuin hän oli väittänyt. Nyt tuli

hän konttooriin perimään työstä maksua ja kertoi rotan olevan tallessa,

jos kauppaneuvos ei muuten uskonut.

Mutta kauppaneuvos ei olisi tahtonut sittekään ruveta maksamaan sillan

nostoa, vielä vähemmin lattian maaluuta, kun maalaus siltaa auki

penkoessa oli turmeltunut. Rouvan sieti soittaa suutaan hyvän aikaa ja

kuvailla asiaa monelta puolen, ennenkun kauppaneuvos suostui maksamaan

sillan noston 2 mk. Lattiaa hän ei suostunut maalauttamaan millään

ehdolla. Rouva poistui hyvin kiihottuneena.

Harvinainen hauskuus sattui tänään konttoorilla, kun kaupungissa

yleisesti tunnettu juoppo nikkari Vänskä tuli konttooriin. Kun

etehisestä kuului epävarmoja askeleita, meni nuorin konttoristeista

katsomaan ja huomattuaan hänen olevan täydessä seilissä alkoi hän

häätää häntä pois.

— Minulla on asiaa itselleen komersrootille, selitti Vänskä ylpeästi ja

tunkeutui vaan sisään. Hattu kourassa, tukka silmillä ja kasvot liassa

hän nöyrällä äänellä tervehti kauppaneuvosta.

— Mitäs asiaa? kysyi kauppaneuvos.

— Minä olen Heikki Vänskä, jos herr... herr komersrooti tuntee.

— Mitä on asiaa? kysyi kauppaneuvos ankarasti.

— Mi — nä olen kahdeksantoista vuotta herr komersrootin viinat juonut

ja monet markat siitä teille tuonut.

— Ajakaa ulos tuo mies!

— Seis, minä sanon. Minä olen saaliissa herr komersrootilta ko-korkoja

niistä viinarahoista, mitä minulta on teille tullut — en puhukaan kuin

hullut.

Vänskä tiesi sanoneensa painavan sanan ja silmät turjallaan odotti

vaikutusta.

Hetki oli jännittävä. Konttoristit pysähtyivät työssään ja innolla

odottivat, mitä tuleman piti.

Kauppaneuvoksen nenä tuhisi. Hän otti kukkaronsa ja viskasi markan

rahan Vänskän eteen pöydälle.

— Siin'on! Mene nyt pois.

— Kiitos, herr komersrooti. Markka on jo paljo rahaa, se ei tee suulle

pahaa.

— Mene nyt siivolla pois.

— Soisin, että siivolla oisin ja tämän markan kiltisti joisin. Hyvästi!

Vänskän käynnistä oli konttoristeilla ääretön riemu. Mutta he eivät

voineet siitä kuin ainoastaan sydämessään iloita, sillä kukaan ei

uskaltanut konttoorissa nauraa. Ainoastaan silmissä loisti ilo, kun

he vilkuivat toisiinsa. Mutta konttoorista päivälliselle päästyä klo

3 he kadulla päästivät sitä suuremman naurun, ja siitä riitti heille

puhumista pitkäksi aikaa.

Konttoristien mentyä istui kauppaneuvos vielä konttoorissa. Hän

tarkasteli mitä kukin oli tehnyt, sillä vieraisiin ihmisiin hän ei

paljoa luottanut.

Parhaiksi hän jouti menemään päivälliselle. Rouva ja lapset olivat

saaneet odottaa. Istuessaan pöydän päähän olivat hänen ajatuksensa

vielä kiini kauppa-asioissa ja hän teki veitsen kärellä näkymättömiä

numeroita lautasensa pohjaan.

Rouva toi kädestä vanhinta lastaan ja varovasti istuutui pöytään,

asettaen tämän lapsensa kauppaneuvoksen ja itsensä väliin. Hänellä näet

oli vaistomainen tunne siitä, että tämä lapsi, pieni sievä poika, —

muut lapset olivat tyttöjä — hänet oikeastaan liitti kauppaneuvokseen

ja oli korottanut hänen vaimokseen.

Rouva oli totuttanut pienet lapsetkin olemaan hiljaa isän

läheisyydessä, kun hänellä vaan näytti olevan jotain ajattelemista, ja

sitä hänellä olikin aina. Hän söi ahneesti, samalla kiihkeästi miettien

erästä kauppayritystä. Pöydässä ei juuri muuta puhuttu kuin minkä rouva

kysyessään: — Tahtooko pappa lisää?

Feeliks tuli pöytään tavallisesti varpaisillaan ja pelonalaisesti

pälyen, söi paljon, ei virkkanut halaistua sanaa, ja syötyään poistui

varovasti kuin varas.

Kiireesti suunsa pyyhittyään palasi kauppaneuvos konttooriin tekemään

laskujaan. —

Iltapäivällä tuli kauppaneuvoksen luo erään saksalaisen kauppahuoneen

asiamies, jonka kanssa hän oli vanha tuttava. Vieras oli hyvin

tervetullut. Kauppaneuvos vei hänet kohta saliin. Siellä rouvakin

tuli häntä tervehtimään, taluttaen pikku poikaansa rinnallaan.

Saksalainen, joka puhui vaan saksaa ja huonosti ruotsia, ei ymmärtänyt

yhtään rouvaa, joka puhui ainoastaan suomea. Kauppaneuvos jotenkin

virallisesti tulkitsi heidän keskensä muutamia sanoja, jonka jälkeen

hän yksinomaan puheli vaan vieraan kanssa. Rouva istui äänetönnä,

tehden käsityötä ja lapsi riensi kohta muihin huoneisiin.

Jonkun ajan päästä siirtyi kauppaneuvos vieraineen salista omaan

kamariinsa, jossa heidän oli mukavampi pakista, kahvia ja likööriä

juoden. Rouvasta se oli mieleen, sillä hänestä oli kumminkin ikävä

istua heidän kanssaan, kun hänelle ei mitään puhuttu eikä hänkään juuri

tohtinut sekaantua heidän puheeseensa tietäen miehensä olevan hyvin

aran häiritsemisestä. Kuitenkin hän oli muuttunut entistä iloisemmaksi

ja liikkui huoneissa tavallista reippaammin. Jopa hän hyräili jotakin

hauskaa lauluakin mennessään kyökkiin sanomaan että pitävät kahvia

varalla.

Koin kaksi tuntia oltuaan kahden kesken vieraansa kanssa, tuli

kauppaneuvos, poskipäät punottaen ja hyvän tuulen näköisenä, etsimään

rouvaansa ja lapsiaan.

— Miksi te jätätte meidät aivan yksin? Tulkaa nyt tänne tarinoimaan

meidän kanssamme.

Hän tarttui rouvaansa hyväillen vyötäisiin ja vei hänet sekä lapset

kamariinsa vieraan luo.

Nyt oli hän kuin aivan toinen mies. Hän oli vilkas ja hauska eikä muuta

tehnytkään kuin mitä rakastettavimmalla tavalla tulkitsi rouvaansa

vieraalle ja päin vastoin. Rouva myös oli muuttunut. Häntä olisi

tavallisissa oloissa luullut hiljaiseksi ja umpimieliseksi, vaan nyt

hän oli mitä puheliain ja hauskin. Lapset olivat kadottaneet ujoutensa

ja arkuutensa ja rupattelivat vapaasti; heitä myös kauppaneuvos

tulkitsi ja kertoili heistä vieraalleen. Että rouva täydellisesti voisi

olla heidän mukanaan ruvettiin nyt kauppaneuvoksen ehdotuksesta juomaan

krimiläistä viiniä, josta kauppaneuvos erittäin piti.

Oli aivan outoa tässä talossa tuollainen iloinen seura, mikä nyt oli

kauppaneuvoksen kamarissa. Sitä ei tapahtunut monta kertaa vuodessa,

mutta sitä suuriarvoisempia ne hetket rouvalle olivat. Täytyi kuukaudet

pitkät, jotka tuntuivat vuosilta, elää kuin linnassa, jonka ankaran,

umpimielisen herran edessä kaikki vapisivat, ei mitään vierailuja

kaupungilla, sillä niistä ei kauppaneuvos pitänyt; olla pelonalainen

kotivanki, jonka ilona ja huvituksena toki olivat omat lapsensa, vaan

joitten kanssa hän aniharvoin uskalsi antautua iloisiin leikkeihin

pelossa että niistä tulisi liika vallattomia, josta kauppaneuvos

ei pitänyt — tämän kaiken jälkeen tuntui rouvasta kuin juhla- ja

riemupäivältä saada olla muutama hetki vapaasti ja luonnollisesti

omassa kodissaan ja nähdä kauppaneuvosta rinnallaan hellänä, hauskana

aviomiehenä, joka hyväili häntä ja haasteli hänen kanssaan. Hän oli

siitä suuresti kiitollinen tuolle saksalaiselle vieraalle, jonka tulon

jälkeen hän jo kohta oli saanut hyviä toiveita.

Joka oli nähnyt kauppaneuvosta tavallisessa olossaan, ei olisi voinut

tuntea samaksi sitä iloista, puheliasta miestä, joka hän nyt oli.

— Minun pikku vaimoni ei ole suurta eikä rikasta sukua, kertoi hän

vieraalleen, ottaen vaimonsa käden omaansa — onpahan vaan pienen talon

tyttö maalta, mutta hän on sitä parempi minusta: hänessä ei ole oikkuja

niin kuin ensimäisessä vaimossani, vaan hän on hyvyys itse, oikea

enkeli! Milloinkaan ei ole hänessä ollut syytä, se on aina minussa,

jos joskus on väittelyä sattunut. Minä olen ollut monta kertaa paha,

alituisesti paha ja hyvin ikävä puoliso, mutta minun pikku Almani se

on sittekin aina niin kiltti ja hyvä. Hän on lahjoittanut minulle näin

kauniita lapsiakin.

Vaimonsa ja lastensa ympäröimänä ja heitä hyväillen ei voinut muuta

kuin ihailla heidän onneaan, eikä saksalainen ollenkaan uskonut hänen

puheitaan omasta pahuudestaan.

Kassööri tuli ilmoittamaan että konttoristit olivat menneet ja kysyi

pitikö hänen odottaa kauppaneuvosta kassan laskemista varten. Nyt oli

näet kuukauden viimeinen päivä, jolloin aina kassa laskettiin.

— Tulkaa tänne yhteen seuraan, lasketaan kassa sitte, sanoi

kauppaneuvos.

He viettivät koko illan hauskaa seuraa, ja kaikista hauskinna oli

kauppaneuvos.

Illallisen syötyä ja vieraan mentyä mentiin lukemaan kassaa.

Kauppaneuvos tahtoi kaikin mokomin rouvaansakin siihen toimitukseen

ja pikku Albert, joka vielä oli valveilla, tuli myös mukaan. Feeliks

makasi konttoorissa sikeässä unessa.

Kauppaneuvos keksi mielestään sievän tempun siinä, että luki rahoja

rouvansa helmaan.

— Miksi sinä Alma niin harvoin käyt täällä konttoorissa? torui hän

hellästi. Täällä on muutenkin niin ikävää ja yksitoikkoista, että olisi

hauskaa kun sinä aina kävisit täällä.

— Enhän minä tahdo tulla häiritsemään, teillä kun on täällä kaikilla

tärkeätä työtä.

— Siitä viisi! Minä olen itse niin jörö ja kylmä ja olen varmaankin

hyvin ikävä koko ympäristölleni. Mutta sinä, joka osaat olla niin

hilpeä ja viehättävä, sinun juuri pitäisi tulla aina tänne häiritsemään

meitä vähäsen. Se tekisi niin hyvää. Kyllä minä aina huomaan, kun

konttoristit joka puolen tunnin päästä ottavat paperikorista paperia

ja helistävät avainta... heillä on täällä niin ikävä, että pitää

olla jotakin huvitusta. Mutta minä en mahda sille mitään, minä olen

niin jäykkä. Minä olen myös liijan tarkka ja pikkumainen, kyllä minä

sen monta kertaa jälestä päin huomaan, mutta minä en mahda sillekään

mitään... Näin puheli hän rahoja lukiessaan, josta ei tahtonut oikeata

tolkkua tulla; hänen täytyi alottaa aina uudestaan. Viimein hän hylkäsi

koko toimituksen ja paiskasi kaikki rahat rouvansa syliin.

— Kyllä ne ovat oikein, oikeinhan ne ovat olleet aina ennenkin. — Vaan

minun mieleeni muistuu se juoppo Vänskä, joka kävi täällä päivällä.

Minä tein tyhmästi että annoin hänelle mitään; hänen vaimolleen ja

lapsilleen minun piti antaa. Lähetä sinä tämä hänen vaimolleen huomenna.

Näin sanoen antoi hän satamarkkasen rouvalleen ja kertoi sitte Vänskän

käynnistä. Hän näytti asiata ajatelleen jo ennemmin, vaikka hän vasta

nyt siitä puhui.

— Kyllähän se on surkeata, että viina tekee semmoisia raukkoja kuin

sekin Vänskä, puhui hän. Mutta ei se ole yksistään viinan syy. En

minä viinaa sitä varten valmista, että ihmiset sillä juovat itsestään

älyn ja voiman, — se on heidän oma syynsä. Minä valmistan sitä

nautintoaineeksi ja järkevästi käytettäväksi, — niin kuin kaikkea tässä

maailmassa on käytettävä järkevästi. Minkä minä taidan, että maailmassa

on niin paljo raukkoja, jotka yhdellä eli toisella tavalla syöksevät

itsensä turmioon? Mutta semmoisten onnettomia perheitä on autettava,

sillä ne ovat viattomia kärsimään. Sinä saat, Alma, etsiä muitakin

semmoisia perheitä, niin minä autan heitä. Ne olisi pantava linnaan

pakkotyöhön semmoiset miehet.

Näin hän useinkin puheli pienessä hutikassa ollessaan. Selvänä

hän oli niin kokonaan kiini kauppa-asioissaan, ettei hän joutanut

niistä puhelemaan, kun oli niin umpimielinen. Mitä hän lupasi, sen

hän myös täytti. Selvänäkin hän oli joskus ajatellut köyhäin lasten

kasvatuslaitosta, joka olisi hänen kaupunkiin perustettava, ja vaikkei

se aate ollut hänessä vielä aivan suurta valtaa saanut, oli se

kumminkin kehittymässä.

Levolle ruvetessa riisui kauppaneuvos itse Albertin ja laittoi

hänet nukkumaan. Ja hän oli niin hauskana ja sukkelana, että hänen

vaimonsa täytyi paljon nauraa. Hän oli nuortunut kolmekymmentä

vuotta ja oli kuin vasta nainut onnellinen aviomies. Vaimoltaan hän

polvillaan riisui kengät ja sukat, ja kaikilla muilla ylenmääräisillä

kohteliaisuuksillaan oli aivan tukehuttaa hänet, kun piti niin paljo

nauraa.

Jo yöpuvussaan ollen pyysi kauppaneuvos häntä vielä katsomaan lapsia.

He menivät. Kauppaneuvos ei malttanut olla toista tyttöään ottamatta

syliinsä ja suutelematta häntä, josta lapsi heräsi ja nähtyään olevansa

isänsä sylissä, isänsä, joka niin iloisena katseli häntä, rupesi lapsi

herttaisesti nauramaan ja uni karkottui häneltä kokonaan. Kauppaneuvos

pani sukat hänen jalkaansa ja vei hänet sylissään saliin, jossa he

kolmen rupesivat piilosille. Se oli lapsesta äärettömän hauskaa. Siinä

joutuivat huonekalut epäjärjestykseen, ja kaikki oli niin hauskaa,

kun he valkeissa vaatteissaan juoksentelivat. Kerran kun lapsi oli

etsimässä, löysi hän piilossa olijat sohvan takaa suutelemassa

toisiaan...

Aamulla kauppaneuvoksen jo mentyä konttooriin järjesteli rouva salissa

huonekaluja. Hän oli niin onnellinen, hän tunsi niin paljo iloa

rinnassaan. Sillä eilen oli hänellä ollut harvinainen juhlapäivä, josta

hän oli niin paljo iloa nauttinut. Samalla liiteli hänen ajatuksissaan

muistot niiltä ajoilta, jolloin kauppaneuvos häneen rakastui.

Samallaisella hauskalla tuulella oli hän aina silloinkin ollut, niin

hyvä ja rakastettava. Väliajoilla hän oli ollut hänelle kohtelias ja

huomaavainen. Silloin kun kauppaneuvos voitti hänet lupauksillaan,

silloin hän oli ottanut hänen päänsä niin sievästi käsiinsä...

Lapset tulivat hänen luokseen saliin silmät kirkkaina, ja toinen

tytöistä kysyi:

— Mamma, oliko se totta, kun yöllä oltiin täällä papan kanssa

piilosilla, vai oliko se unta?

— Totta se oli, lapseni.

— Miksi ei meitäkin herätetty! valittivat toiset pahoillaan.

Kuningattaren romaani.

Historiallinen novelli.

Kirj. _Emil Peschkau_. Suom. F.A.C.

Erään ruotsalaisen linnan muotokuvakokoelmassa löytyy naisen kuva,

niin erityisen viehättävä, että sen eteen jokainen kävijä mielellään

seisattuu, vaikkei ymmärtäisikään häntä opastavan vahtimiehen

selitystä. Kuvan viehätys ei kumminkaan ole ainoastaan sen erittäin

totisissa, viisaissa ja kuitenkin suloisissa vaaleanverisissä

kasvoissa, eikä siinä vastakohdassa, jonka toiselta puolen kuvan

silmiin pistävä korkea otsa ja sen suuret ankarasti katselevat silmät

ja toiselta kuvan miellyttävän pehmeä leuka ja sen pienoinen suu,

ikäänkuin suudeltavaksi luotuine huulineen, keskenään muodostavat.

Huomiota vielä enemmän kiinnittää tytön omituinen puku, sitä

omituisempi, kun tietää että edessä on eräs ruotsin kuningatar.

Vaatetuksensa ei ole kuninkaallinen, eikä naisellinenkaan, ja

ehdottomasti tulee sitä nähdessä ajatelleeksi uus-aikaisten

ameriikkalaisnaisten emansipatsiooni-harrastuksia. Kristiinalla on

yllään miehen takki, kumminkin tavallista pitempi, ja jonkun verran

aukeneva vyötäisistä ylhäälle päin, niin että voi nähdä ne valkeat

pitsit, jotka rintoja peittävät. Takin alta huomaa housut, jotka käyvät

punaisten, turkiksilla päärmettyjen pienten saappaiden päällitse,

ja hänen vaalealla tukallaan on yksinkertainen vaatettava, samoista

jaloista turkiksista tehty myssy.

Jos tunteekin maailman historian salaisuuksia, ei tämän nuoren

kuningattaren olento omituisuudestaan siltä mitään kadota, vaan on

meille tuon puku-arvoituksen selittäminen mahdollista.

Kristiina oli Kustaa Aadolfin tytär, ja kun suuri kuningas oli

1632 kuollut Lützenin kentällä, tuli 6-vuotinen tyttärensä hänen

seuraajakseen valtaistuimella; vastaiseksi tosin "holhoojahallituksen"

turvin, mutta jo 18-vuotiaana otti hän hallitusohjakset omiin käsiinsä.

Kasvatuksensa oli ollut kerrassaan miehelle sopiva. Tähän tuli

vielä lisäksi, että hän oli hyvin lahjakas; hän kääntyi jo aikaisin

erityisellä hartaudella tieteisiin ja oppi ylenkatsomaan totiselle

hengelle arvottomana kaikkea, mikä useammalle ihmiselle iloa tuottaa

tahi sydäntä liikuttaa.

Hallitsijana tahtoi olla Kustaa Aadolfin tytär, ja muu elämänsä kuului

tieteelle.

Hän erkani hovitavoista joka suunnalle, seurapiirinsä vaikuttavat

henkilöt olivat kaikki oppineita, joita hän luokseen kutsui kaikesta

Euroopasta (myöskin suuren fllosoofin Carthesiuksen oli hän hoviinsa

kutsunut), ja kun hallituskunta, sen etunenässä valtiokansleri

Akseli Oxenstjerna, hänelle esitti sen toivon, että hän antaisi

kätensä Brandenburgin Freedrikki Vilhelmille (vastaiselle "Suurelle

vaaliruhtinaalle'"), loukkautui hän suuresti, kun hänestä noin

tuostaan oli voitu luulla moista inhimillistä heikkoutta. Hän selitti

juhlallisesti, ettei hän milloinkaan tahtoisi mennä naimisiin,

ja piti myös siitä kiinni, kun häntä myöhemmin muistutettiin

velvollisuuksistaan maataan kohtaan. Vuonna 1649, 23-vuotisena, hän

toistamiseen vielä antoi valtioneuvostolle saman selityksen ja samalla

pakoitti tämän ynnä säädyt valitsemaan orpanansa Kaarle Kustaan

vallanperijäksi perinnöisyysoikeudella.

Kuningattaren jatkuva elämä mutkitteliin omituisimmalla tavalla, johon

ei löydy mitään selitystä historiallisista teoksista. Niistä kumminkin

käy selville, ettei tätäkään haurasta ihmissydäntä mahtava rakkaus ole

jättänyt koskettamatta.

* * * * *

Eräänä kevätpäivänä 1650 pani Tukholman mielet kuohuksiin uutinen

murhasta, joka oli tapahtunut hyvin kummallisella tavalla.

Edellisenä yönä oli jostakin niistä ahtaista jyrkistä solista, jotka

"Stortorgetin" kauppapaikalta vievät alas laivasillalle suolajärven

luo — tuskin sadan askeleen päässä kuninkaallisen linnan puutarhan

muurista, — äkkiä kuulunut aseiden kalsketta; hätähuuto oli kuulunut ja

vahdin saapuessa paikalle oli nuori aatelismies juuri vetänyt miekkansa

mustassa ritaripuvussa olevan miehen rinnasta, joka makasi kuin kuollut

kadun graniittiperustalta. Vahti näki vielä, mitenkä yön pimeydessä

kolmaskin pakeni, joka oli suunnannut matkansa Mälarinjärvelle

päin, mutta ei seurannut pakenijaa, vaan katsoi parhaaksi vangita

aatelismiehen ja huutaa ihmisiä apuun, jotka kenties vielä voisivat

auttaa haavoitettua. Tämä vielä eli ja äkkiä näytti siltä kuin olisi

tahtonut kohota pystyyn. Verestävät silmänsä ohjautuivat voimattoman

vimman kamalalla ilmeellä vastustajan nuoruutta uhkuvaan olentoon,

sitte avautuivat hänen huulensa, jolloin voitiin kuulla seuraavat

vaivoin esille puserretut sanat: "Elkää häntä uskoko — hän on minut

houkutellut tähän ansaan — hyökännyt päälleni — koska olen hänen

salaisuutensa — hän on pahan tekijä — hän pelkäsi..." Lopuksi kuultiin

ainoastaan hengästynyt korahdus, tuskallinen korina, onnettoman pää

retkahti kivelle jälleen, hän oli kuollut.

Muutamat läheisistä taloista sillä välin paikalle ehättäneet porvarit

olivat heti tunteneet kuoleman kielissä olevan miehen. "Herra Galeas

Salvius”, kuultiin heidän murajavan, ja samassa osoitti eräs porvari

uhkaavasti aatelismiestä.

"Taaskin muukalainen!" huusi hän ja siltä näytti kuin olisi tahdottu

käydä tämän kimppuun.

Vahti, joka juuri oli ottanut miekan hänen kädestään, pyysi

hiljaisuutta ja käski vangitun sanomaan nimensä.

"Olen markiisi Fiilip von Roche Talmont", sanoi tämä äänellä, joka

tosin osotti kummastusta, mutta ei mitään kiivautta. "Herra Galeas

Salviuksen tunsin, mutta en ymmärrä hänen viimeisiä sanojaan, enkä tätä

hyökkäystä, sillä _hän_ se toisen miehen kanssa minun päälleni karkasi,

vieläpä takaapäin tuosta porttikäytävästä. Että niin onnellisesti

selviysin asiasta, siitä on minun varmaankin kiittäminen ainoastaan

kaikkivaltiasta ja puhdasta omaa tuntoani. Olen tosin, hyvät ihmiset,

muukalainen, tuskin neljää viikkoa ollut Tukholmassa, mutta en tiedä,

olenko tehnyt kärpäsellekään mitään pahaa. Mikä noin on voinut

suututtaa herra Galeas Salviuksen minuun, sitä en ymmärrä, ja mitä

salaisuuteen tulee... no niin, minulla on kyllä salaisuus — jotakin

salaisuuden tapaista, mutta pahan tekijän salaisuus se ei ole, sen

voitte uskoa."

Sitte vaati hän vahtia kulettamaan itseään pois, ja murinassa, jota

taas kuului, oli jotakin hyväksyvää. Hänen tyyni käytöksensä, voimakas,

miellyttävä ryhtinsä, omituinen miehekäs iloisuus, jota olentonsa

tuossakin varsin tukalassa tilassa uhkui, kiinnittivät itseensä. Nuo

terveet, uskaliaasti veistetyt kasvot vaaleine silmineen ja lyhyine

vaalean ruskeine leukaan suippenevin kavaljeeripartoineen olivat

tukholmalaisille vähemmän tuntemattomat kuin Galeas Salviuksen tumman

synkkä naama, joka kyllä kuului vanhaan ruotsalaiseen sukuun, mutta oli

perinyt äitinsä, Livornosta kotoisin olevan naisen, italialaiset kasvon

juonteet. Kuollutta vietäessä pois seurasivat melkein kaikki silmät

ainoastaan säälien nuoren markiisin notkeaa olentoa.

Surullinen tapahtuma jäi sitä enemmän pääkaupungin puheen aineeksi,

kun Roche Talmontin markiisilla oli huono onni puolustautuessaan.

Ilmoituksissaan oinasta persoonastaan häntä kyllä ei saatu valheista

kiinni ja mitä hän siitä ainoasta salaisuudestaan ilmaisi, joka

hänellä oli, se sai pian vahvistusta. Nimensä oli todellakin Fiilip,

Roche Talmontin markiisi ja oli Brüsselistä kotoisin. Siellä oli hän

voittanut espanjalaisen grandin tyttären sydämen, grandin, joka oli

Alankomaiden hallitusta johtavan perintöprinsessan ministeri. Mutta

rikas espanjalainen ei ensinkään näyttänyt taipuvaiselta tekemään

köyhää flamilaista markiisia onnelliseksi tyttärensä kättä hänelle

lahjoittamalla, vaan eräänä päivänä Roche Talmont ryösti rakastettunsa.

Pitkälle he eivät kumminkaan päässeet, ja seuraus oli, että Donna Luisa

Mendez sulettiin luostariin ja Roche Talmont hallitsijattaren käskystä

ajettiin maasta pois.

Ollen varaton ajatteli hän koetella onneaan jossakin hovissa, ja

niin tuli hän vihdoinkin Tukholmaan, joka siihen aikaan mahtavasti

veti luokseen lahjakkaita, maailmassa eteenpäin pyrkiviä luonteita.

Oppineet ja kirjailijat, joita kuningatar suojeli, Vossiukset,

Heinsiukset, Mézerayt, Salmasiukset, Naudet, Meibomit, Carthesiukset,

täyttivät maailman ylistyskirjeillä, jotka kertoivat "pohjoismaisesta

Pallas Atheenasta" ja Suuresta Kristiinasta, joka etuluuloitta

kummastusta herättävällä tarkkanäköisyydellä kykyjen tuntemisessa

tasoitti tien itsekullekin, joka sen ansaitsi. Mutta Roche Talmont

ei tiennyt, ikävä kyllä, enemmän kuin usea muukaan sitä, että

Ruotsin kuningatar oli aulis ainoastaan oppineille. Hänelle tosin

onnistui tulla kuningattarelle esitellyksi, mutta tämä kuunteli häntä

välinpitämättömästi, ja käänsi silmänsä hänestä miltei halveksien.

Markiisi-poloinen ei ollut eläessään paljoa muuta kirjoitellut kuin

rakkauden kirjeitä Donna Luisalle ja sitä paitsi oli hänen ulkomuotonsa

kokonaan maailman miehen: mikä hänen sanoistaan kaikui kuningatarta

vastaan, ei tosin ollut hengetöntä, mutta siinä oli maailman mielisten

ihmisten vihattu henki. Niinpä erkani kuningatar hänestä jotakuinkin

suosiottomasti ja antoi muistutuksen Mézeraylle, joka oli johtanut

maanmiehensä hänen luokseen. Roche Talmont huomasi, ettei hän täällä

ollut paikallaan ja olisi varmaan jättänyt Tukholman tuota pikaa

ellei olisi joutunut hurvittelijain pariin, joita Kristiinan orpana,

tuo maailmanmielinen pfalzkreivi Kaarle Aadolf, väliin arveluttavasi

lähenteli. Näiden seurassa oppi Roche Talmont myöskin tuntemaan Galeas

Salviuksen, joka tosin työskenteli oppineena omassa laboratoriossaan

jonkunlaisella menestyksellä harjoitellen kemiallisia opintoja,

mutta huikentelevan elämänsä takia oli tullut kuningattaren piiristä

karkoitetuksi. Tuttavuus oli kaikkien niiden sanojen mukaan, jotka

siitä tiesivät, ollut ainoastaan aivan pintapuolista, niin että

yöllinen päällekarkaus, olipa sen sitten alkuunpannut kumpainen

hyvänsä, ruotsalainen tahi flamilainen, jäi yhtä selittämättömäksi.

Markiisin asiaa pahensi kumminkin tuntuvassa määrässä eräs asianhaara,

jota alussa ei ensinkään oltu otettu huomioon. Alettiin näet puhella

siitä tuntemattomasta, joka oli paennut sillä hetkellä kuin vahti

näyttäytyi. Tuntemattoman olisi Roche Talmontin sanojen mukaan pitänyt

oleman Galeas Salviuksen toverin, mutta tämän ystävistä ei löytynyt

ketään, jota pieninkään epäluulo olisi voinut kohdata. Sitä vastoin

kävi selville, että markiisin oma palvelija mainitun yön perästä oli

kadonnut ja jäänytkin kadoksiin. Roche Talmont koetti turhaan selittää

tätä katoamista, joka rasitti häntä kovin. Tuomareihin vaikutti sitä

paitsi häntä vastaan se seikka, että hän oli rahaton keinottelija, jota

kyllä voi luulla hämärien juonien nivojaksi.

Niinpä siis kaikki tuntui kallistuvan vahvistamaan sitä todistusta,

jonka murhattu viimeisinä hetkinään oli antanut.

Näiden Galeas Salviuksen viimeisten sanojen mukaan, niin hämäriksi kuin

ne muutoin jäivätkin, oli markiisi Roche Talmont hänen murhaajansa,

oli kavaluudella käynyt hänen kimppuunsa ja lyönyt häneen kuolettavan

haavan. Siitä huolimatta viivytteli hovioikeus, jonka ratkaistavaksi

asia Espanian lähettilään myönnytyksellä oli lykätty, silmiinpistävän

kauvan päättäessään sitä. Näytti siltä kuin olisi markiisin

persoonallisuus tehnyt tuomareihinkin niin edullisen vaikutuksen, että

he ainoastaan suurella vaivalla voivat päättää hänen langettamisestaan.

Kun kuningatar vihdoinkin, tuskastuneena moisesta pitkällisestä

vitkastelusta, itse vaati tuomiota, annettiin se ja se kuului:

mestauskuolema.

Samana päivänä, kun tuomio julistettiin, antautui Kristiina puhelemaan

siitä hovineitsyensä Helena de la Gardien kanssa. Tämä nuori impi oli

ainoa henkilö, jota kohtaan kuningattarella oli jotakin sydämelliseen

myötätuntoisuuteen vivahtavaa tunnetta. Vaikka Helena — oman

selityksensä mukaan — oli muuta kaikkea kuin oppinut ja vaikka hän

herttaisella tavallaan usein uskalsi puoltaa arkielämän riemuja, nautti

hän kumminkin Kristiinan erityistä suosiota. Tämä löi häntä suopeasti

poskellekin ja suuteli sitte otsalle.

"Lapsi olet, Helena, sinua kyllä kärsii," oli hänellä tapana sanoa.

Politikoitsijat ja oppineet saivatkin vain osakseen kuningattaren

kunnioituksen ja ihmettelyn. Mutta "lapselle" taas, joka oli ainoastaan

muutamia vuosia häntä itseään nuorempi, avautui jotakin siitä

tunne-elämästä, jota kuningatar ylenkatsoi, mutta joka kuitenkin kyti

hänen povessaan.

Helena ei ollut vähän kummissaan siitä, että kuningatar näytti

siveellistä tyytyväisyyttä markiisin tuomiosta. "Majesteetti", uskalsi

hän vastustaa, "jos tuo markiisi-poloinen kumminkin on syytön, jos

herra Galeas Salvius karkasikin hänen kimppuunsa.”

"Tuomio on joka tapauksessa oikea", keskeytti Kristiina tulisemmin kuin

muutoin oli hänen tapansa. "Ryöväri ei Galeas Salvius ollut, hän oli

oppinut — tosin oppinut, joka... Jos oli päälle karkaaja, silloin oli

hänellä syynsä hyökkäykseen."

"Ja mikä olisi syy ollut, Majesteetti?" kysyi Helena.

Kuningatar nauroi ylenkatseellisesti ja sanoi pilkallisesti:

"Kummallakin oli luonnollisesti rakkausjuttuja! Rakkausjuttuja ja aina

vaan rakkausjuttuja! Ikäänkuin ei olisikaan muuta parempaa tekemistä!

Nyt heillä on kumpaisellakin palkkansa ja sen ovat kumpainenkin

ansainneet."

Helena katseli salavihkaa hallitsijatartaan ja sanoi sitte arasti ja

hienolla hymyllä:

"Majesteetti on julma rakkautta kohtaan, julma ja puolueellinen.

Minkätähden olisivat runoilijat lauluissaan niin huikaisevilla väreillä

ylistäneet rakkautta korkeimmaksi maailmassa?"

"Runoilijat etsivät ainoastaan kiitollisia aineksia omituisille hengen

lahjoilleen. Ja arki-ihmisten alhaiset himot ovat luonnollisesti heille

kiitollinen aine, kuten filosoofeillekin, jotka eläimiäkin tutkivat.

Mutta minkätähden sinä niin kiivastut — olisitko...”

"En, hyvä Majesteetti — en tunne rakkautta, puolustan sitä vain, kun

Majesteetti sitä tuomitsee. Majesteettikaan sitä ei vielä tunne. Mutta

jos eräänä päivänä tulette sen tuntemaan —"

Kuningatar purskahti nauruun.

"Olet lapsi! Mutta lapsenkin pitäisi huomaaman... Missä olisikaan se

mies, joka minut rakkauteen käännyttäisi? Myöskin henkisesti korkealla

oleville miehille on rakkaus leikkiä ja nainen, joka on rakkauteen

taipuvainen, leikkikalu. Miehet tarvitsevat leikkikaluja ja meiltä

koetetaan soaista silmät, kuvitella meille jotakin löytyväksi, mitä

ei olemassa ole, siinä mielessä että olisimme taipuvaiset heitä

palvelemaan. Minä ja rakkaus! Lapsi, lapsi, mitä on mennytkään päähäsi!

Siitä voisin miltei tuntea itseni loukatuksi. Mutta puhelkaamme muista

asioista! Olen päättänyt näyttää teille, etten ole mikään hiuskarvan

halkasija ja ettei minulla ole mitään muistuttamista huvia vastaan, jos

sillä vaan tarkoitetaan jotakin järjellistä tahi edistetään korkeaa

ajatusta. Ainoastaan tarkoituksen mukaisuuden puute minua vihoittaa

sekä tavallinen huvin himoitseminen. Olen juuri lukenut neuvonantajieni

Meibomin ja Kauden kirjoitelman vanhojen kreikkalaisten soitannosta

ja tanssista, mainion teoksen, joka on minut hurmannut. Niinpä siis —

teidän pitää saaman tanssijaiset, mutta tahdomme tehdä vanhan Helleksen

eläväksi! Naude antakoon opetusta muutamille soittajille tetrachordan

käyttämisessä ja Meibom tulee tanssia johtamaan. No, lapsi, mitä sanot

sinä?"

Helena katsoi käskijäänsä, silmät selällään tuijottaen. "Meibom",

sammalsi sitte, "Meibom — tuo vanha kirjatoukka — johtaisiko tanssia?"'

Nyt näytti kuningatar todenteolla tuskastuvan. Kulmakarvansa

rypistyivät kokoon, niin että se pieni juova, joka niiden välissä jo

oli olemassa, uhkaavasti syventyi ja todenmukaisesti olisi ukonilma

lauvennut tyttörukan päälle, ellei kuningattaren käsikirjuri juuri

samassa olisi tuonut kirjettä espanjalaiselta lähettiläältä, Kuningatar

luki sen ja pudisti kummastuneena päätään. "Kirje hallitsijattarelta,

jonka kirjeen erään Brysselistä kotoisin olevan naisen on määrä

persoonallisesti toimittaa minulle — se on kummallista. Minkä näköinen

on tuo nainen?"

"Nuori ja kaunis ja hyvin murheellinen. Hän on aivan mustiin puettu."

"Viekää hänet vastaanottohuoneeseen ja sanokaa, että minulla ainoastaan

on lopetettavana eräs tieteellinen työ. Tulen häntä sitte vastaan

ottamaan."

Kirjuri kumarsi ja meni, mutta Kristiina kirjoitti vielä kaksi kirjettä

Meibomille ja Naudelle.

"Tahtoo näyttää, ettei ole utelias", ajatteli Helena de la Gardie.

"Mutta utelias hän on kumminkin — aivan niin kuin minäkin."

Viisi minuuttia myöhemmin meni kuningatar vastaanottosaliin.

* * * * *

Kristiinan ensimäinen ajatus vieraan nähdessään oli arvostella

miespuolista sukupuolta. Että nämä herrat huomasivat kaiken

yhtä "kauniiksi", mikä vaan naisvaatteita kantoi eikä ollut

nimenomaan rumaa! Miten oli mahdollista sanoa noita vähäpätöisiä

kasvoja kauniiksi! Noita värittömiä, intohimon tahi muun taudin

syövyttämiä kasvoja, noita silmiä, jotka muistuttivat katoolilaisten

naismarttiirain kuvia! Ja kuinka vähän henkeä olikaan tuossa

hallitsijattaren lähettiläässä! Millä harhailevilla sanoilla hän ojensi

hallitsijattarensa kirjoituksen!

Kristiina otti kirjeen, mursi sinetin ja luki, sillä aikaa kuin

vieras, vieläkin kummastuksissaan tarkasteli nuoren kuningattaren

miltei miehenpuolista pukua ja sitte, ikäänkuin olisi äkkiä herännyt

unesta tahi kylmästä kosketuksesta tullut uuden ajatuksen valtoihin,

kiinnitti suuret tummat silmänsä kuumeentapaisella kiihkolla

Kristiinan piirteisiin. Tämä ei näyttänyt minkäänlaista liikutusta

ja sanoi lopulta välinpitämättömästi: "Olette siis Donna Luisa de —

de Mendez? Se tyttö, joka viekottelutti itsensä Roche Talmontilla,

samalla miehellä, joka pääkaupungissani on tehnyt itsensä syypääksi

kammottavaan rikokseen."

Donna Luisa lyyhistyi kokoon ja jotakin vihan tapaista lensi hänen

kalpeille kasvoilleen. "Majesteetti", sammalsi hän, "hänen korkeutensa,

hallitsijatar..."

"Olen lukenut hänen korkeutensa kirjeen. Herra markiisi saa siinä

hyvän todistuksen, ja sen suopeat sanat, sen melkein runollinen

kokoonpano saattavat minut siihen luuloon, että rakkaudenhistoriallanne

olette kääntänyt meidän ylhäisen sisaremme silmät samoin kuin vanhan

holhoojannekin ja kunnon isänne, jota päälle päätteeksi olette

vaivannut hänen kuolinvuoteellaankin mokomilla uskotteluilla."

Näitä sanoja kuullessaan puhkesi nuori nainen äkkiä kovaan

nyyhkytykseen ja Helena de la Gardie riensi häntä tyynnyttämään.

Kuningatar kohautti olkapäitään, mutta kovuus pakeni nyt hänen

kasvoiltaan, jotka olivat kaikkea muuta, vaan eivät tylyt, ja äänensä

kaikui nyt leppeämmin. "En tahtonut mieltänne pahoittaa", sanoi

hän. "Eihän ole kaikkien osa nähdä läpi ihmiselämän arvottomuutta

ja kohota sen yläpuolelle. Olen kirjeestä havainnut, että ansiokas

isänne on kuollut ja teille jättänyt joltisenkin omaisuuden. Ja nyt

juoksentelette te tuon markiisipoloisen jälessä, ettekä ajattele hänen

haluavan naimisiin kanssanne ainoastaan rahojenne vuoksi."

Donna Luisa, joka jälleen oli tullut tajuunsa, pudisti rajusti päätään.

"Majesteetti unhoittaa", sammalsi hän, "että hän olisi ollut valmis

lähtemään kanssani maailmalle silloinkin, kun minulla oli vähemmän kuin

hänellä."

Kuningatar kohautti taas olkapäitään.

"Silloin olitte hänen leikkikalunsa, jonka hän olisi hylännyt

kauniimman ja rikkaamman tieltä. Mutta jättäkäämme se seikka! Tuskin

onnistunee minun pelastaa teitä hullusta intohimostanne, joka näyttää

teille asiat toisenlaisessa valossa kuin ne ovat todellisuudessa,

vaikka mielelläni pelastaisinkin, kun minä niin säälin teitä. Oletteko

kuullut, että oikeus jo on julistanut tuomionsa?"

Ankara vavistus valtasi tytön olennon, hän oli pakahtumaisillaan ja

olisi nyykistynyt siihen paikkaansa, ellei hovineidin käsivarsi olisi

ottanut häntä vyötäisistä kiinni. Mutta seuraavassa tuokiossa hän

riuhtasi itsensä irti ja syöksyi käsiään väännellen kuningattaren

jalkojen juureen.

"Armoa!" voihki hän, "armoa onnettomalle!"

Kristiina oli ääneti. Vasta hetkisen kuluttua sanoi hän tyynesti,

totisesti ja varmasti, mutta ilman kylmyyttä:

"Tuomarit ovat tehneet oikean tuomion, enkä tule siinä mitään

muuttamaan. Nouskaa ylös ja ajatelkaa, että mies, jonka hyväksi

puuhaatte, on murhannut ihmisen ja ajatelkaa myöskin, ettei noiden

molemman väliseen riitaan voi olla mikään muu syynä kuin taasenkin joku

rakkausjuttu."

Donna Luisa oli seurannut kehoitusta nousemalla ylös ja näytti siltä

kuin olisi hän oitis muuksi muuttunut. Ei hän enää itkenyt eikä enää

vapissut. Jotakin uhkan kaltaista oli hänen piirteissään ja kumminkin

jotakin parempaakin kuin uhkaa, hänen silmistään loisti nyt vielä

enemmän kuin ennen marttiiranaisen ylevyyttä.

"Kaikkivaltias suokoon tämän julmuuden anteeksi", sanoi hän miltei

tyynesti. "Teidän Majesteettinne ei tunne rakkautta, muutoin te

uskoisitte uskollisuuteen. Roche Talmontin markiisi on surmannut tuon

ihmisen puolustaessaan itseään. En tiedä minkätähden, mutta otan

kumminkin valalleni, ettei hän ole kestäkään toisesta naisesta pitänyt.

Onko minun sallittu tavata sulhastani?"

Kuningatar tarttui kelloon ja kutsutti yhden vahdissa olevista

upseereista luokseen.

"Saattakaa Donna Luisa de Mendez vankilaan", sanoi hän tälle. "Sanokaa

päällysmiehelle, että sallin tämän naisen puhutella Roche Talmontin

markiisia niin kauvan kuin häntä haluttaa, ilman vieraita miehiä.

Puhuttelu tapahtukoon yhdessä valtiovankien kamarissa. Ja kolmen päivän

aikana auringon noususta auringon laskuun sallin näin tapahtuvan." Sitte

osotti hän keveällä käden liikkeellä, että Donna Luisa sai mennä ja

tämä teki sanattoman kumarruksen ja seurasi upseeria.

* * * * *

Kristiina palasi Helena de la Gardien saattamana omiin

yksityishuoneisiinsa. Hän ei virkkanut mitään, mutta kasvonsa

ilmaisivat, että henkensä oli kiihkeässä toiminnassa. Yhtäkkiä

seisattuen sanoi hän:

"Jos salaista käytävää käytämme, voimme olla vankilassa ennen donnaa."

Helena katsoi häneen kummastellen. "Mitä mielii Teidän Majesteettinne

tehdä?"

"Tahdomme tutkia rakkautta, lapsukaiseni", sanoi Kristiina

pisteliäästi. "Mutta joutuin! Voit saada vaippani. Joudu nyt!"

"Majesteetti", väitti Helena vielä kerran pelokkaasti vastaan, mutta

kuningatar loi häneen yhden noita silmäyksiä, joiden edessä miesten

moisten kuin Oxenstjernan ja Torstenssoninkin vastustus raukesi

tyhjiin. Sellaisina hetkinä muistuttivat hänen kasvojensa piirteet,

ryhtinsä, koko olentonsa niin merkillisellä tavalla hänen suurta

isäänsä, että kaikki notkistui. Oli kuin olisi Kustaa Aadolfin

lannistamaton henki yhtäkkiä ilmi eläväksi vironnut.

Kristiina kävi vaatteushuoneessaan ja otti ylleen yhden niitä

ratsastusvaippojaan, joita hän tavallisesti kantoi päällyspukunaan.

Sitte pani hän turkkimyssyn päähänsä, ja hovineitsyenkin oli

valitseminen vaippa ja myssy, ja tuskin viittä minuuttia myöhemmin

seisoi kuningatar jo vankilan päällikön edessä, joka oli joltisestakin

hämillään niin odottamattomasta vierailusta. Kuningatar toisti sen

tehtävän, jonka vähää ennen oli antanut vahtivalle upseerille, ja

kysyi sitte, olivatko valtiollisten vankien kaikki kammiot varustetut

tarkastelu-luukuilla.

Päällikön vastattua tähän kysymykseen myöntävästi, käski kuningatar

viemään Roche Talmontin parhaaseen semmoiseen kammioon ja jättämään

hänet sitte sinne kahden kesken Donna Luisan kanssa.

"Myöskin toivon", pitkitti hän, "että kaksi hyvää ateriaa ynnä viiniä

viedään heille sinne... ja nyt viekää meidät siihen loosiin, josta

käsin voimme nähdä ja kuulla kaikki, mitä kamarissa tapahtuu."

Päällikkö kumarsi äänettömänä, näytti siltä kuin ei olisi osannut mitä

sanoa. Hän johti kuningattaren pieneen huoneeseen. Helena huudahti

hämmästyksestä, kun päällikön juuri sulettua tuon ikkunattoman

huonepahaisen huomasi sen eräässä seinässä olevasta aukosta vangittujen

huoneen.

"Mutta täältä meidät huomataan, majesteetti", sanoi hän.

"Se on mahdotonta", vastasi päällikkö. "Luukut ovat niin hyvästi

salattuina seinäpeitteiden koristeisiin, että niitä tuskin mitenkään

voi nähdä. Sitäpaitsi on täällä niin hämärä ja vaikka vanki olisi

löytänytkin luukun, ei hän kumminkaan voisi mitenkään huomata, mitä

täällä tapahtuu."

Kristiina ilmaisi tyytyväisyytensä ja lähetti sitte päällikön pois.

Hiukkasen aikaa sen perästä nähtiin, miten vankihuoneen ovi avautui ja

markiisi vahtimiehen saattamana astui huoneeseen.

"Täällähän on viehättävää", sanoi Roche Talmont melkein iloisesti,

käydessään tuohon valoisaan, ystävälliseen koppiin. "Voipi nähdä

sinitaivaan, ja todellakin, puut ovat jo käyneet vihreiksi! Täällä on

minun siis asuminen — kunnes...?" Hän teki kädellään liikkeen poikki

kaulansa ja kasvonsa olivat niin rauhalliset kuin olisi kysymyksessä

ollut vain joku pila. Muutoin oli hän ainoastaan hieman muuttunut, oli

vain käynyt jonkun verran kalpeammaksi.

Vahti nyykäytti päätään ja jätti sitte huoneen. Kuultiin raskaan salvan

työntyvän ovelle mutta ainoastaan muutamia minuutteja kului kun ovi

aukeni uudestaan. Huudahdus, joka kiihdytti kuuntelijain verien juoksua

— vielä toinen — ja Donna Luisa makasi markiisin sylissä. Hetkisen

kuluttua irroitti tämä hänen käsivartensa olkapäiltään, otti hänen

kätensä omiinsa ja katsoi häneen hellästi.

"Lapsi raukka!" sanoi hän. "Oletko todellakin sinä itse? Ensin luulin

näkeväni unta."

"Isäni on kuollut, Fiilip", sammalsi tyttö, "kaikki esteet ovat

raivatut tieltä. Saavuin, muassani kirje prinsessalta kuningattarelle."

Roche Talmont puristi huulensa hampaittensa väliin ja keveä varjo

lennähti hänen kasvoilleen. Sitte veti hän vapisevaa tyttöä käsistä,

asetti hänet tuolille istumaan ja otti toisen tuolin vierelle

itselleen. Musta pitsihuivi oli valunut Donna Luisan hartioille

ja putosi nyt kokonaan maahan. Kuningatar huomasi hontelon, mutta

täydelleen kauniin vartalon. Roche Talmont silitteli hyväillen tytön

mustaa tukkaa ja vei sitte hänen kätensä huulilleen.

"Tiedät kaiken?"

Nyt virtasivat kyyneleet yhtäkkiä Donna Luisan silmistä, nyyhkyttäen

nojausi hän Roche Talmontiin, painoi päänsä hänen syliinsä ja pani

käsivartensa hänen ympärilleen.

Tämän otsa synkistyi. Kyynel herahti varkain hänen kasvojaan myöten

alas partaan.

"Jospa et olis minusta mitään kuullut!" sanoi hän tukahtuneella

äänellä. "Mielelläni tahtoisin kärsiä kaikki maailman kidutukset,

jos sillä voisin pelastaa sinut tästä tuskasta, rakas lapseni. Mutta

rohkaise mielesi. Kaikki ei vielä ole kadoksissa. Kuningatar voi minut

armahtaa."

Donna Luisa pudisti päätään epätoivoisesti.

"Tuosta julmasta naisesta elä mitään toivo! Olen maannut hänen

jalkojensa juuressa ja rukoillut edestäsi, mutta se oli turhaa."

Roche Talmont huokasi ja Donna Luisa nousi seisoalleen, ikäänkuin olisi

tuntenut tarvetta katsoa hänen silmiinsä. Tämä nojasi hänen kasvonsa

rintaansa vastaan ja silitteli häntä, kuten lasta rauhoitetaan.

Huulillaan majaili hymyily ja äänensä kaikui jälleen varmana ja

iloisena.

"Kantakaamme tyynesti mitä osaksemme on määrätty", sanoi hän. "Rakastan

elämää ja jätän sen sitä suuremmalla kaiholla, kun olen sinut löytänyt.

Myöskin surettaa minua, kun en voi valaista tätä pimeyttä, enkä

kunniaani pelastaa. Mutta en pelkää kuolemaa, olen joka hetki valmis

ottamaan sen vastaan ja kävisin naurusuulla sen eteen, ellei minulla

olisi sinua!"

"Tulen kanssasi kuolemaan, Fiilip", kuiskasi Donna Luisa.

"Ei, ei! Se olisi rikos ja säilyttäisi raskaan taakan hartioilleni.

Ja miksikäpä kuollakaan? Kun ensimäinen tuska on ohitse, tulee niin

olemaan kuin olisin luonasi. Kuvani tulee alati sinua ympäröimään, eikä

milloinkaan tule mikään varjo, mikään sattuma lempeämme himmentämään,

mikä kyllä muutoin niin usein tapahtuu. Kuolema ei ole mikään kuolema

rakkauden edestä, Luisa, ja kuta kauvemmin elät, sitä kauvemmin elän

minäkin, sillä minun sieluni on sinun sielussasi."

Donna Luisa katsoi häneen ja kyyneleistä vielä kosteissa silmissään

välähti omituinen tuli.

"Oi Fiilippini, jos kuningatar kuulisi sinun noin puhuvan,

mahtaisikohan hän sinua silloin vielä edelleenkin pitää pahantekijänä?"

"Olen tehnyt rikoksen", vastasi Roche Talmont, "ja tuomio on tosin

ankara, mutta ei väärä. Minun olisi pitänyt ainoastaan häätää

luotani päällekarkaajani; mutta jouduin vihan vimmaan ja oitis

työnsin miekkani tuon miehen ruumiiseen. Kenties olisi kuningatar

mieluumminkin laupeuteen taipuvainen ellei tässä olisi kysymyksessä

vanhan ruotsalaisen aatelissuvun jälkeläinen. Vierasten hallitusta

ei katsota laupein silmin ja maan aatelisto on vallanhimoinen eikä

rakasta Kristiinaa, se tuskin taitaisi hänen edessään taipua, ellei hän

olisi Kustaa Aadolfia tytär. Kristiina on kylläksi järkevä, ettei tätä

myöntäisi ja jos minut tavottaa lain koko ankaruus, niin olen kukaties

ainoastaan valtioviisauden uhri."

Donna Luisa pudisti rajusti päätään.

"Olet liijan hyvä Fiilippini. Puolustat vielä tuota sydämetöntä naista.

Mutta tahdon kostaa hänelle puolestasi. Niin, elää halajan, mutta

ainoastaan pelastaakseni kunniasi, ja rangaistakseni niitä, jotka ovat

sinua vastaan rikkoneet."

Roche Talmont vei taas hänen kätensä huulilleen.

"Uskon, että kumpikin vielä tulemme elämään ja että minun kerran

onnistuu selvittää kaikki arvoitukset. Sisällinen ääni sallii minun

edelleenkin toivoa, että Kristiina minut armahtaa. Sydämetön hän ei

ole. Sitä en voi uskoa. Nainen, joka hänen tavoin harrastaa mikä on

korkeinta, ei voi olla sydämetön. Hänen on ainoastaan kiero opetus

vienyt harhaan, ympäristönsä, kunnianhimonsa olla suuren isänsä

tytär tahi mieluumminkin hänen poikansa. Tahtoo miehiä jäljitellä

eikä ole vielä havainnut, että löytyy korkeampaakin kuin miehenä

olla: olla ihmisenä! Hänellä on se himmeä tunne, että on suloista

tuntea maailmaa ja vallita ihmisiä henkisesti, mutta hän sekoittaa

tiedon ja tieteilemisen toisiinsa. Ajatus on kummallinen... olen

ainoastaan muutamia vuosia häntä vanhempi... mutta tahtoisin olla

opettajansa! Tahtoisin kulettaa hänet kirjojen keskeltä kansan keskeen,

kukkakokoelmista kukkimisaikaan, tahtoisin... hänellä olisi pitänyt

olla opettaja, joka taitaisi, mitä minä taitaisin; joka hänelle luonnon

avaisi luonnossa ja kaiken inhimillisen esille ihmisestä, mutta ei

menneisyyden tomusta eikä yksinäisten uneksijain aivoista. Luisa —

sääli on tuota kuningatarta — niin kuin on sääli niin monen monituista

maailmaan sirotettua siementä, paikan löytämätöntä, missä kukkisi ja

hedelmiä kantaisi! Kummeksit, Luisa, minun näin puhuvan? Niin, minäkin

huomaan sen kummastusta herättävän, että niin paljo voi elämältä oppia."

"Kummastelen vaan sitä," keskeytti häntä Donna Luisa, "että niin paljo

mielessäsi puolustat tuota kuningatarta. Mutta hänellä on kyllä niin

kauniit punaiset posket ja niin kauniit siniset silmät, että ainoastaan

vaikeasti voi kuvailla mielessään hänen inhottavaa luonnettaan."

Tässä silmänräpäyksessä salpa työnnettiin syrjään ja kumpanenkin

katsahti ovelle. Vahti näyttäytyi, mutta paikalla sen jälkeen tuli

sisään kaksi palvelijaa ruokakorineen ja pulloineen. Muutamissa

minuuteissa oli pöytä katettu ja sitte jätettiin pari taas kahden.

"Tämähän näyttää erittäin hauskalta", sanoi Roche Talmont leikkiä

laskien. "Pitäkäämme se ensimäisenä merkkinä siitä, että kuningatar on

kääntänyt minulle armonsa. Tule, rakkaani, sinä tarvitset vahvistusta."

Donna Luisa ei tahtonut mitään nauttia, mutta markiisi pisti hänelle

piakkoin palasen suuhun ja pian oli hän pyynnöillä ja hyväilyillä

saanut aikaan, että hän joi myöskin pienen määrän viiniä. Markiisi

näytti niin sydämellisesti pitävän hänestä huolta, ettei Donna Luisa

voinut vastustaa. Tytön silmät olivat haaveellisesti kiintyneinä

sulhonsa kasvoihin, jotka nuorteina ja rohkeina, tuskin rahtustakaan

entistään synkempinä, katselivat ulos maailmaan, ja itsensä unhottaen

kuunteli hän heidän rakkautensa ensimäisten aikojen kuvaelmia, joita

sulho osasi esille loihtea pilalla sekoitetun liikutuksen värityksellä.

Kuuliaisena söi hän, mitä tämä asetti hänen lautaselleen ja joi, niin

usein kuin sai kehoituksen lasin kilistykseen. Vähin erin saivat

kasvonsa punertamaan hieman eloisammin ja kärsimystä kokeneiden

piirteiden keskeltä loisti miltei yliluonnollinen onni. Mutta yhtäkkiä,

kun Roche Talmont oli ollut ääneti ainoastaan parin sekunnin ajan,

joutui Donna Luisa kuin kuumeen väristyksen valtaan, kalpeni ja sysäsi

pöydän niin voimakkaasti taaksepäin, että lasinsa särkyi sirpaleiksi

lattiaan; karkasi sitte, kyyneleihin puhjeten, nytkähdellen ja nyyhkien

kuin raivotar Roche Talmontiin kiinni, puristi tämän syliinsä ja painoi

hänen päänsä rintaansa vastaan.

"Tappavat sinut, Fiilippini", voihki hän, "mutta heidän on tappaminen

minutkin, kuolen kanssasi! Olen vaimosi, enkä sinua heitä, menen sinne

minne sinäkin. Ei, ei... ei vielä... elä mene vielä... jää luokseni!

Kolme päivää on hän meille lahjoittanut, vielä saamme elää, ei vielä

mitään verta, Fiilippi, hirttäjän ei ole vielä lupa tulla! Oo,

Jumalani, suutele minua, Fiilippi, suutele minua, elämmehän vielä!"

Tämä otti hänen päänsä käsiensä väliin, suuteli häntä innokkaasti,

silitteli hyväillen hänen kulmiaan, hänen olkapäitään, veti hänet

syliinsä ja saneli lohduttavia sanoja, aivan kuin olisi sairasta lasta

tyynnytellyt. Täynnä alttiiksi antavaa hellyyttä turvautui Donna Luisa

häneen ja kuunteli häntä jälleen. Kasvonpiirteensä rauhoittuivat pian

ja saivat väsymyksen ilmeen, ikäänkuin voisi hän siten, silmät hänen

silmiinsä vaipuneina, uinahtaa hänen rinnallaan. Vihdoinkin sanoi

hän viehkeällä onnellisella äänen väreellä: "Nyt tahtoisin kuolla,

Fiilippini, tällä lailla kuolla!"

"Ei tule kuolemaan, mutta vain nukkumaan", vastasi Roche Talmont

vienosti. "Olet väsyksissä, tämä kaikki on liijaksi sinulle. Tule,

paneudu levolle!"

"Kaikki kuin tahdot, Fiilippini." Tämä otti hänet syliinsä, nosti

kuin lapsen ja kantoi sille koruttomalle vuoteelle, joka oli kamarin

yhdessä pienessä komerossa. Asetti hänet sille, kouhotteli päänaluisen

mukavaksi ja levitti sitte harmaan villapeitteen hänen jaloilleen.

Donna Luisa myhäili ja huulensa koskettivat hänen kättään.

"Istuudu viereeni, Fiilippi!" Tämä nouti tuolin, asetti sen vuoteen

viereen ja istuutui tuolille hänen sivulleen.

Tytön kädet tarttuivat Roche Tolmontin oikeaan ja tämän vasempi käsi

lepäsi hänen ohimoillaan. Väliin Roche Talmont hiljalleen hiveli

hänen mustia kutriaan ja tämä katsoi häneen lempeästi, samalla kun

silmänluomensa vaipumistaan vaipuivat umpeen.

Vihdoinkin oli Donna Luisa nukkunut. Roche Talmont ei hievahtanut,

katseensa lepäsivät nukkujassa. Mutta kasvonpiirteensä kävivät yhä

totisemmiksi ja totisemmiksi, kaikki viivat syventyivät, näytti siltä

kuin olisi hän tullut vuosia vanhemmaksi. Siten istui hän miltei

kokonaisen tunnin ja miltei kokonaisen tunnin tarkasteli kuningatar

salaisesta lymypaikastaan silmiään räpäyttämättä rauhaisaa miestä

kasvoihin.

Yhtäkkiä Donna Luisa vavahti. Pelästyneenä, ajatukset sekaisin,

katsahti hän Roche Talmontiin ja sitte ympäriinsä huoneessa. Roche

Talmont kuletti hänen kätensä melkein kunnioittavalla liikkeellä

huulilleen, ja tyttö tuli järkiinsä. Samassa hän kumminkin pelästyi

uudestaan oudosta punervasta valosta, joka tuossa tuokiossa tunkeutui

huoneeseen.

"Mitä se on?" huusi hän hypähtäen jaloilleen, "tulipaloko?"

"Aurinko laskee", vastasi puhuteltava, katsoen akkunaan päin. "Aurinko

laskee, Luisa ja meidän on toisistamme eroaminen huomiseksi."

Donna Luisa hieroi silmiään ja katsahti häneen pelokkaasti.

"Olen todellisuudessa siis nukkunut? Niin kauvan?"

"Niin, lapseni. Se oli sinulle tarpeen. Nyt on sinulla taas voimia."

Donna Luisa katsoi akkunaan päin ja Roche Talmont kuunteli ovelle päin.

"Todellakin näkyy se olevan aurinko — nyt pimenee —"

"Ja minä luulen, että tänne ollaan tulossa... Elä tervennä, Luisa...

huomiseksi..."

Samaan aikaan, kuin Donna Luisa jätti huoneen, nousi kuningatarkin

seisoalleen. Sanaakaan sanomatta poistui hän lymypaikastaan ja Helena

de la Gardie seurasi häntä. Upseeri, joka päällikön käskystä oli

käytävällä vahdissa, kuletti molemmat vankilan ja linnan salaiselle

yhdistyskäytävälle saakka. Täällä jätti hänet Kristiina ja nyt näytti

tämä itse tuntevan halua virkkamaan jotakin.

"Luulenpa niin", alkoi hän hieman kiihtyneellä äänellä, mutta

ainoastaan puoliääneen, "että tuomarit ovat tuominneet liijan

ankarasti."

"Roche Talmont ei voi rikoksen tekoon pystyä," vastasi Helena

painavasti.

"Hän kyllä puhuu mainiosti", pitkitti kuningatar. "Paljoa paremmin kuin

Vossius, joka kumminkin on kaunopuheliaisuuden tohtori."

"Onko teidän majesteettinne nyt oppinut tuntemaan rakkauden?

"Myöskin on valtiomies hänessä mennyt hukkaan. Näkyy tarkastaneen

aateliani paremmin kuin minä itse. Uskon että nuo ylpeät vallanhimoiset

kääpiöt ovat hänet tuominneet ainoastaan vierasta, tahi vielä paremmin

kuningatartaan yllättääkseen."

"Teidän majesteettinne tähtää nyt kenties kumminkin liijan loitolle."

"Rauhoitu! Tiedän ettei veljesi eivätkä muutamat muutkaan siihen

puolueeseen kuulu."

"Tuleeko teidän majesteettinne armahtamaan Roche Talmontin?"

"Olet utelias. Tulen huomenna hänen kohtalostaan päättämään."

Kuningattaren astuessa yksityishuoneidensa etukamariin, ilmoitti siellä

vahdissa seisova hovipoika, että tohtorit Meibom ja Naude olivat jo

odottamassa olleet kaksi tuntia. Majesteetti oli kutsunut heidät

saapumaan jo kl 5.

"Saavat mennä taas matkojaan", vastasi Kristiina tyytymättömästä. "En

tahdo tänään enää ketään puhutella.... Seis, vielä yksi asia! Tänään

ei ole yhteisiä päivällisiä. Katettakoon pöytä minulle itsekseni

työhuoneeseeni."

Hovipoika meni ja Helena de la Gardie tahtoi seurata kuningatarta.

Mutta tämä jätti hänet tuota hyväänsä, tavallistaan vähemmän

ystävällisesti, sanoilla: "huomiseksi, Helena!" Katosi sitte

työhuoneeseensa ja Helena vetäysikin pois pelästyneenä niistä

ajatuksista, jotka myrskyvuoksen virtauksen koko voimalla olivat

äkkiarvaamatta hänet vallanneet.

* * * * *

Seuraavana aamuna kutsuttiin Helena tulemaan erittäin varhaisella

hetkellä kuningattaren puheille. Hän näki suureksi kummakseen

Kristiinan jo olevan täysissä tamineissa. "Vai eikö olisi ensinkään

mennyt vuoteeseenkaan?" ajatteli hän huomatessaan hallitsijattaren

joinkin määrin väsyneet kasvot.

"Helena", sanoi tämä, selaillen papereja, joilla kirjoituspöytänsä

oli peitetty, "tarvitsen apuasi. Olen rikas kuningattarena, mutta

naispuolena köyhä. Vaatesäiliössäni löytyy ainoastaan hallitsijapukuja

ja... ja arkipukuja. Tahtoisin tänään astua naispuolena esille, mutta

kumminkaan en näissä loistovaatteissa. Tahtoisitko lainata minulle

uuden vaatetuksesi — tuon punasilkkisen, jossa olit niin mieleni

mukainen? Meillähän on vartalo samaa mallia — vaatetus tulee minulle

käymään — ja luulen siinä tulevani hyvin edulliseen valoon."

"Majesteetti", sammalsi Helena, "kaikki, mitä minulla on, on

luonnollisesti hallitsijattareni omaa —"

"Kummastelet", keskeytti häntä kuningatar. "Mutta asia on sangen

yksinkertainen. Tahdon pitkittää mitä eilen olen alottanut. Tutkia

rakkautta loppuun saakka. Tuossa..." hän otti käsiinsä vihkon, joka

oli kirjoituspöydällään — "... eilen lähetti minulle rouva de Scudéry

kirjoituksensa rakkaudesta. Luin sen vielä ennen makuulle menoani.

Miten yksinkertaista se on! Luulen ettei rouva de Scudéry milloinkaan

ole muuta tehnyt kuin kirjoja kirjoitellut, ja nyt mielii rakkaudesta

kirjoittaa! Mene lapseni ja haeta puku tänne! Ja sitten — eikö niin,

olet minulle jonkunverran apuna? Tiedät, että en suvaitse kamarirouvia."

"Menen, majesteetti", sanoi Helena, joka ei enää uskaltanut tuoda

mitään vastaväitteitä.

"Niin — joutuin — ja sitte lähetä tänne joku hovipoika!"

Helena de la Gardie poistui ja kuningatar otti paperilehden, jonka jo

oli kirjoittanut täyteen, ja sulki sen sinetillä.

Sillä välin oli hovipoika tullut huoneeseen ja Kristiina antoi kirjeen

hänelle.

"Vankilan päällikölle", sanoi kuningatar. "Menet itse ja ilmoittaudut

palattuasi."

Jäätyään taas itsekseen nousi hän seisoalleen kävi akkunan luokse

ja katsoi ulos tuoreeseen viheriään kasvimaailmaan, joka iloiten

pisti päätään näkyviin mustanharmaiden muurien ja tornien keskeltä.

Lujaluontoisuuden piirre hänen vielä tyttöä osoittavissa kasvoissaan

astui nyt selvemmin näkyviin ja myöskin kulmakarvojen välinen juova.

Rintansa kohoili voimakkaammin, kasvonsa yltyivät punertamaan, noissa

ei varsin syvässä kuopassa olevissa suurissa teräksen sinisissä

silmissä kuvastui intohimoisen, tyydyttämättömään tulokseen vieneen

mietiskelyn leima. Moisessa mielen murteessa oli hän Helenan palatessa

takaisin, ja kuningattaren mielentila näytti yhä kiihottuvan sill'aikaa

kun pukua levitettiin hänen eteensä. Vetäysiin sitten pukuhuoneeseensa

ja Helenan oli odottaminen jotensakin kauvan, ennenkuin Kristiina

ilmestyi jälleen.

"Tämä on tapahtunut omin neuvoin", sanoi hän hymyhuulin. "Vai onko

sinulla vielä mitä muistuttamista?"

"Majesteetti on ihmeen kaunis", vastasi Helena todellisesti

haltioissaan, kulkien kehässä ympäri hallitsijattarensa ja tätä joka

suunnalta tähystellen.

Tuon damastintapaan kudotun silkin himmennetty ja kumminkin väkevä

puna vaatetti kuningatarta erinomaisesti. Terveen hiviönsä täytyi

ehdottomasti herättää ajatuksen "maidosta ja verestä" ja kellertävä

tukkansa, josta ainoastaan yksi hohtokivitähti säihkyi, vaikutti nyt

entistään vielä valtaavammin ja jalosti selkeää, vapaata otsaansa

luonnollisen kruunun tavalla. Silloisen ajan tavan mukaan oli puku

avonainen olkapäihin saakka ja hartiot kohosivat heloittavina niistä

kultalangoilla kudotuista pitseistä, joilla nyöriliivin muotoinen

miehusta sekä sen pullottavat hihat olivat reunustetut. Samaan tapaan

oli myöskin koristettu hänen lantioista jonkun verran leviävä, mutta

muutoin suorana alaspäin laskeuva takkinsa, jonka pitkien liepeiden

vaikutuksesta Kristiina näytti kookkaammalta kuin olikaan.

Mutta mikä kenties vielä enemmän kuin vaatetus enensi hänen kauneuttaan

oli se hämillään olo, jota hän tunsi.

Kun hovineitsyt vielä oli taideasua viimeisen kerran viimeistellyt,

palasi hovipoikakin sillä sanomalla, että Roche Talmontin markiisi,

kuten kuningatar oli käskenyt, tuodaan hoviin kymmenen aikana.

Kristiina antoi vielä muutamia käskyjä, jonka jälkeen hovipoika

poistui. Helena de la Gardie tuli jälleen säikähdytetyksi pois siitä

viattomasta ilosta, jonka hallitsijattarensa koristaminen oli hänessä

synnyttänyt. Ajatuksien vuoksi kuohui esille uudestaan. Mitä aikoi

kuningatar?

"Minä toivon", sanoi tämä, "ettet osota mitään liikutusta — et

kummastusta, etkä osanottoa. Roche Talmont ei tule henkeään menettämään

— tyynny! Mutta me emme tahdo laskea käsistämme tilaisuutta, joka

tuskin milloinkaan enää palaa toistamiseen. Tahdomme nähdä, mitä

rakkaudessa on. Eilen tunsin likipitäin heikkoutta. Mitä on Roche

Talmont näyttänyt toteen? On kauniisti puhunut, erinomaisesti puhunut —

mutta mitä on hän _tehnyt_? Olkoon niinkin, ettei hän pelkää kuolemaa,

mutta rakastaa elämää, enemmän kuin elämää — onnea! On eilen näyttäynyt

jalompana kuin sata muuta miestä. Sentähden vaatiikin onnelta sataa

kertaa enemmän kuin muut. Sentähden on hänellä myöskin jano sielussaan,

joka ei tule sallimaan että kestäisi viimeistä koetusta. Mutta kukapa

tietää, eikö vain lienekin kerskailija ja mikä häntä pystyssä pitää, on

minun armoni toivo. Ja mitä onkaan minusta lörpötellyt? Että apinoisin

miehiä? Ei, herra markiisi, en tahtoisi toki ollakaan mikään teidän

laisenne olento. En mikään mies, mutta en myöskään miehen leikkikalu!

Rakkaus on miehille yhtäpaljon kuin lasi viiniä, hälvenevä nautinto,

naisessa on se hulluutta, uskoa, taikauskoa, petosta, häneen istutettua

että taipuisi miesten kaikkien oikkujen mukaan. Tule, Helena — vastaan

ottoon!"

Helena katsoi kuningatarta samalla kummastellen ja huolestuneena.

Kristiina näytti jälleen saaneensa vanhan varmuutensa, oli jälleen

Kustaa Aadolfin tytär... Kustaa Aadolfin poika. Ja kumminkin oli

hänessä vielä jotakin muuta, mikä hovineidin sydämeen tuotti

vaistomaista pelkoa. Tämä nosti kätensä rukoilevaan asentoon ja

asettausi kalvakkana, kovasti tykyttävin sydämin, haltijattarensa

tielle.

"Majesteetti", rukoili hän, "en pyydä itseni takia. Tunnen julmaa

pelkoa. Teidän Majesteettinnehan toki kuulee kanslerinsa neuvoa

ajoissa, jotka valtakuntaa koskevat. Nyt on kysymyksessä asioita,

joissa kenties tytön himmeä tunne joutuu voitolle, tytön, kuten minun,

jolla ei ole paljoa ymmärrystä, mutta jotakin rinnassaan — Majesteetti,

antakaa Roche Talmontin mennä, elkääkä enää ilvehtikö hänen kanssaan."

Kuningatar kuunteli häntä hymyillen.

"Kuules vaan!" sanoi hän sitte, "uutta kaunopuheliaisuuden tohtoria!

Mutta tule nyt! Tiedät että aina olen säntillinen ja... Tule!" Hän

avasi itse varmalla riuhtasulla oven — niin voimakkaalla, että paassit

eli hovipojat oven takana keikahtivat kohoksi, aivan kuin olisi ukkonen

heihin iskenyt. Helena seurasi häntä kintereillä — syvästi huokasten.

Kulku oli hänestä kuin mestauslavalle kulkua.

Vasta vastaanottohuoneessa hän rohkasiin. Kuningattaren jalo ryhti,

hänen silmiensä voitokas loiste, mahtava hymyily, joka ilkamoi hänen

pienellä, pehmeällä, mutta samalla lujapiirteisellä suullaan, sai

Helenan joutumaan hämilleen. Mitä voikaan olla pelättävää? Syytti

itseään huppeloksi ja arveli Kristiinan olevan oikeassa, kun kutsui

häntä lapseksi.

Huomattuaan Roche Talmontin, himmenivät kaikki moiset ajatukset sen

melkein hempeän tunteen tieltä, jonka tämä sai hänessä väräjämään.

Kuningatarkin oli nähtävästi hänen läsnäolonsa synnyttämän vaikutuksen

alla. Kasvojensa naurahtelevat, pilkallisen mahtavat poimut katosivat;

hän kävi totiseksi ja kääntyi ilman ylpeyttä, jonkunlaisella

myötätuntoisuudella ja äänensä soidessa lämpimämmin hänen puoleensa.

"Herra markiisi", hän lausui, "miten onnettomuus lienee tapahtunutkin,

joka tapauksessa olette rikkonut. Tuomarini ovat tuominneet, kuten

heidän piti lakien mukaisesti tuomitseman, mutta minun tahtoni on

yläpuolella lain ja minun tahtoni on lahjoittaa teille rankaisu

teostanne. Mutta ehto on lahjoitukseeni liitetty. Vaikka tahtoni onkin

yläpuolella lain, niin on se kaukana minusta, että valtakunnassani

menetteleisin mielitekojeni ja mielen kiihkojeni ohjaamana. Mitä

tapahtuu, tapahtuu vain sen tähden, että niin tahdon, mutta tahdon

ainoastaan sitä, minkä maltilla olen punninnut olevan sopusoinnussa

suuren isäni henkiseen perintöön, josta olen hänelle kiitollisempi

kuin haltuuni jättämistään maista ja kansoista. Olen huomiooni ottanut

teidät, herra markiisi, ja jos teillä on halua antautua palvelukseeni,

niin on teille silloin tie avoinna, joka kenties vie valtakunnan

korkeimpiin kunniavirkoihin. Tulitte tänne onneanne etsimään — hyvä

niin, onni hymyilee teille? Mutta tunnette aatelistoni mielialan,

tunnette ne valtioviisauden velvollisuudet, jotka minulla ovat. Teidän

täytyy tulla ruotsalaiseksi, särkeä jokainen side kotimaahanne,

sulautua tähän aateliin, solmiutua siihen siteillä, jotka yhdistävät

sen edut teidän etuihinne, niin ettette enää ole vieras, vaan meidän

kansalaisiamme. Löytyy muutamissa itserakkaudessaan loukatuissa,

vallanhimossaan haavoitetuissa yltiöpäisissä aatelisissani se

turhanpäiväinen aivokummitus, että olisin taipuvainen synnyttämään

muukalaisten isännyyttä tässä maassa. Tiedemiehillä, joita suojelen,

ei ole pienintäkään vaikutusta hallitukseeni ja valtioni neuvostossa

on ainoastaan ruotsalaisia tahi semmoisia, jotka jo aikoja sitten

ovat ruotsalaistuneet, kuten teidänkin on tehtävä. Oletteko valmis,

herra markiisi, luopumaan suhteistanne espanjalaiseen Donna Luisa de

Mendeziin ja etsimään itsellenne puolisoa maani tyttäristä?"

Roche Talmont oli kuunnellut kuningattaren puhetta tyvenenä ja

kunnioittavassa asennossa; viimeisten sanojen kaikuessa hän kumminkin

lensi aivan suoraksi kuin olisi joku häntä lyönyt, silmänsä säihkyivät

ja vieno puna kohosi hänen poskilleen ja otsalleen.

"Kiitän Teidän Majesteettianne armollisesta huolehtivaisuudestanne,'"

vastasi hän varmalla äänellä, josta ei kumminkaan puuttunut

tunteellisuutta. "Olisin mielelläni taipuvainen palvelemaan Teidän

Majesteettianne kaikella, minkä Kaikkivaltias on minulle lahjoittanut,

päälläni, käsivarsillani, verelläni! Mutta Donna Luisa on minulle yhtä

kuin vihitty vaimoni, eikä mikään voi minua hänestä eroittaa, paitsi

väkivalta. Täytyy luopuani Teidän Majesteettinne armosta, jos se on

riippuvainen moisesta ehdosta."

Kuningatar katsoi häneen eikä onnistunut kokonaan salaamaan

tyytymättömyyttään. Kasvonsa punehtuivat, kulmakarvat vetäysivät kokoon

ja oikeassa kädessään olevan pitsihuivin rutisti hän yhdeksi palleroksi.

"Muutoin ette ensinkään näytä rakastuneelta narrilta, herra markiisi",

sanoi hän, ääni vihasta vapisten. "Saattaa kenties jossakin olla

semmoinen naisen puoli, jolle ansaitsee uhrata elämänsä. Mutta tuo —

tuo Donna Luisa! Mitä ihmeen taikajuomaa on hän teillä juottanut, herra

markiisi, kun hänen tähtensä panette menemään elämän, joka voisi viedä

teidät ihmis-onnen kukkuloille?"

Roche Talmont ei heti vastannut. Katsoi kuningattareen ja kuitenkin

oli kuin katseensa olisi tunkeutunut johonkin kaukaisuuteen. Silmänsä

vetistyivät ja saivat uneksivaisen kiillon. Vihdoinkin paneutui hänen

huulilleen hieno hymy ja hän sanoi huokasten:

"Rakastan Donna Luisaa. Siitä saakka kuin tunnemme toisemme on minusta

kuin olisi hän osa itsestäni. Vaikka olimmekin erillämme oli hän

kuitenkin aina omani, hän on sieluni täyttänyt, minä elin hänessä.

Katsokoon Teidän Majesteettinne muita naisia kauniimmiksi, paremmiksi,

viisaammiksi, mutta Donna Luisan olento on yhtä samaa olentoa kuin

minunkin. Jos häntä solvaisen, solvaisen omaa itseäni, jos hänet

teen onnelliseksi, teen oman itseni onnelliseksi. En ole mikään

puolijumala, vaan ainoastaan heikko ihminen, tunnen sen viettelyksen

koko voiman, että eläisin, toimisin, mikään palkinto ei ole liijaksi

korkealla, ettei se näyttäisi olevan saavutettavissani! Mutta jos tämän

rakkauden tahtoisin kuolettaa, kuolettaisin itsenikin, kaiken ilon

itsestäni, kaiken kyvyn, millä jotakin voi toimittaa. Rakkaus, Teidän

Majesteettinne, on kohtalo, vaikka onkin suloinen kohtalo, täynnä

liekkumaa. Sitä vastaan ei voida sotia ja ken sitä koettaa, murtaa

omasta itsestään juuri sen verran, mitä siinä on jotain arvokasta."

Kristiinan piirteet olivat käyneet kovemmiksi, kylmemmiksi.

"Kenen filosoofin koulussa olette tuon oppinut, herra markiisi?" kysyi

hän ylenkatseellisesti.

"Majesteetti", vastasi markiisi, "minulle on elämä sen opettanut.

Koettelemus on kyllä usein tullut eteeni, mutta jokainen pieni

hairahdus on maksanut minulle tunnon vaivoja, jotka minulle tulivat

opettajiksi. Kaikkivaltias olisi kyllä luonut vaimot voimakkaammiksi,

ellei olisi tietänyt, että meidän rakkautemme _täytyy_ heitä palvella."

Kristiina oli kääntynyt hänestä ja keskeytti nyt hänet

kylmäkiskoisesti: "Kylläksi, herra markiisi, palatkaa vankilaanne!

Tulen neuvonantajineni punnitsemaan mitä vielä on asiassanne

punnittavaa."

Sitte, ilman että hänelle olisi silmäystä omistanut, astui kuningatar

pari askelta ovelle päin.

Mutta mielenkiihko, johon hän oli joutunut, ei sallinut hänen ajatella

outoa asuaan. Jalkansa kietoutuivat laahustimeen, hän kompastui

ja olisi langennut, ellei Roche Talmont olisi ehtinyt saada häntä

syliinsä. Roche Talmont piti käsivartensa hänen vyötäistensä ympärillä,

ja kun kuningatar kohosi ylös, nojautuen hänen rintaansa vasten, tunsi

hän hänen hengityksensä otsallaan. Ja tuossa silmänräpäyksessä olivat

kasvonsa, hartiansa, niskansa purppurapunan vallassa, rintansa aaltoili

myrskyisenä, hänen tajunsa näytti katoavan. Helena de la Gardie riensi

myös hallitsijattarensa avuksi; mutta kuningatar hänet nähtyään toipui

heti entiselleen. Hän riuhtasiin irti, hengitti syvään ja katsoi

pyörryksissä, kuten unesta havaiten kumpaiseenkin. Hän huomasi, että

kumpikin oli tullut kuoleman kalpeiksi, ja näki markiisista, että tämä

oli hänet ymmärtänyt — että tämä tiesi, miten lähellä yhtä maailman

mahtavaa valtaistuinta hän tällä hetkellä oli ollut.

"Kiitän teitä, herra markiisi", kääntyi kuningatar vapisevalla äänellä

häneen. "Ja vielä yksi asia. Luulen, ettei oppinne kaikkiin sovellu.

Mutta tahdon teidän elävän ja vapaana olevan. Käykää linnaanne jälleen

ja odottakaa, kunnes teidät vapautetaan."

Roche Talmont polvistui ja huulensa koskettivat kuningattaren pukua.

"Palatkaa kotimaahanne ja onni olkoon kanssanne", pitkitti tämä vaivoin.

Sitte ojensi hän hänelle kätensä suudeltavaksi, Helena näki hänen

vapisevan ja näki myös kostean kimaltelun Roche Talmontin silmissä.

Hän ei voinut täysin punnita näiden minuuttien merkitystä ja ratkaista

seurauksia, mutta kyyneleensä tulvasivat häneltä kumminkin kasvoja

myöten alas, kun hän kuningatarta seuraten vastaanottohuoneesta poistui.

* * * * *

Tästä päivästä alkaa Kristiinan luonteen silmiinpistävä muuttuminen,

josta historiallisissa teoksissa kyllä kerrotaan. Hän, joka jo sangen

nuorena tyttönä oli herättänyt Oxenstjernan arvoisten valtiomiesten ja

Torstensonin arvoisten sotaherrojen ihmettelyä samalla haavaa lujalla

ja häikäisevällä hengellään, valtiollisella tarkkanäköisyydellään,

totisella mielenlaadullaan, väsymättömällä työkyvyllään, rauhallisella,

varmalla ja samalla ihmisille otollisella luonteellaan, muuttui

yhtäkkiä oikulliseksi, tuhlaavaiseksi, huvituksen haluiseksi ja

niin yltiöpäiseksi toimissaan, että hän saattoi valtiolaivan aivan

tosivaaran alaisiin pyörteisiin. Vuonna 1649 valitutti hän, kuten

alussa kerroimme, orpanansa Kaarle Kustaan vallanperijäkseen ja jo 1654

luopui itse — vasta kahdeksan kolmatta vuotiaana — kruunusta. Helena

de la Gardien saattamana muutti hän Italiaan, sitte kuin julkisesti

oli kääntynyt katooliseen uskoon. Mutta ei uskonnon vaihhos eikä

taiteen klassillinen kotimaa palauttaneet hänelle kadottamaansa rauhaa

takaisin. Hän matkusti Ranskaan, jossa hän yksin ranskalaistenkin

mielestä eli joinkin määrin liijan ylimääräisesti, kiintyi sitte

uudestaan tieteellisiin harrastuksiin ja — pyysi vihdoinkin taas

kuninkaallista kruunua, nim. puolalaista, joka Juhana Kasimirin

luopumisen kautta oli joutunut vapaaksi. Viimeiset vuotensa eli hän

Roomassa, jossa kuoli huhtikuun 19 päivänä 1689.

Mainitsemamme Roche Talmontin markiisin seikkailun salaisuus tuli vasta

pitkien vuosien perästä päivän valoon. Muutamat aateliset, jotka olivat

kuningatarta vastaan virittäneet nopeasti tukahdutetun vallankumouksen

yrityksen, olivat Roche Talmontin palvelijan kehuskelevista sanoista

ruvenneet epäilemään, että markiisi halajaisi kuningattaren suosiota.

Koetettiin lahjoa poikaa, joka ottikin vastaan rahan ja sanoi sitten

mitä häneltä kyseltiin ja katosi. Mutta salaliittolaiset päättivät

syrjäyttää Roche Talmontin ja heittivät arpaa toimeenpanijoista. Toinen

näistä, Galeas Salvius, oli joutunut tehtävänsä uhriksi, toinen päässyt

pakenemaan.

Roche Talmont ja Kristina eivät enää toiste nähneet toisiaan elävin

silmin. Kristiina kyllä vähää ennen kuolemaansa tuli sille päälle,

että aikoi matkustaa katsomaan, oliko Roche Talmont onnellinen, mutta

lääkärit eivät enää silloin, hänen tautiin kääntymisensä takia,

voineet sallia semmoista matkustusta. Mutta kirjeen hän sai vielä

kuolinvuoteellaan, jossa Roche Talmont kertoi onnensa pysyväisvydestä

ja muista perheellisistä seikoistaan. Valittihan vaan, että elämässään

oli kumminkin yksi varjo — muisto, joka häntä vaivasi kuni huokaus,

joka syyttä oli hengäisty ihmissydäntä painajaisena vaivaamaan...