Anaski mökkiläisenä ja herrain ruokkijana.
Oli juuri jänisten ammuntalupa tullut. Herroja kulki pyssyin ja koirain
kanssa veneellinen saaresta saareen, joissa aina syntyi tillimäinen
möyhäkkä, kun koirat haukkuivat ja jahtitorvet toitottelivat. Anaski
oli aamupäivän onkinut muutaman salmen suulla ja meni puolen päivän
tienoissa lähi mökkiin, jossa paisteli ahvenensa, söi niistä osan
ja rupesi sitten ruokalevolle. Mökin joukot olivat ruishalmettaan
leikkaamassa, Anaski sai siinä yksinään köllehtiä. Viimein tuli
herroillekin nälkä ja he laskivat veneensä mökin rantaan ja joku tuli
kyselemään ruokaa. Hän ajoi Anaskin ylös ja kysyi oliko hän talon
miehiä.
— No, ei tässä ole muitakaan näkynyt, vastasi Anaski kuonistellen
itseänsä pöydän päässä.
— Saisikohan tässä rahalla ruokaa? kysyi herra.
— Saanee tuota toki näin kesällä ruokaa.
Anaski meni enempää puhumatta ulos ja toi tuohisen, jossa oli
leipäkannikka ja pari paistettua ahventa.
— Mistä kaukaa herrat ovat? kysyi hän takaisin tultuaan.
Vieras katseli jo vähän epäillen tätä ruuan laittajata ja vastasi:
— Tuolta ollaan Helsingistä.
— Vai niin kaukaa. — No, siinä sitä olisi aluksi ruokaa.
Hän laski tuohisen pöydälle.
Myhähdellen lähestyi vieras herra tätä aimo ateriata ja tehtyään ensin
pienen tarkastuksen ruokalajien puhtaudesta, näpisti viimein murun
ahvenen selkää, jonka pisti suuhunsa. Hän ei ollut varmaan erittäin
syömärin sukua, koska herkesi tämän yhden suupalan perästä pois ja
kysyi että mitä se ruoka maksaa.
— Jo tuon lienette päässyt tietämään mitä se ruoka-ateria tavallisesti
maksaa, kun olette Helsingistä asti tänne tullut, sanoi Anaski
vakavasti.
Herra otti kukkarostaan 25 penniä ja kysyi riittääkö se.
— Jopa hyvinkin, sanoi Anaski. Ja kun te näin runsaasti maksatte, niin
minä tuon vielä viime palaksi voitakin.
Kuultuaan näin herkulliset jälkiruuat saavansa, pääsi herralta
röhänauru ja hän kiirehti tovereilleen kertomaan, että täältä löytyi
kumma ukko. Nyt he tulivat miehissä tupaan, ei ruokaa tahtomaan, vaan
puhuttelemaan tätä omituista vieraan ruokkijata.
— Missä tässä ovat muut joukot? kysyi äskeinen herra.
— Tuonne laitoin ruishalmeelle leikkaamaan ja jäin itse tähän
kotimieheksi, kertoi Anaski.
— Hyvästikkö tässä mökissä elää? Riittääkö leipä ostamatta?
— Omilla tässä on näinä viime vuosina mentynä uutiseen, kun on sen
isäntätalon isännän silmät olleet kipeänä, vaan tässä jälkivuosina, kun
se oli tervesilmäisenä, niin silloinpa täytyi uutisen rinnassa hankkia.
— Sepä omituista, kummastelivat vieraat. Millä tavalla sen isäntänne
kipeät silmät ovat olleet teille leivän jatkoksi.
— Se asia on sillä lailla, selitti Anaski vakavasti. Mökkiläisen kun on
maksettava isännälleen kolmas osa eloista, niin silloin jälkivuosina
täytyi nostaa kappa kuin kappa. Vaan nyt kun on jaettuna riihisäkeistä
isännälle ja meille, niin minä nostan sen kolmannen kapan kohdalla
aina pohjapuolella ja siitä kaataa kumautan aina sen säkkiin ja sanon
että isännälle pitää antaa kukkura kappa. Mitä se vähänäköinen siitä
ymmärtää, on vaan hyvillään että kun on niin hyvä mökkiläinen, joka
kukkura kappoja antaa.
— No onko se niin vähänäköinen, ettei huomaa säkistään, kuinka paljon
suurempi teille tuli.
— Miksikä se ei huomaisi, vaan siinäkös minä seisotan säkkiäni sen
tarkastettavana. Poika vaihtaa säkkiä joka toisen kapan perästä ja
kantaa jälestä aittaan.
— Hyvä on poikakin vaarilla.
— Pitää sen toki suuhunsa päin katsoa pienuudesta pitäin.
— Vaan eikö se isäntänne pääse tietämään sitä keinoa, kun kerrotte näin
muille?
— No niitäpähän se osannee tulla Helsingistä asti kyselemään, enkä minä
muille kerrokaan.
— Se tuo mahtaa olla. Mitenkäs paljon tässä lehmiä elätetään?
— Ei tässä omilla heinillä elätä, kuin kaksi sarvikasta, vaan kun on
heinäntekoaikana yöllä liikkeessä, niin sillä lailla viepi kolmetkin.
— Miksikä yöllä?
— No hitto. Hyväpä se lienee toisen niitylle päivällä mennä, vaan kun
yöllä soutaa veneineen isäntätalon niityn rantaan ja nostelee rukosen
sieltä, toisen täältä veneeseensä, niin siitä ei tiedä mitään, eikä se
suureen kokoon tee suurta lovea.
— Onpa mainio mökkiläinen isännällä, kiittelivät vieraat naurahdellen.
— Läheinen tässä olen itseäni kehumaan, vaan sen sanon, että jos
muutkin mökkiläiset olisivat vähän virkeämpiä hämärän aikoina, niin
eivät tarvitsisi talvikausia könytä pussin ja kelkan kanssa milloin
jyviä, milloin heiniä rukoilemassa.
— Niitä pitäisi neuvoa.
— Ei niistä tuhmista tule sen viisaampia neuvomallakaan.
Muutamat metsästäjät alkoivat jo kiirehtiä toi sen ruokapaikan
etsintään, taikka jatkamaan jahtia.
— Mikäs siihen on syynä, kun näillä saarilla on niin vähän jäniksiä?
arveli vielä joku ennen lähtöä. Koirat kyllä ajaa, vaan ei niitä saa
ampua kuin silloin tällöin.
— On täällä jäniksiä, sanoi Anaski, vaan eiväthän ne toki ole niin
hulluja, että juoksisivat nähtävään vaaraan. Ne menevät rantamille
kiven koloihin piiloon. Kunhan te menette pois, lähden tästä minä
tempaamaan niitä sorkista ja napsin päitä kiviin, niin että auringon
laskun aikoina heitä on jäniksiä yksi veneellinen. Mennäkin kesänä minä
näin herrain käynnin perästä kävin aina tappamassa niin paljon, että
talvella oli kokonainen hevoskuorma jänisnahkoja kaupunkiin vietäväksi.
— No sillä lailla sitä pitää liikkua! ihasteli herrat. Kyllä nyt jo
ansaitsee antaa vaarille hyvät ryypyt.
Joku herroista otti metsästyslaukustaan pullon ja nyt sai Anaski
vanhaan suuhunsa pari kulausta parasta punssia. Sitten he erosivat.