»Katkeraa», ajatteli hän, »mutta en voi auttaa sitä. Olen väsynyt.» Hän
pani kirjeen kiinni ja pudotti sen laatikkoon iltapostin vietäväksi.
Kuullessaan sen putoavan pohjalle hän ajatteli: »Siinä menee kaikki,
mitä odotin elämältä.»
Sinä iltana päivällisen jälkeen, johon hän tuskin koski, jätti hän
sikaarinsa puoliksi polttamatta, nousi portaita hyvin hitaasti ja
hiipi lasten makuuhuoneeseen. Hän istahti ikkunan ääressä olevalle
tuolille. Yölamppu paloi, ja hän saattoi juuri nähdä Hollyn kasvot.
Tyttösellä oli toinen käsi posken alla. Varhainen turilas surisi
japanilaisessa paperissa, jolla takka oli täytetty, ja toinen hevonen
tömisteli tallissa levottomana. Saada nukkua niinkuin tuo lapsi! Hän
painoi erilleen venetsialaisen kaihtimen kaksi sälöä ja katsoi ulos.
Kuu nousi verenkarvaisena. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin punaista
kuuta. Metsät ja vainiot olivat vaipumassa uneen nekin, kesäisen valon
viime hohteessa. Ja kauneus vaelsi kuin henki. »Minulla on ollut pitkä
elämä», ajatteli hän, »melkein paras mahdollinen. Olen kiittämätön
mies, olen nähnyt paljon kauneutta aikoinani. Nuori Bosinney parka
sanoi, että minulla on kauneuden tajua. Kuussa on mies tänä iltana.»
Yöperhonen lensi ohi, toinen, kolmas. »Harmaapukuisia naisia!» Hän
sulki silmänsä. Hänet valtasi ajatus, ettei hän avaisi niitä enää
koskaan, hän antoi sen kasvaa, suostui vaipumaan, sitten kiskoi
hätkähtäen silmänsä auki. Hänessä oli jotakin hullusti, epäilemättä,
perinpohjin hullusti, hän kutsuisi sittenkin lääkärin. Se ei merkinnyt
paljoakaan nyt! Tuolla viidakossakin hiipii kuunvalo, siellä on
varjoja, ja varjot yksin ovat valveilla. Ei lintuja, eläimiä, kukkia,
hyönteisiä varjoja vain liikkumassa! »Harmaapukuisia naisia.» Tuon
puunrungon yli ne kiipeävät, kuiskivat yhdessä. Irene ja Bosinney?
Hullunkurinen ajatus! Ja sammakot ja pikkuelävät kuiskivat myös.
Kuinka kello tikuttikaan, täällä sisällä! Kaikki oli harhakuvaa —
tuolla ulkona punaisen kuun loisteessa, täällä sisällä myöskin, missä
pieni vakaa yölamppu paloi ja kello tikutti ja lastenhoitajan aamupuku
riippui varjostimen reunalta suurena kuin naisen hahmo. »Harmaapukuinen
nainen!» Hyvin hullunkurinen ajatus valtasi hänet: Oliko Irene
olemassa? Oliko hän tullut ollenkaan koskaan? Vai oliko hän vain
harhakuva, syntynyt kaikesta siitä kauneudesta, mitä hän oli rakastanut
ja mikä hänen piti jättää niin pian? Violetin harmaa henki, jolla on
tummat silmät ja ambranvärinen hiuskruunu ja joka kulkee aamunkoitossa
ja kuutamossa ja sinikellojen aikaan? Mikä hän oli, kuka hän oli, oliko
hän olemassa? Vanha Jolyon nousi ja tarttui ikkunalautaan päästäkseen
taas todellisuudentuntoon, sitten hän alkoi varpaillaan kulkea ovea
kohti. Hän pysähtyi vuoteen jalkopäähän, ja Holly, ikäänkuin tuntien
että häntä katseltiin, liikahti, huokasi ja kyyristyi tiukempaan
puolustusasentoon. Vanha Jolyon kulki varpaillaan ulos pimeään
käytävään, pääsi huoneeseensa ja seisoi yöpaidassaan peilin edessä.
Mikä linnunpelätti hän oli — painunein ohimoin tikkumaisin jaloin!
Hänen silmänsä inhosivat hänen omaa kuvaansa, mutta kasvoille tuli
ylpeä ilme. Kaikki oli liittoutunut nujertamaan häntä, hänen oma
peilikuvansakin, mutta hän oli pystyssä — vielä! Hän meni vuoteeseen
ja makasi pitkän aikaa nukkumatta, koettaen alistua, sillä hän tiesi
liiankin hyvin, että huolet ja pettymykset tekivät hänelle hyvin pahaa.
Hän heräsi aamulla niin virkistymättömanä ja voimatonna, että lähetti
hakemaan lääkäriä. Miehen kasvot venyivät pitkiksi kuin käsivarsi,
kun hän oli tutkinut hänet, ja hän määräsi potilaansa vuoteeseen sekä
kielsi häneltä tupakanpolton. Se ei ollut mikään vaikeus, ei ollut
mitään syytä nousta, ja tupakka ei maistunut miltään, jos ei voinut
hyvin. Hän vietti aamunsa hiljalleen, lasketuin auringonverhoin,
käänteli _Times-lehteään_ edestakaisin, mutta ei lukenut paljon.
Koira Balthasar makasi hänen vuoteensa vieressä. Lounaan mukana tuli
sähkösanoma: »Saanut kirjeesi tulen tänään puoli viisi. Irene.»
Tulen tänään! Sittenkin! Siis hän oli olemassa eikä ollut hylännyt
ystäväänsä. Tulen tänään! Lämmin virta sykähti kautta hänen jäsentensä,
hänen poskensa ja otsansa tuntuivat kuumilta. Hän nautti liemensä ja
työnsi tarjottimen syrjään, maaten hyvin hiljaa, kunnes lounas oli
viety pois ja hän jäi yksin, mutta silloin tällöin hänen silmissään
tuikahti. Irene tulee! Hänen sydämensä löi nopeasti, ja välillä tuntui
lakkaavan lyömästä. Kolmelta hän nousi ja pukeutui varovasti, ääneti.
Holly ja Mam'zelle olivat tietenkin kouluhuoneessa, ja palvelijat
nukkuivat päivällisensä jälkeen, jos hän oikein arvasi. Hän avasi
oven varovasti ja meni alakertaan. Hallissa makasi koira Balthasar
yksinäisenä, ja sen seuraamana vanha Jolyon meni työhuoneeseensa ja
ulos polttavan kuumaan iltapäivään. Hän aikoi lähteä Ireneä vastaan
viidakkoon, mutta tunsi heti, ettei pystyisi siihen tässä kuumuudessa.
Hän istahti siis tammen juurelle keinun viereen, ja koira Balthasar,
joka niinikään kärsi kuumuudesta, asettui makaamaan hänen jalkainsa
juureen. Siinä hän istui hymyillen. Mikä loistavien hetkien juhla! Mikä
hyönteisten surina ja kyyhkysten kuhertelu! Kesäpäivä parhaimmillaan.
Ihanaa! Ja hän oli onnellinen, onnellinen kuin koulupoika — oli se
sitten mitä oli! Irene oli tulossa, Irene ei ollut hylännyt häntä!
Hänellä oli kaikki, mitä hän elämässä tarvitsi — paitsi vähän enemmän
ilmaa keuhkoihin ja vähemmän painoa — juuri tuohon! Hän saisi nähdä
Irenen, kun tämä tulisi näkyviin saniaismetsästä, tulisi hieman
keinuen, violetinharmaa olento, joka kulkisi kedon päivänkukkien ja
leijonankitain ja »ritarien» lomitse — ritarien, joitten kruunut olivat
kukassa. Hän itse ei liikkuisi, mutta Irene tulisi hänen luokseen ja
sanoisi: »Rakas Jolyon setä, olen niin pahoillani!» ja istahtaisi
keinuun ja antaisi vanhan Jolyonin katsella itseään ja kertoa, ettei
hän ollut voinut oikein hyvin, mutta että nyt ei enää ollut mitään
hätää, ja tuo koira nuolisi hänen kättään. Koira tiesi, että isäntä
piti tästä vieraasta, se oli hyvä koira.
Puun alla oli täysi varjo, aurinko ei voinut päästä hänen luokseen,
teki vain muun maailman niin kirkkaaksi, että hän saattoi nähdä
Epsomin katsomolavan tuolla, hyvin kaukana, ja katsella lehmiä, jotka
rouskuttelivat apilaa niityllä ja hätyyttivät hyönteisiä hännällään.
Hän tunsi lehmuksien ja lavendelin tuoksun. Ah, sitä varten mehiläiset
pitivät tuollaista ääntä. Ne olivat kiihtyneitä, kiireissään, niinkuin
hänen sydämensä oli kiireissään ja kiihtynyt. Unteiolta ne olivat
myöskin, unteloita ja humalassa hunajasta ja onnesta, niinkuin hänen
sydämensä oli humalassa ja untelo. Kesä — kesä — ne näyttivät sanovan,
suuret mehiläiset ja pienet mehiläiset ja kärpäset myöskin!
Tallin kello löi neljä, puolen tunnin päästä Irene olisi täällä.
Hänellä oli juuri aikaa pikkuisen nukahtaa, hänhän oli saanut niin
vähän unta viime aikoina, ja sitten hän olisi raitis ja levännyt Ireneä
varten, raikas kohtaamaan nuoruutta ja kauneutta, joka tulisi hänen
luokseen aurinkoisen ruohokentän poikki — harmaapukuinen nainen! Ja
nojautuen taaksepäin tuolissaan hän ummisti silmänsä. Tuulenhenki —
sen verran kuin sitä nyt oli — toi mukanaan vähän valkeata ohdakkeen
höytyä, joka tarttui hänen vieläkin valkeampiin viiksiinsä. Hän ei
tietänyt siitä, mutta hänen hengityksensä, joka osui siihen, liikutti
sitä hiljaa. Auringonsäde tunkeutui läpi ja asettui hänen jalalleen.
Pörriäinen lensi hänen panamahattunsa huipulle. Ja ihana unen hyrsky
täytti aivot hatun alapuolella, ja pää horjahti eteenpäin ja jäi
rinnalle. Kesä — kesä! Niin jatkui humina.
Tallin kello löi neljänneksen yli neljän. Koira Balthasar venyttelihe
ja katsahti isäntäänsä. Ohdakkeenhöyty ei enää liikkunut. Koira laski
päänsä auringonvalaisemalle jalalle. Se ei liikkunut. Koira veti päänsä
nopeasti pois, nousi ja hypähti vanhan Jolyonin polvelle, katsoi hänen
kasvoihinsa ja vinkui, sitten se hyppäsi alas, istahti maahan ja katsoi
ylös. Ja äkkiä siltä pääsi pitkä, pitkä ulina.
Mutta ohdakkeenhöyty oli hiljainen kuin kuollut, ja niin olivat hänen
vanhan isäntänsä kasvot.
Kesä — kesä — kesä! Äänettömät askelet ruoholla!