Vai niin, siinä sitä oltiin! Ei hyväksi hänelle saada iloita ja nauttia
siitä, mille hän antoi eniten arvoa, koettaa unohtaa tietoisuus siitä,
että kaiken välttämätön loppu, kuolema, lähestyi salaisin, kahajavin
askelin. Ei hyväksi hänelle! Irenekään ei siis voinut nähdä, että hän
juuri oli Jolyon sedän uusi mielenkiinto elämään, kaiken sen kauneuden
ruumistuma, jonka hän tunsi liukuvan käsistään!
Hänen teensä jäähtyi, hänen sikaarinsa jäi sytyttämättä, ja hän käveli
edestakaisin, raadeltuna kahden kamppailevan voiman, ylpeytensä ja
elämänotteensa välissä. Sietämätöntä sammua näin hitaasti, ilman omaa
sananvaltaa, elää edelleen, kun oma tahto oli toisten käsissä, toisten,
jotka painoivat maahan huolenpidollaan ja rakkaudellaan. Sietämätöntä!
Hän tahtoisi nähdä, mitä Irene sanoisi, jos kuulisi totuuden sen
totuuden, että vanha Jolyon välitti hänen näkemisestään enemmän kuin
koko viipymisestään täällä. Hän istuutui vanhan kirjoituspöytänsä
ääreen ja otti kynän. Mutta hän ei voinut kirjoittaa. Jokin hänessä
kapinoi tällaista armonpyyntöä vastaan — pyyntöä, että Irene
lämmittäisi hänen silmiään kauneudellaan. Se olisi ollut samaa kuin
vanhuudenhöperyytensä tunnustaminen. Hän ei suorastaan voinut. Ja sen
sijaan hän kirjoitti:
»Olin toivonut, että vanhojen haavojen muisto ei olisi saanut olla
estämässä sitä, mikä on iloksi ja hyödyksi minulle ja pienelle
pojantyttärelleni. Mutta vanhat miehet saavat oppia unohtamaan
oikkunsa, heidän on pakko, elämisenkin oikun he saavat unohtaa
ennemmin tai myöhemmin, ja kenties sitä parempi mitä pikemmin.