Irene ymmärtäisi, että setä vain tahtoi tuottaa hänelle hiukkasen iloa,
sillä ajatus, että tämä arvaisi hänen kiihkeän halunsa nähdä häntä, oli
vaistomaisesti vastenmielinen. Ei ollut luultavaa, että noin vanha mies
saisi hänen tavallaan pyrkiä näkemään kauneutta, varsinkaan naisessa.
Seuraavan päivän matka, niin lyhyt kuin se olikin, ja käynti lakimiehen
luona väsyttivät häntä. Oli kuumakin, ja pukeuduttuaan päivällistä
varten hän paneutui makuuhuoneensa sohvalle levätäkseen vähän. Hänellä
oli varmaan ollut jonkinlainen pyörtymiskohtaus, sillä hän tuli
tajuihinsa tuntien olonsa hyvin kummalliseksi, ja hän nousi vähän
vaivoin soittamaan kelloa. Mitä, yli seitsemän jo! Ja tässä hän oli, ja
Irene odotti. Mutta äkkiä himmentyi silmissä taas, ja hänen piti palata
sohvalle. Hän kuuli tytön äänen sanovan:
»Soittiko herra?»
»Soitin, tulkaa tänne», hän kuuli sanovansa selvästi, vaikka silmien
edessä olikin pilvi. »Minä en voi hyvin, tarvitsisin hajusuoloja.»
»Minä tuon, herra.» Tytön ääni kuului pelästyneeltä.
Vanha Jolyon teki ponnistuksen.
»Älkää menkö. Viekää nämä terveiset veljentyttärelleni — naiselle, joka
istuu hallissa — harmaapukuiselle naiselle. Sanokaa, että herra Forsyte
ei voi hyvin — kuumuus. Hän on kovin pahoillaan, ja jollei hän tule
heti alas, ei häntä pidä odottaa päivälliselle.»
Kun tyttö oli mennyt, ajatteli hän heikosti: »Miksi sanoin
harmaapukuinen nainen — hänellähän voi olla yllään mitä vain!
Hajusuoloja!» Hän ei pyörtynyt uudelleen, mutta hän ei ollut
tajuissaan, kun Irene tuli seisomaan hänen viereensä pitäen
hajusuolapulloa hänen nenällään ja pöyhien tyynyjä hänen päänsä alla.
Hän kuuli Irenen sanovan levottomana: »Rakas Jolyon setä, mitä tämä
on?» tunsi himmeästi hänen huuliensa pehmeän kosketuksen kädellään,
veti sitten syvän siemauksen hajusuoloja henkeensä, sai niistä voimaa
äkkiä ja aivasti.
»Hah!» sanoi hän. »Ei se mitään ole. Kuinka pääsit tänne? Mene
ruokasaliin syömään päivällistä — piletit ovat pukeutumispöydällä. Olen
selvä minuutissa.»
Hän tunsi Irenen viileän käden otsallaan, tunsi orvokin tuoksua ja jäi
istumaan, mielessä epämääräinen nautinto ja päätös voida hyvin.
»Mitä! Sinä _olet_ harmaassa puvussa!» sanoi hän. »Auta minua vähän.»
Päästyään jaloilleen hän ravisteli itseään.
»Mitä asiaa minulla oli ruveta tuolla tavoin pyörtyilemään!» Ja hän
liikkui hyvin hitaasti peiliä kohti. Mikä haamumainen mies! Irenen ääni
hänen takanaan kuiskasi:
»Älä tule alas nyt, setä, sinun pitää levätä.»
»Kaikkea vielä! Lasi samppanjaa panee minut pian ennalleni. En tahdo,
että menetät oopperailtasi.»
Mutta matka käytävää pitkin oli vaivalloinen. Merkillisiä mattoja
niillä, oli näissä uudenaikaisissa paikoissa, niin paksuja, että niihin
kompastui joka askelella! Hississä hän huomasi, kuinka huolestuneelta
Irene näytti, ja sanoi yrittäen iskeä silmää:
»Olenpa minä kaunis isäntä!»
Kun hissi pysähtyi, täytyi hänen pitää kiinni istuimesta että se ei
luistaisi hänen altaan, mutta liemiruuan ja samppanjan jälkeen hän
tunsi olonsa paljon paremmaksi ja alkoi iloita sairaudesta, joka sai
Irenen käytöksen häntä kohtaan niin huolehtivaksi.
»Olisin mielelläni ottanut sinut tyttäreksi», sanoi hän äkkiä ja
jatkoi, tarkaten hänen silmiensä hymyä:
»Et sinä saa kulkea tuon menneisyyden lumoissa koko elämääsi — siihen
sinulla on yllin kyllin aikaa minun iässäni. Tuo on kaunis puku — pidän
kuosista.»
»Olen ommellut sen itse.»
Ah! Nainen, joka osasi ommella itselleen kauniin puvun, ei ollut
menettänyt elämänhaluaan.
»Tee heinää niin kauan kuin aurinko paistaa», sanoi hän, »ja juo tämä.
Tahtoisin nähdä vähän väriä poskillasi. Emme saa tuhlata elämää, se ei
kelpaa. Tänä iltana on uusi Margareta, toivottavasti hän ei ole liian
lihava. Ja Mefisto — en voi kuvitella kauheampaa kuin lihava mies, joka
näyttelee paholaista.»
Mutta he eivät sittenkään menneet oopperaan, sillä päivällispöydästä
noustessa hänen silmiään taas alkoi hämärtää, ja Irene itsepintaisesti
tahtoi, että hän pysyisi hiljaa ja menisi aikaisin nukkumaan. Erottuaan
hänestä hotellin ovella ja maksettuaan ajurille, jonka piti viedä
hänet Chelseahin, vanha Jolyon istahti hetkeksi iloitsemaan hänen
sanoistaan: »Sinä _olet_ niin kultainen minulle, setä Jolyon.» Mitä,
kukapa ei olisi! Hän olisi tahtonut viipyä vielä päivän ja viedä Irenen
mukanaan Eläintarhaan, mutta tämän mielestä olisi kai kuolettavan
väsyttävää juosta hänen kanssaan kaksi päivää peräkkäin. Ei, hänen
piti odottaa ensi sunnuntaihin, Irene oli luvannut tulla silloin. He
sopisivat silloin noista Hollyn tunneista, joskin vain kuukaudeksi. Se
olisi jotakin. Pikku Mam'zelle Beauce ei pitäisi siitä, mutta hänen
oli suostuttava. Ja taittaen vanhan oopperahattunsa kokoon rintaansa
vastaan hän haki hissin.
Hän ajoi Waterloon asemalle seuraavana aamuna, vaikka hänellä
olikin suuri halu sanoa: »Ajakaa Chelseahin.» Mutta hänellä oli
liian vahva aisti ymmärtämään suhteita. Sitäpaitsi hän vielä tunsi
olonsa hataraksi eikä uskaltanut panna itseään alttiiksi toiselle
samanlaiselle häiriölle kuin tuo eilinen oli ollut, kaukana kotoa.
Holly myöskin odotti häntä ja sitä, mitä hänellä oli matkalaukussaan
tyttöstä varten. Eipä siltä, että hänen pikku kullassaan olisi mitään
etuilevaa rakkautta — hän oli oikea hellyyden perikuva. Sitten katkeran
kyynillisenä kuten vanhat ainakin, hän rupesi ajattelemaan, eikö se
vain ollutkin etuilevaa rakkautta, joka sai Irenen suostumaan hänen
seuraansa. Ei, ei Irenekään ollut sitä lajia. Hänellä nyt ainakaan ei
ollut käsitystä siitä, kuinka leivälle levitetään voita, ei mitään
omistamisen vaistoa, poloisella! Sitäpaitsi ei vanha Jolyon ollut
hiiskunut sanaakaan tuosta testamentin lisäyksestä eikä aikonut
hiiskuakaan — toistaiseksi riitti pelkkä ilo asiasta.
Viktoria-vaunuissa, jotka olivat häntä vastassa asemalla, Holly
pidätteli koira Balthasaria, ja heidän hyväilynsä tekivät kotimatkasta
riemukulun. Koko loppuosan tuota kaunista, kuumaa päivää ja suurimman
osan seuraavaa hän oli tyytyväinen ja rauhallinen lepäillen
siimeksessä, pitkän, viipyvän päivänpaisteen valaessa kultaa kentille
ja kukkasille. Mutta torstai-iltana yksinäisellä päivällisellään hän
alkoi laskea tunteja — kuusikymmentä viisi tuntia siihen, kun hän
saisi lähteä Ireneä vastaan pieneen viidakkoon ja kulkea kenttien
poikki hänen rinnallaan. Hän oli aikonut kääntyä lääkärin puoleen
pyörtymiskohtauksensa vuoksi, mutta tuo mies varmasti vaatisi häntä
pysymään hiljaa, välttämään kiihtymystä ja kaikkea tuollaista, ja
hän ei aikonut antaa kytkeä jalkaansa, ei tahtonut kuulla puhuttavan
sairaudesta — jos se nyt oli sairautta, ei sietänyt kuulla tuollaista
tähän aikaan elämästään, nyt kun tuo uusi jännitys oli tullut. Ja hän
varoi tarkoin mainitsemasta heikkouttaan kirjeissä pojalleen. Siitä
olisi vain seurauksena, että he tulisivat lennossa kotiin! Missä määrin
tämä vaiteliaisuus johtui hänen halustaan ottaa huomioon heidän iloaan,
missä määrin hänen omaansa, sitä hän ei pysähtynyt miettimään.
Tuona iltana työhuoneessaan hän oli juuri lopettanut sikaarinsa ja
uinaili tuolissaan, kun hän kuuli puvun kahinaa ja oli tietoinen
orvokin tuoksusta. Hän avasi silmänsä ja näki Irenen harmaassa
puvussaan seisovan takan ääressä ojentaen käsivarsiaan. Omituisinta
oli, että vaikka noissa käsivarsissa ei näyttänyt olevan mitään,
ne kuitenkin olivat kiertyneet aivan kuin jonkun kaulan ympäri, ja
Irenen oma kaula taipui taaksepäin, huulet olivat avoimet ja silmät
ummessa. Hän katosi paikalla, ja siinä oli takkahylly ja vanhan
Jolyonin pronssit. Mutta nuo pronssit ja tuo takkahylly eivät olleet
siinä silloin, kun Irene oli, takka vain ja seinä! Vanha Jolyon nousi
järkytettynä ja levottomana. »Minun pitää ottaa lääkettä», ajatteli
hän, »minä en voi olla terve.» Hänen sydämensä löi liian nopeasti,
hänellä oli ahdistava tunne rinnassaan, ja hän meni ikkunaan avaten
sen, jotta saisi ilmaa. Koira haukkui jossakin kaukana, jokin noita
Gagen talon koiria varmaan, viidakon tuolta puolen. Kaunis, hiljainen
ilta, mutta pimeä. »Minä nukahdin», arveli hän, »siinä kaikki. Ja
kuitenkin voisin vannoa, että silmäni olivat auki!» Huokauksentapainen
ääni tuntui vastaavan.
»Mitä se on?» kysyi hän terävästi. »Kuka siellä?»
Hän pani käden rinnalleen tyynnyttääkseen takovaa sydäntään ja astui
terrassille. Jotakin pehmeätä vilahti hänen ohitseen pimeässä. »Huis!»
Se oli tuo suuri harmaa kissa. »Nuori Bosinney oli kuin suuri kissa»,
ajatteli hän. »Hän se oli, jota Irene tuolla — jota Irene — Bosinney
omistaa hänet vieläkin.» Hän käveli terassin reunalle ja katsoi alas
pimeyteen; hän saattoi nipin napin nähdä päivänkukkien vaaleuden
niittämättömällä ruoholla. Täällä tänään ja huomenna poissa! Ja tuolta
nousi kuu, joka näki kaiken, nuoren ja vanhan, elävän ja kuolleen,
eikä välittänyt vähääkään! Hänen oma vuoronsa pian. Yhdestä päivästä
nuoruutta hän olisi antanut kaiken, mikä oli jäljellä! Ja hän kääntyi
takaisin taloa kohti. Hän saattoi nähdä lasten makuuhuoneen ikkunat
tuolla ylhäällä. Hänen pikku kultamurunsa kai nukkui. »Toivottavasti
tuo koira ei herätä häntä!» ajatteli vanha Jolyon. »Mikä se on, joka
saa meidät rakastamaan ja saa meidät kuolemaan? Minun pitää mennä
levolle.»
Ja hän palasi sisään terassin kivien poikki, jotka näyttivät harmailta
kuutamossa.
V
Kuinka tulisi vanhan miehen viettää päivänsä, jollei uneksien
hyvinvietetystä entisyydestään? Siinä ei ainakaan ole mitään
kiihdyttävää lämpöä, kalpeata talviaurinkoa vain. Kehys kestää muiston
dynamojen hiljaisen tahdin. Nykyisyyteen hänen pitäisi suhtautua
epäluuloisesti, tulevaisuutta kaihtaa. Paksun verhon takaa hän saisi
katsella varpailleen hiipivää auringonpaistetta. Jos kesän aurinko
paistaa, on parempi, että hän ei mene ulos erehtyen luulemaan sitä
intiaanikesän auringoksi! Silloin hän kenties kykenee rappeutumaan
pehmeästi, hitaasti, huomaamatta, kunnes kärsimätön Luonto iskee hänen
henkitorveensa ja hän huohottaa viime hengenvetonsa jonakin aikaisena
aamuna, ennenkuin maailma on tuuletettu, ja hänen hautakiveensä
kirjoitetaan: »Vuosien täyttyessä!» Totisesti! Jos Forsyte pitää
periaatteensa moitteettomassa järjestyksessä, voi hän elää kauan
ollessaan jo kuollut.
Vanha Jolyon oli tietoinen tästä kaikesta, ja kuitenkin oli hänessä
jotakin, mikä voitti forsytelaisuuden. Sillä kirjoitettu on, että
Forsyte ei saa rakastaa kauneutta enemmän kuin järkeä eikä omaa
tahtoaan enemmän kuin omaa terveyttään, ja jokin takoi hänessä
näinä päivinä, mikä joka sykkeellä jäyti ohenevaa kehystä. Hänen
tarkkanäköisyytensä tiesi tämän, mutta tiesi myöskin, että hän ei
voinut keskeyttää tuota takomista eikä olisi tahtonutkaan, jos olisi
voinut. Ja kuitenkin, jos joku olisi sanonut hänelle, että hän eli
pääomallaan, olisi hän vain tuijottanut puhujan noloksi. Ei, ei,
ihminen ei elä pääomallaan, siitä ei ollut kysymys. Menneisyyden
tunnussanat ovat aina yhtä todellisia kuin nykyhetken vaatimukset. Ja
hän, jolle pääomallaan eläminen aina oli ollut pannaan julistettua, ei
olisi voinut sietää, että niin karkeata lausetta olisi sovellettu hänen
omaan tapaukseensa. Ilo on terveellistä, kauneus hyvää nähdä, nuorten
nuoruudessa voi elää uudelleen — mitä ihmettä hän sitten muuta tekisi?
Hän jakoi nyt aikansa järjestelmällisesti, niinkuin hänen tapanaan
oli ollut kautta elämän. Tiistaisin hän matkusti junalla kaupunkiin,
Irene tuli ja söi päivällistä hänen kanssaan, ja he viettivät illan
oopperassa. Torstaisin hän ajoi kaupunkiin, pani lihavan kuskinsa
ja hevosensa lepäämään, kohtasi Irenen Kensingtonin puistossa,
astui vaunuihinsa taas erottuaan hänestä ja ajoi kotiin. Hän laati
epämääräisen lain, että hänellä muka oli asiaa Lontooseen noina
päivinä. Keskiviikkoisin ja lauantaisin Irene tuli antamaan Hollylle
soittotunteja. Mitä enemmän iloa hänellä oli Irenen seurasta, sitä
tarkemmaksi ja tunnollisemmaksi hän tuli — asiallinen ja ystävällinen
setä vain. Eikä hän itse asiassa tuntenut olevansakaan muuta — sillä,
loppujen lopulta, olihan hänellä toki ikää. Ja kuitenkin, jos Irene
myöhästyi, hän touhusi kuin hengenhädässä. Jos Irene ei tullut, mikä
kahdesti tapahtui, hänen silmänsä tulivat surullisiksi kuin vanhan
koiran, ja hän menetti unensa.
Ja niin kului kuukausi, jolloin kesä vallitsi kentillä ja hänen
sydämessään, kesän kuumuus ja väsymys mukaanluettuina. Kuka olisi
uskonut muutamia viikkoja sitten, että hän odotti poikansa ja
pojantyttärensä tuloa miltei kauhulla! Oli niin viehättävää vapautta,
kuin palaamista siihen riippumattomuuteen, jota mies nauttii, ennenkuin
perustaa perheen, näissä kauniin ilman viikoissa ja tässä uudessa
toveruudessa erään kanssa, joka ei pyytänyt mitään ja joka aina pysyi
hieman tuntemattomana säilyttäen salaperäisyyden tenhon. Se oli kuin
siemaus viiniä hänelle, joka jo niin kauan oli juonut vettä, että oli
melkein unohtanut viinin kiihdytyksen veressään, uuvutuksen aivoissaan.
Kukkien väri oli kirkkaampi, tuoksut ja musiikki ja päivänpaiste
olivat saaneet elävän arvon — eivät olleet enää vain menneitten
ilojen muistuttajia. Nyt oli jotakin, minkä vuoksi elää, jotakin,
mikä kiihdytti häntä alituiseen odotukseen. Hän eli siinä, ei katsoen
taaksepäin — ero on melkoinen jokaiselle hänen ikäiselleen. Pöydän
ilot, jotka eivät tälle luonnostaan kohtuulliselle olleet koskaan
merkinneet paljon, olivat menettäneet kaiken arvonsa. Hän söi vähän,
tietämättä mitä söi, ja tuli päivä päivältä laihemmaksi ja kuluneemman
näköiseksi. Hän oli taaskin »elämän lanka», ja tälle laihtuneelle
hahmolle valtava otsa onttoine ohimoineen antoi arvokkuutta enemmän
kuin koskaan. Hän oli täysin selvillä siitä, että hänen pitäisi mennä
lääkärille, mutta vapaus oli liian suloinen. Hän ei voinut suostua
hemmottelemaan yhä tavallisempaa hengenahdistustaan ja kipua kyljessään
vapauden kustannuksella. Palata tuohon joutilaaseen elämään, jota
hän oli viettänyt maataloudellisten, luonnollista kokoa olevilla
mangoldjuurten kuvilla koristettujen aikakauslehtiensä parissa,
ennenkuin tämä uusi vetovoima tuli hänen elämäänsä — ei ikinä! Hän
ylitti sikaariensa luvallista määrää. Kaksi päivässä oli aina ollut
hänen sääntönsä. Nyt hän poltti kolme ja väliin neljä — mies tahtoo,
kun luova henki täyttää hänen mielensä. Mutta hyvin usein hän ajatteli:
»Minun täytyy luopua polttamisesta ja kahvista, minun täytyy lakata
laahaamasta kaupunkimatkoilla.» Mutta hän ei tehnyt sitä, ei ollut
minkäänlaista valtaa, joka olisi pitänyt häntä silmällä, ja se oli
verraton etu. Palvelijat kenties ihmettelivät, mutta he pitivät
tietenkin suunsa kiinni. Mam'zelle Beauce oli liiaksi huolestunut
omasta ruuansulatuksestaan ja liian »hyvinkasvatettu» tehdäkseen,
henkilökohtaisia huomautuksia. Hollylla ei vielä ollut silmää ulkonäön
muutoksille isoisässä, joka oli hänen leikkikalunsa ja jumalansa.
Irenen itsensä asiaksi jäi pyytää häntä syömään vähän enemmän,
lepäämään päivän kuumana aikana, ottamaan vahvistavia lääkkeitä ja
niin edespäin. Mutta hän ei kertonut Jolyon sedälle olevansa tämän
laihuuden syynä — sillä ei kukaan näe omaa aiheuttamaansa tuhoa.
Kahdeksankymmenen viiden vanhalla miehellä ei ole intohimoja, mutta
Kauneus, joka synnyttää intohimot, toimii edelleen vanhalla tavallaan,
kunnes kuolema sulkee hänen näkemistään isoavat silmät.
Heinäkuun toisen viikon ensimmäisenä päivänä hän sai Pariisista
pojaltaan kirjeen, jossa sanottiin, että he tulevat kaikki kotiin
perjantaina. Tämä oli aina ollut varmempaa kuin Kohtalo, mutta omaten
sen intomielisen huolettomuuden, joka on vanhuksille suotu, jotta
he kestäisivät loppuun asti, hän ei ollut koskaan oikein myöntynyt
siihen. Nyt hän myöntyi, ja jotakin oli tehtävä. Hän ei enää kyennyt
ajattelemaan elämää ilman tätä uutta mielenkiintoa, mutta sekin, mitä
ei voi kuvitella, on joskus olemassa, niinkuin Forsytet alituiseen
saavat tappiokseen huomata. Hän istui vanhassa nahkatuolissaan taittaen
kirjeen kokoon ja mutustaen huulillaan sytyttämättömän sikaarin päätä.
Huomisen perästä oli pakko jättää tiistaiset kaupunkimatkat. Hän
saattaisi ehkä vielä kerran viikossa ajaa kaupunkiin muka tapaamaan
asiamiestään. Mutta sekin riippuisi hänen terveydestään, sillä nyt he
tietysti alkaisivat hälistä. Soittotunnit! Soittotuntien piti jatkua!
Irenen piti niellä omantunnonvaivansa ja Junen pistää tunteensa
taskuun. June oli jo kerran tehnyt sen, päivää jälkeen Bosinneyn
kuolinuutisen — mitä hän oli tehnyt silloin, sen hän varmaan voisi
tehdä nytkin. Oli jo neljä vuotta siitä, kun tämä vääryys oli häntä
kohdannut — ei ollut kristillistä pitää vanhojen haavojen muistoa
hengissä. Junen tahto oli voimakas, mutta hänen oli voimakkaampi, sillä
hänen hiekkansa oli juoksemassa loppuun. Irene oli taipuisa, varmaankin
hän tekisi tämän Jolyon sedän vuoksi, voittaisi luontaisen arkuutensa
mieluummin kuin tuottaisi hänelle tuskaa. Soittotuntien piti jatkua,
sillä jos ne jatkuisivat, olisi hän turvassa. Ja sytyttäen sikaarinsa
vihdoinkin hän alkoi hahmoitella mielessään, kuinka hän esittäisi asian
heille kaikille, kuinka selittäisi tämän oudonlaatuisen ystävyyden,
kuinka verhoaisi ja kätkisi alastoman totuuden — että hän ei voinut
kestää sitä, että kauneuden näkeminen häneltä riistettäisiin. Ahaa,
Holly! Holly oli ihastunut Ireneen, Holly piti hänen tunneistaan. Holly
pelastaisi hänet — hänen pikku kultamurunsa! Ja tämä onnellinen ajatus
kirkasti hänen mielensä, ja hän ihmetteli, miten hän olikaan voinut
murehtia niin kauheasti. Hän ei saanut murehtia se teki hänet aina niin
omituisen heikoksi, ikäänkuin hän olisi vain puoliksi ollut omassa
ruumiissaan.
Sinä iltana päivällisen jälkeen hänen silmiään taaskin hämärsi, vaikka
hän ei pyörtynytkään. Hän ei tahtonut soittaa, sillä hän tiesi, että
se merkitsisi hälytystä ja vaarantaisi huomista kaupunkimatkaa. Kun
ihminen tulee vanhaksi, on koko maailma salaliitossa rajoittaakseen
hänen vapauttaan, ja mistä syystä? Vain pitääkseen häntä hengissä vähän
kauemmin. Hän ei kaivannut sitä sillä hinnalla. Vain koira Balthasar
näki hänen yksinäisen toipumisensa tuosta heikkouden puuskasta. Se
seurasi levottomana hänen kulkuaan, kun hän meni kaapille juomaan
konjakkia sen sijaan, että olisi antanut koiralle pikkuleivän. Kun
vanha Jolyon vihdoin tunsi kykenevänsä kompuroimaan yläkertaan, meni
hän suoraan levolle. Ja vaikka hän vielä seuraavana aamuna tunsikin
olonsa aika horjuvaksi, kannatti ja vahvisti illan ajatteleminen häntä.
Oli aina sellainen ilo tarjota Irenelle hyvä päivällinen — hän epäili,
että tämä yksin ollessaan oli aliravinnolla — ja katsella oopperassa
hänen silmiensä hehkua ja loistetta, hänen huultensa tiedotonta
hymyä, Irenellä ei ollut paljon iloja, ja tämä oli viimeinen kerta,
jolloin vanha Jolyon kykenisi kestitsemään häntä. Mutta pakatessaan
matkalaukkua hän yllätti itsensä toivomasta, ettei edessä olisi tuota
pukeutumisen vaivaa päivällistä varten eikä myöskään sitä rasitusta,
että oli kerrottava Irenelle Junen paluusta.
Sen illan ooppera oli »Carmen», ja hän valitsi viimeisen väliajan
kertoakseen uutisensa, lykäten sen vaistomaisesti viimeiseen hetkeen.
Irene suhtautui asiaan hiljaisesti, omituisesti — itse asiassa hän
ei saanut tietää, kuinka Irene suhtautui siihen, ennenkuin tuo
oikukas musiikki alkoi taas ja hiljaisuus oli välttämätön. Naamio oli
taas Irenen kasvoilla, tuo naamio, jonka alla tapahtui niin paljon
sellaista, mitä hän ei voinut nähdä. Irene tarvitsi varmaan aikaa
ajatellakseen asiaa! Vanha Jolyon ei tahtonut kiirehtiä häntä, sillä
hän tulisi antamaan tuntinsa huomenna iltapäivällä, ja silloin olisi
tilaisuus nähdä hänet tottuneena tuohon ajatukseen. Vaunuissa vanha
Jolyon puhui vain Carmenista, hän oli nähnyt parempia vanhoina aikoina,
mutta tämä ei ollut ollenkaan hullumpi. Kun hän tarttui Irenen käteen
sanoakseen hyvää yötä, tämä kumartui nopeasti suutelemaan hänen
otsaansa.
»Hyvästi, rakas Jolyon setä, sinä olet ollut niin kultainen minua
kohtaan!»
»Huomiseen siis», sanoi hän. »Hyvää yötä. Nuku hyvin.» Irene toisti
lempeänä kaikuna: »Nuku hyvin!» ja jo poistuvien vaunujen ikkunassa hän
näki Irenen kasvot kääntyneinä häntä kohti ja käden ikäänkuin viipyvän
viittoilun.
Hän meni hitaasti huoneeseensa. Hänelle ei koskaan annettu samaa,
eikä hän voinut tottua noihin uudenuutukaisiin makuuhuoneisiin uusine
huonekaluineen ja harmaanvihreine mattoineen, joilla punaiset ruusut
kukkivat. Häntä valvotti, ja tuo viheliäinen Habanera soi vielä
hänen korvissaan. Hänen ranskansa ei ollut koskaan täysin riittänyt
ymmärtämään sen sanoja, mutta merkityksen hän tiesi, mikäli siinä
nyt oli merkitystä, tuollaisessa mustalaisjutussa — villissä ja
arvaamattomassa. Niin, elämässä oli jotakin, mikä kumosi kaikki
huolenpitosi ja suunnitelmasi — jotakin, mikä pani miehet ja naiset
tanssimaan pillinsä mukaan. Ja hän makasi tuijottaen syväänpainuneilla
silmillään ulos pimeyteen, missä tuo arvaamaton vallitsi. Luulit
omaavasi otteen elämään, mutta se luisui käsistäsi, tarttui niskaasi,
pakotti sinut sinne ja pakotti tänne ja sitten, ikäänkuin ei mitään,
pusersi sinut hengiltä. Samalla tavalla se tarttui tähtiinkin — hän ei
ainakaan ihmettelisi sitä — hankasi niittenkin nenät yhteen ja nakkasi
ne erilleen. Koskaan eivät sen kepposet päättyneet. Viisi miljoonaa
ihmistä tuossa suuressa kaupunkiryteikössä, ja kaikki niistä tuon
Elämän Voiman armoilla, ikäänkuin joukko pieniä kuivuneita herneitä,
jotka hyppelevät pöydällä, jos lyöt nyrkkisi niitten keskelle. Ah,
niin! Hän itse ei enää hyppisi kauan — hyvä, pitkä uni tekisi hänelle
hyvää.
Kuinka kuuma täällä ylhäällä oli — kuinka hälisevää! Hänen otsaansa
poltti, Irene oli suudellut juuri sitä paikkaa, mikä aina oli kipeä —
juuri sitä, ikäänkuin olisi arvannut paikan ja tahtonut suudella kaiken
kivun pois hänestä. Mutta sen sijaan hänen huulensa olivatkin jättäneet
tukalan kivun tuohon paikkaan. Irene ei ollut koskaan puhunut juuri
tuolla äänellä, ei ollut koskaan tehnyt tuota viipyvää liikettä tai
katsonut jälkeensä ajaessaan pois. Vanha Jolyon nousi vuoteesta ja veti
verhot syrjään. Hänen huoneensa antoi joen puolelle. Ilmaa ei ollut
paljoakaan, mutta tuo leveä, tyven, ikuinen vesi, joka virtasi ohi,
rauhoitti häntä. »Pääasia», ajatteli hän, »on nyt, etten tee itselleni
vahinkoa. Minä ajattelen pikku kultamuruani ja menen nukkumaan.» Mutta
kesti kauan, ennenkuin Lontoon yön kuumuus ja sykintä sammui pois
kesäaamun lyhyeen uneen. Ja vanha Jolyon nukahti vain pieneksi hetkeksi.
Päästyään kotiin seuraavana päivänä hän lähti ulos kukkatarhaan
ja poimi Hollyn avulla — tyttösellä oli hyvin tarkka maku kukkien
suhteen — suuren kimpun neilikoita. Ne olivat, sanoi vanha Jolyon,
»harmaapukuista rouvaa» varten — nimitys oli yhä vielä heille
yhteinen — ja hän pani ne maljakkoon työhuoneeseensa, missä aikoi
iskeä kiinni Ireneen tuossa asiassa, joka koski Junea ja tulevia
soittotunteja. Niiden tuoksu ja väri olisivat apuna. Lounaan jälkeen
hän meni lepäämään, sillä hän tunsi olevansa hyvin väsynyt, eivätkä
vaunut toisi Ireneä asemalta ennen neljää. Mutta kun hetki lähestyi,
tuli hän levottomaksi ja lähti kouluhuoneeseen, josta näki tielle.
Verhot olivat alhaalla, ja Holly istui huoneessa mademoiselle Beaucen
kanssa turvassa tukahduttavalta heinäkuun auringolta askarrellen
silkkimatojen kanssa. Vanha Jolyon tunsi luontaista vastenmielisyyttä
noita järjestelmällisiä eläimiä kohtaan, joitten pää ja väri muistutti
elefanttia, jotka jyrsivät niin paljon reikiä kauniisiin vihreihin
lehtiin ja tuoksuivat hänen mielestään kaamean pahalta. Hän istahti
sitsikankaalla päällystetylle ikkunapenkille, mistä saattoi nähdä
tien, ja hengitti raitista ilmaa sen verran kuin sitä oli saatavilla,
ja koira Balthasar, joka piti sitsikangasta arvossa kuumina päivinä,
hyppäsi hänen viereensä. Pianon koskettimilla oli sinipunerva
pölysuojus, joka oli haalistunut melkein harmaaksi, ja sen päällä
ensimmäinen lavendelinkukka, jonka tuoksu täytti huoneen. Huolimatta
tämän paikan viileydestä tai kenties juuri tämän viileyden vuoksi,
elämän syke vaikutti miltei väkivaltaisesti hänen heikentyneisiin
vaistoihinsa. Jokainen rakojen välistä tunkeutuva auringonsäde oli
harmillisen loistava, koira tuoksui hyvin väkevältä, lavendelinlemu
oli ylivoimainen, nuo silkkimadot, jotka kohottelivat harmaanvihreitä
selkiään, näyttivät hirmuisen elinvoimaisilta, ja Hollyn tummalla
päällä, joka kumartui niitten yli, oli ihmeellinen silkin kiilto.
Lumoava, armottoman voimakas oli elämä sille, joka itse oli vanha ja
heikko. Se näytti ilkkuvan muotojensa moninaisuudella ja sykkivällä
voimallaan. Vasta näinä viime viikkoina, ei koskaan ennen, oli hänellä
ollut sellainen omituinen tunne, että toinen puoli hänestä ajautui
kiihkeästi eteenpäin elämän virralla, kun taas toinen puoli oli jäänyt
rannalle katsellen tuota menoa, jota ei voi auttaa. Vain Irenen
seurassa hän pääsi tuosta kaksipuolisesta tajunnasta.
Holly käänsi päätään, osoitti pienellä ruskealla nyrkillään pianoa —
sillä sormella osoittaminen ei ollut »hyvin kasvatettua» — ja sanoi
ujosti:
»Katso 'harmaapukuista rouvaa', isoisä, eikö hän ole kaunis tänään?»
Vanhan Jolyonin sydän värähti, ja huone oli sekunnin verran kuin
pilvessä, sitten se kirkastui, ja hän sanoi iskien silmää:
»Kuka on pukenut hänet?»
»Mam'zelle.»
»Hollee! Älä ole hupsu!»
Senkin teennäinen pikku ranskatar! Hän ei vielä ollut sulattanut
sitä, että soittotunnit otettiin häneltä pois. Se ei auttaisi. Pikku
kultamuru oli isoisän ainoa ystävä. Niin, ne olivat Hollyn tunteja. Ja
hän ei hievahtaisi — ei hievahtaisi, vaikka mikä olisi. Hän hyväili
Balthasarin pään pehmeätä villaa ja kuuli Hollyn sanovan:
»Kun äiti taas on kotona, ei kai tule mitään muutoksia vai kuinka? Äiti
ei pidä vieraista, tiedäthän.»
Lapsen sanat näyttivät ympäröivän vanhan Jolyonin viileällä
vastustuksen ilmakehällä ja paljastavan kaiken, mikä uhkasi hänen
vastakeksittyä vapauttaan. Ah! Hänen pitäisi alistua olemaan vanha
mies, toisten huolenpidon ja rakkauden armoilla, tai sitten taistella
uuden, kallisarvoisen ystävyyssuhteensa puolesta, ja taistelu väsytti
hänet hengiltä. Mutta hänen laihat, kuluneet kasvonsa kovettuivat
päättäväisiksi, kunnes näyttivät melkein vain leualta. Tämä oli hänen
talonsa ja hänen asiansa — hän ei hievahtaisi paikaltaan! Hän katsoi
kelloaan, se oli vanha ja ohentunut kuin hän itse, se oli ollut hänellä
jo viisikymmentä vuotta. Yli neljän jo! Ja ohimennen suudellen Hollyn
päälakea hän meni halliin. Hän tahtoi saada Irenen haltuunsa jo ennen
kuin tämä menisi tunnilleen. Kuullessaan pyörien ratinaa hän astui
porttikäytävään ja näki heti, että vaunut olivat tyhjät.
»Juna tuli, herra, mutta tuota rouvaa ei näkynyt.»
Vanha Jolyon katsoi häneen terävästi ja suoraan, hänen silmänsä
näyttivät torjuvan tuon paksun miehen uteliaisuuden ja kieltää häntä
näkemästä katkeraa pettymystään.
»Hyvä on», sanoi hän ja kääntyi takaisin taloon. Hän meni
työhuoneeseensa ja istahti, vapisten kuin lehti. Mitä tämä merkitsi?
Irene oli voinut myöhästyä junasta, mutta hän tiesi varsin hyvin, että
niin ei ollut laita. »Hyvästi, rakas Jolyon setä!» Miksi »Hyvästi» eikä
»Hyvää yötä?» Entä tuo käsi, joka viittoili viipyen? Entä suudelma?
Mitä ne merkitsivät? Kiihkeä levottomuus ja harmi valtasivat hänen
mielensä. Hän nousi ja alkoi kävellä turkkilaista mattoa edestakaisin,
ikkunan ja seinän välillä. Irene aikoi hylätä hänet. Hän oli siitä
varma — eikä voinut puolustautua. Vanha mies, joka tahtoo nähdä
kauneutta! Se on naurettavaa! Ikä sulki hänen suunsa, lamaannutti hänen
taistelukykynsä. Hänellä ei ollut oikeutta siihen, mikä oli lämmintä
ja elävää, ei oikeutta muuhun kuin muistoihin ja suruun. Hän ei voinut
rukoilla Ireneä — vanhallakin miehellä on arvokkuutensa. Aseeton!
Hän käveli tunnin ajan edestakaisin, ruumiillisesti uupuneena, ohi
poimimainsa neilikkain, jotka pilkkasivat häntä tuoksullaan. Kaikista
vaikeista asioista tahdonvoiman kukistaminen on vaikeimpia sille,
joka aina on tottunut kulkemaan omia teitään. Luonto oli saanut hänet
verkkoonsa, ja onnettoman kalan tavoin hän kääntyi ja uiskenteli
silmukoissa, sinne tänne, löytämättä mitään reikää, mitään heikkoa
kohtaa. Viiden aikaan hänelle tuotiin teetä ja eräs kirje. Hän avasi
kotelon voiveitsellä ja luki:
»Rakkahin Jolyon setä! Minun on sietämättömän vaikea kirjoittaa
sellaista, mikä voi tuottaa sinulle pettymystä, mutta olin liian
raukkamainen sanoakseni sitä eilen illalla. Tunnen, etten enää voi
tulla antamaan Hollylle tunteja, nyt kun June on tulossa kotiin.
Muutamat seikat käyvät liian syvälle, niitä ei voi unohtaa. On ollut
niin suuri ilo tavata setää ja Hollya. Ehkä vielä saan nähdä sinut
joskus, kun tulet kaupunkiin, vaikka olenkin varma siitä, että se ei
ole hyväksi. Näen selvästi, että väsytit itseäsi liiaksi. Luulisin,
että sinun pitäisi olla hyvin hiljaa tänä kuumana aikana, ja nyt
kun poikasi ja June tulevat kotiin, olet niin onnellinen. Miljoonat
kiitokset kaikesta herttaisuudestasi minua kohtaan.