Hän heräsi puoli kolmelta, hetkenä, joka hänen pitkän kokemuksensa
mukaan peloittavassa määrin kiihdyttää kaikkia hankaloita ajatuksia.
Kokemus oli niinikään opettanut hänelle, että uusi herääminen
säädylliseen aikaan kahdeksalta osoitti tuollaisen säikähdyksen
mielettömyyden. Tänä erikoisena aamuna sai äkillistä painavuutta
ajatus, että jos hän sattuisi sairastumaan, ei hän saisi nähdä Ireneä.
Tästä oli vain lyhyt askel sen seikan toteamiseen, että seurustelu
päättyisi myöskin, kun hänen poikansa ja June palaavat Espanjasta.
Kuinka hän voisi puolustaa haluansa saada seurustella sen naisen
kanssa, joka oli varastanut — varhainen aamu ei puhu peitetyin sanoin
— Junelta sulhasen? Tuo rakastettu oli kuollut, mutta June oli
itsepintainen pieni olento, lämminsydäminen, mutta luja kuin puu eikä
— se oli ihan totta — niitä, jotka unohtavat! Ensi kuun puolivälissä
he olisivat kotona. Hänellä oli enää viisi viikkoa aikaa nauttia
tuosta uudesta harrastuksesta, joka oli tullut hänen jäljelläolevaan
elämäänsä. Pimeys osoitti mielettömän kirkkaasti hänen tunteensa
luonteen. Kauneuden ihailua — kiihkeätä halua nähdä sitä, mikä tuotti
iloa hänen silmilleen. Järjetöntä, hänen iällään! Ja kuitenkin — mitä
muuta syytä oli hänellä pyytää Junea kertaamaan niin kipeitä muistoja,
ja kuinka hän voisi estää poikaansa ja poikansa vaimoa pitämästä
isäukkoa hyvin kummallisena? Hänen olisi pakko tehdä salamatkoja
Lontooseen, ja se olisi väsyttävää, sitäpaitsi pieninkin pahoinvointi
estäisi hänet siitä. Hän makasi avoimin silmin, ja hänen leukansa
pani vastalauseen tuohon tulevaisuudenkuvaan, kun taas sydän takoi
äänekkäästi ja väliin tuntui vallan lakkaavan lyömästä. Hän oli nähnyt
aamunkoiton valaisevan ikkunanrakoja, kuullut lintujen livertävän ja
laulavan ja kukkojen kiekuvan, ennenkuin hän taas pääsi uneen, mistä
aikanaan heräsi väsyneenä, mutta terveenä. Viisi viikkoa, ennenkuin
tarvitsi ruveta hätäilemään, sehän oli hänen iällään iäisyys! Mutta
tuona aikaisena aamuna oli kuitenkin jäljellä jotakin merkkiä yön
kauhuista — ne olivat hienosti kiihdyttäneet hänen tahtoaan, hänen,
joka aina oli tottunut kulkemaan omia teitään. Hän aikoi tavata
Ireneä niin usein kuin halusi! Miksi hän ei lähtisi kaupunkiin ja
tekisi tuota lisäystä testamenttiin asianajajansa luona sen sijaan,
että kirjoittaisi siitä? Irene ehkä haluaisi tulla oopperaan! Mutta
hän lähtisi junalla, hän ei tahtonut, että tuo paksu Beacon saisi
virnistellä hänen selkänsä takana. Palvelijat olivat sellaisia hupsuja,
ja luultavasti heillä oli tiedossaan koko tuo vanha asia Irenestä ja
nuoresta Bosinneysta — palvelijat tietävät kaiken ja arvaavat lopun.
Hän kirjoitti Irenelle sinä aamuna:
»Paras Irene! — Minun pitää huomenna käydä kaupungissa. Jos sinua
haluttaisi lähteä oopperaan, tule syömään hiljainen päivällinen
kanssani...»
Mutta missä? Siitä oli kymmeniä vuosia, kun hän viimeksi oli syönyt
päivällistä Lontoossa muualla kuin klubillaan tai yksityistaloissa.
Ahaa — tuo uudenaikainen paikka Covent Gardenin lähellä...
»Kirjoita minulle rivi huomenna Piedmont Hotelliin ja ilmoita, saanko
odottaa sinua siellä seitsemältä.