Tämän kirjeen tarkkaa ja välitöntä aiheuttajaa ei tietenkään voi mennä
sanomaan, vaikka mahdotonta ei ole, että Bosinneyn oli vallannut
äkillinen kapinanhenki hänen ajatellessaan suhdettaan Soamesiin — tuo
ikuinen taiteen ja pääoman ristiriita.
»Mitä aiot vastata hänelle?» kysyi James.
Soames ei edes kääntänyt päätään. »En ole päättänyt», sanoi hän ja
jatkoi vastauskirjelmäänsä.
Eräs hänen asiakkaansa, joka oli pystyttänyt rakennuksia alueelle,
joka ei kuulunut hänelle, oli äkkiä ja mitä kiusallisimmalla tavalla
saanut käskyn ottaa ne siitä pois. Perehdyttyään huolellisesti
tosiseikkoihin Soames oli kuitenkin onnistunut osoittamaan, että hänen
asiakkaallaan oli erään lainen näennäinen omistusoikeus, ja että
vaikka alue ilmeisesti ei kuulunut hänelle, hänellä oli oikeus pitää
sitä hallussaan ja täysi syy tehdäkin niin. Ja nyt hän oli ryhtynyt
toimenpiteisiin saadakseen, niinkuin merimiehet sanovat, »väylän
selväksi.»
Hänen terveet neuvonsa olivat tuottaneet hänelle suurta mainetta.
Ihmiset sanoivat: »Kääntykää nuoren Forsyten puoleen — kas siinä ovela
mies!» Hän itse piti tätä mainettaan suuressa arvossa.
Luontainen vaiteliaisuus oli hänelle eduksi; mikään ei ollut paremmin
omiaan vakuuttamaan ihmisiä, varsinkin varakasta väkeä (muita
asiakkaita Soamesilla ei ollutkaan), hänen luotettavuudestaan. Ja hän
_oli_ luotettava. Perimätapa, tottumukset, kasvatus, peritty kyky,
synnynnäinen varovaisuus, kaikki yhtyivät luomaan lujan ammatillisen
rehellisyyden, joka oli kaikkien kiusausten yläpuolella jo siksikin,
että se perustui vaistomaiseen vaaran pelkoon. Kuinka hän olisi
voinut langeta, kun hänen sielunsa kammosi olosuhteita, jotka tekevät
lankeamisen mahdolliseksi — ihminen ei voi langeta lattialta!
Ja nuo lukemattomat Forsytet, jotka luvuttomien, kaiken laista
omaisuutta (hamasta vaimoista aina vesioikeuksiin saakka) koskevien
kaupantekojensa yhteydessä tarvitsivat luotettavan miehen palveluksia,
huomasivat, että oli sekä mieluisaa että edullista turvautua Soamesiin.
Tuo hänen hieno ylimielisyytensä, johon liittyi hänen ennakkotapauksia
vainuava ilmeensä, oli niinikään hänen edukseen — mies ei ole
ylimielinen, jollei hän tiedä!
Hän oli itse asiassa liikkeen johtaja, sillä vaikka James vielä
melkein joka päivä tuli itse katsomaan, ei hän tehnyt muuta kuin istui
tuolissaan, pani jalat ristiin, sekoitti lievästi asioita, jotka jo
olivat ratkaistut, ja lähti pois. Toinen osakas, Bustard, oli raukka,
joka teki paljon työtä, mutta jonka mieltä ei koskaan kysytty.
Niinpä Soames järkähtämättömänä jatkoi vastauskirjelmäänsä. Olisi
kuitenkin turha sanoa, että hänen mielessään vallitsi rauha. Uhkaavien
ikävyyksien tunne vaivasi häntä, oli vaivannut jo jonkin aikaa. Hän
koetti ajatella että se oli ruumiillista kipua — maksasta johtuvaa —
mutta hän tiesi, että se ei ollut.
Hän katsoi kelloaan. Neljännestunnin kuluttua hänen piti olla Uuden
Kivihiiliyhtiön yleiskokouksessa — se oli Jolyon sedän hommia, hän
näkisi siellä Jolyon sedän ja sanoisi hänelle jotakin Bosinneysta —
hän ei vielä ollut päättänyt mitä, mutta jotakin hän sanoisi — missään
tapauksessa hän ei vastaisi tuohon kirjeeseen ennenkuin oli tavannut
Jolyon sedän. Hän nousi ja pani tarkasti talteen vastausluonnoksensa.
Sitten hän meni pimeään pieneen pesukomeroon, väänsi valon, pesi
kätensä kappaleella ruskeata Windsor-saippuaa ja kuivasi ne pyöreäksi
torveksi käärittyyn pyyheliinaan. Sitten hän harjasi tukkansa,
kiinnitti tarkan huomion jakaukseen, väänsi valon sammuksiin, otti
hattunsa, sanoi tulevansa takaisin puoli kahdeksi ja astui ulos
Poultryyn.
Ei ollut pitkä matka Ironmonger Lanelle Uuden Kivihiiliyhtiön
konttoriin, jossa yhtiökokous aina pidettiin — eikä Cannon Street
Hotellissa, jota toiset, kunnianhimoisemmat yhtiöt harrastivat.
Vanha Jolyon oli alun alkaen asettunut sanomalehdistöä vastaan. Mitä
tekemistä — sanoi hän — oli yleisöllä hänen asiainsa kanssa?
Soames saapui lyönnilleen ja asettui paikalleen johtokunnan jäsenten
joukkoon. Nämä istuivat rivissä, kukin mustepullonsa takana, vastapäätä
osakkaita.
Keskellä tätä riviä pisti ensimmäisenä silmiin vanha Jolyon, valkeine
viiksineen, tiukasti napitetussa lievetakissaan. Hän nojautui
taaksepäin, sormenpäät ristissä johtokunnan jäsenten tiedonannoilla ja
tilikirjoilla.
Hänen oikealla puolellaan istui tavallistaankin leveämpänä sihteeri,
»murheellinen Hemmings», jonka kauniista silmistä loisti perin
surullinen surullisuus. Raudanharmaa parta näytti olevan surupuvussa
niinkuin kaikki muukin ja pani ajattelemaan, että sen takana mahtoi
piillä mustan musta kravatti.
Tilaisuus olikin surullinen, sillä vasta kuusi viikkoa oli kulunut
siitä, kun oli tullut tuo sähkösanoma Scorrierilta, kaivosasiain
tuntijalta, joka yksityisasioissa oli matkustanut kaivoksille.
Sähkösanoma oli ilmoittanut, että Pippin, heidän kaivoksensa
päällysmies, oli tehnyt itsemurhan yritettyään kahden vuoden
kummallisen hiljaisuutensa jälkeen kirjoittaa kirjettä johtokunnalleen.
Tuo kirje oli nyt pöydällä, se luettaisiin julki osakkaille, joille
tietenkin esitettäisiin kaikki yksityiskohdat.
Hemmings oli usein sanonut Soamesille seisoessaan takan edessä
takinliepeet harallaan:
»Mitä osakkaamme eivät tiedä asioistamme, ei ole tietämisen arvoista.
Siinä saatte uskoa minua, herra Soames.»
Kerran, vanhan Jolyonin ollessa saapuvilla, oli tilanne muuttunut
vähän kiusalliseksi, niinkuin Soames muisti. Setä oli katsonut heihin
tuikeasti ja sanonut: »Älkää puhuko pötyä, Hemmings! Tarkoitatte, että
se, minkä he _tietävät_, ei ole tietämisen arvoista!» Vanha Jolyon
vihasi humpuukia.
Hemmings, silmissä suuttumus, huulilla hyvinkasvatetun villakoiran
hymy, oli vastannut teennäisen ihailun puuskassa: »Kas, sepä oli hyvin
sanottu, herra Forsyte — erittäin hyvin. Setänne on aina niin leikkisä.»
Seuraavalla kerralla tavatessaan Soamesin hän oli käyttänyt tilaisuutta
hyväkseen ja sanonut hänelle: »Puheenjohtajamme alkaa olla kovin vanha
— en saa häntä enää ymmärtämään asioita, ja hän on niin itsepäinen —
mutta mitä muuta voi odottaa mieheltä, jolla on tuollainen leuka?»
Soames oli nyökäyttänyt päätään.
Jokainen tiesi, että vanhan Jolyonin leuka oli varoitusmerkki. Tänään
hän näytti huolestuneelta kesken yhtiökokous-ilmettäänkin. Soames
varmasti puhuisi hänelle Bosinneysta.
Vanhan Jolyonin vasemmalla puolella oli pikku herra Booker, hänelläkin
yhtiökokousilme kasvoillaan, ikäänkuin hän etsisi silmillään jotakin
erikoisen hempeämielistä osakasta. Ja hänen vieressään oli kuuro
johtaja, otsa rypyssä, ja kuuron johtajan vieressä taas oli vanha herra
Bleedham hyvin lempeänä, tietoinen hyve kasvoillaan — mikäli se oli
mahdollista, hän kun tiesi, että se ruskeapaperinen paketti, jonka
hän aina toi mukanaan johtokunnan huoneeseen, oli piilossa hatun alla
(hattu oli noita vanhanaikaisia tasareunaisia, hyvin korkeita, joihin
kuuluu hyvin suuri solmittava kaulaliina, sileiksiajellut huulet,
raikkaat posket ja sievä pieni valkoinen poskiparta).
Soames oli aina mukana yhtiökokouksissa, sitä pidettiin varmimpana
siltä varalta »että jotakin sattuisi.» Hän katseli suljetun ja
ylimielisen näköisenä ympäri huonetta, jonka seinillä riippui kaivos
ja satamakarttoja sekä suuri valokuva aukosta, joka johti erinomaisen
epäedulliseen kaivokseen. Tämä valokuva — kaupallisten yritysten
pohjalla piilevän ikuisen ironian todistaja — oli vielä paikallaan
seinällä muistona johtajan kuolleenasyntyneestä lempiajatuksesta.
Ja nyt vanha Jolyon nousi esittämään vuosikertomuksen ja tilit.
Verhoten Juppiterin tyyneyteen sen pysyvän vihamielisyyden, joka
kytee syvällä yhtiön johtajan rinnassa osakkaita kohtaan, hän kohtasi
levollisena heidän katseensa. Soames myöskin katseli heitä. Hän tunsi
useimmat ulkonäöltä. Siinä oli vanha Scrubsole, tervakauppias, joka
aina tuli, niinkuin Hemmings sanoi, »puhumaan ilkeyksiä», riitaisen
näköinen vanha mies, jolla oli punaiset kasvot, suuret leukapielet
ja suunnaton matalakekoinen hattu polvellaan. Ja pastori Boms, joka
aina ehdotti kiitoslausuntoa puhemiehelle, niissä hän muuttumattomasti
ilmaisi toiveen, että johtokunta ei unohtaisi virkailijoittensa
ylennyksiä. Hän lausui sanansa anglosaksisen pontevasti ja painokkaasti
(hän omasi virkapukuunsa kuuluvat vahvasti imperialistiset
taipumukset). Hänellä oli terveellinen tapa perästäpäin haastatella
jotakin johtokunnan jäsentä ja kysyä, luuliko tämä, että tuleva vuosi
olisi hyvä vai huono, ja vastauksen suunnan mukaan joko ostaa tai myydä
kolme osaketta kahden seuraavan viikon kuluessa.
Ja sitten oli tuo sotilashenkilö, majuri O'Bally, joka ei voinut
olla puhumatta, jollei muuta, niin kannattaakseen tilintarkastajien
valitsemista uudelleen, ja joka väliin aiheutti vakavaa kauhua
ottamalla maljat käsistä — tai pikemminkin sanat suusta niiltä
henkilöiltä, joita oli mairiteltu pienillä paperilapuilla, s.o. joitten
toimeksi oli uskottu mainittujen maljojen ehdottaminen.
Siinä he olivatkin, ja lisäksi tuli vielä neljä tai viisi vahvaa,
hiljaista osakasta, joita kohtaan Soames voi tuntea myötätuntoa —
liikemiehiä, jotka tahtoivat itse pitää silmällä asioitaan, mutta ilman
turhaa hälyä — hyviä, luotettavia miehiä, jotka tulivat Cityyn joka
päivä ja palasivat illalla kotiin hyvien, luotettavien vaimojensa luo.
Hyvät luotettavat vaimot! Siinä ajatuksessa oli jotakin, joka taas
nostatti tuon nimettömän levottomuuden Soamesin mieleen.
Mitä hän sanoisi sedälleen? Minkä vastauksen hän antaisi kirjeeseen?
...»Jos jollakin osakkaalla on jotakin kysyttävää, vastaan mielelläni.»
Kuului pehmeä kopsahdus. Vanha Jolyon oli antanut vuosikertomuksen ja
tilikirjojen pudota pöytään, ja seisoi hypistellen kilpikonnanluisia
silmälasejaan peukalon ja etusormen välissä.
Hymyn varjo häivähti Soamesin kasvoilla. Parasta pitää kiirettä, jos
mieli kysyä jotakin! Hän tunsi setänsä ihanteellisen tavan heti sanoa:
»Ehdotan sitten, että vuosikertomus ja tilit hyväksytään.» Paras,
ettei koskaan anna heille tuulta purjeisiin — osakkeenomistajat ovat
tunnettuja asiain venyttämisestä!
Pitkä, valkopartainen mies, jolla oli kuivat, tyytymättömät kasvot,
nousi:
»Minä katson voivani, herra puhemies, nostaa kysymyksen tuosta 5000
punnan määrärahasta menoarviossa. 'Eläkettä päällysmiesvainajan
vaimolle ja perheelle', hänen» (puhuja katsoi happamesti ympärilleen)
»joka niin harkitsemattomasti — minä sanon harkitsemattomasti — teki
itsemurhan juuri silloin, kun hänen palveluksensa olisivat merkinneet
yhtiölle kaikkein enimmän. Te sanotte, että sopimus, jonka hän niin
onnettomasti rikkoi omalla kädellään, oli tehty viideksi vuodeksi,
joista vasta yksi on kulunut... Minä —»
Vanha Jolyon teki kärsimättömän eleen.
»Minä katson voivani, herra puheenjohtaja, kysyä, onko johtokunta
maksanut tai ehdottanut maksettavaksi tämän summan — hm — vainajalle
palkinnoksi palveluksista, jotka hän olisi voinut suorittaa yhtiölle,
jos hän ei olisi tehnyt itsemurhaa?»
»Se on tunnustukseksi jo suoritetuista palveluksista, joitten
oleellisen arvon te tiedätte yhtä hyvin kuin kuka tahansa meistä.»
»Siinä tapauksessa minä vain pyydän sanoa, että koska ne palvelukset
ovat jo olleet ja menneet, on summa liian suuri.»
Osakkeenomistaja istui.
Vanha Jolyon odotti sekunnin ja sanoi: »Minä ehdotan nyt, että
vuosikertomus ja —»
Osakkeenomistaja nousi taas. »Saanko kysyä, onko johtokunta tietoinen
siitä, että rahat eivät ole johtokunnan — en epäröi sanoa, että jos
rahat olisivat johtokunnan —»
Toinen osakkeenomistaja, jolla oli pyöreät, jurot kasvot ja jossa
Soames tunsi päällysmiesvainajan langon, nousi ja sanoi lämpimästi:
»Minun mielestäni, herra, summa ei ole tarpeeksi suuri.»
Pastori Boms nousi nyt jaloilleen. »Jos minä uskallan lausua
mielipidettäni», sanoi hän, »tahtoisin huomauttaa, että sen tosiseikan,
että — hm — vainaja teki itsemurhan, pitäisi painaa paljon — _hyvin_
paljon arvoisan puheenjohtajamme silmissä. Minä en epäile, että se
onkin painanut, sillä — sanon tämän omasta puolestani ja ajattelen
kaikkien läsnäolevien puolesta» (kuulkaa, kuulkaa) — »puheenjohtaja
omaa luottamuksemme mitä suurimmassa määrin. Toivon, että me kaikki
haluaisimme olla armeliaita. Mutta olen varma siitä» (hän katsoi
ankarasti päällysmiesvainajan lankoon) »että puheenjohtajamme tahtoo
jollakin tavoin, joko kirjoitetulla lauseella tai kenties paremmin
summan vähentämisellä, ilmaista syvän paheksumisemme sen johdosta, että
niin lupaava ja arvokas elämä niin jumalattomalla tavalla temmattiin
vaikutuspiiristä, missä sekä sen omat että — jos saan sanoa — _meidän_
etumme niin määräävästi olisivat vaatineet sitä pysymään. Meidän
ei pitäisi — ei, me emme saa — antaa tukeamme niin vakavalle sekä
inhimillisen että jumalallisen velvollisuuden laiminlyömiselle.»
Herra pastori istuutui taas paikalleen. Päällysmies-vainajan lanko
nousi uudelleen. »Minä pysyn sanassani», sanoi hän, »summa ei ole
tarpeeksi suuri.»
Ensimmäinen osakkeenomistaja puuttui puheeseen. »Minä vaadin maksun
laillisuutta tarkistettavaksi. Minun käsitykseni mukaan se ei ole
laillinen. Yhtiön lakimies on läsnä, katson voivani tehdä hänelle tämän
kysymyksen.»
Kaikkein silmät kääntyivät nyt Soamesiin. Jotakin oli sattunut!
Hän nousi, kylmänä ja kirein huulin, hänen hermonsa värisivät
sisäisesti, hänen huomionsa vaadittiin siis vihdoinkin muualle,
tuijottamasta tuota pilveä, joka uhkasi hänen oman mielensä
taivaanrannalla.
»Asia ei ole mitenkään selvä», sanoi hän matalalla, ohuella äänellä.
»Koska ei ole mitään mahdollisuutta tulevasta hyvityksestä, epäilen,
onko maksu täysin laillinen. Jos halutaan, voimme kysyä oikeuden
mielipidettä.»
Päällysmiehen lanko rypisti kulmiaan ja sanoi tarkoittavalla äänellä:
»Epäilemättä voimme kysyä oikeuden mielipidettä. Saanko kysyä sen
herrasmiehen nimeä, joka on antanut meille tämän hämmästyttävän
tiedon? Herra Soames Forsyte? Tosiaan!» Hän katseli Soamesista vanhaan
Jolyoniin tarkoittavasti.
Soamesin kalpeat kasvot punastuivat, mutta hänen ylimielisyytensä ei
horjunut. Vanha Jolyon kiinnitti katseensa puhujaan.
»Jos päällysmiesvainajan _langolla_ ei ole mitään muuta sanottavaa,
ehdotan, että vuosikertomus ja tilit —»
Tänä hetkenä nousi yksi noista viidestä hiljaisesta, jämeästä
osakkeenomistajasta, jotka olivat saavuttaneet Soamesin myötätunnon.
Hän sanoi:
»Minä vastustan ehdotusta kokonaan. Meidän odotetaan osoittavan
armeliaisuutta tuon miehen vaimoa ja lapsia kohtaan, joitten sanotte
olleen riippuvaisia hänestä. Olkoot vain, minä en välitä olivatko he
vai eivätkö. Minä vastustan koko asiaa periaatteessa. On korkea aika
asettua vastustamaan tuota hempeätä ihmisystävällisyyttä. Se vie koko
maan rappiolle. Minä vastustan sitä, että rahaani maksettaisiin noille
ihmisille, joista en tiedä mitään, jotka eivät ole tehneet mitään
ansaitakseen sitä. Minä vastustan kerta kaikkiaan. Sellainen ei sovi
liike-elämään. Minä ehdotan, että vuosikertomusta ja menoarviota ei
hyväksytä, ennenkuin niistä on tuo määräraha pyyhitty kokonaan.»
Vanha Jolyon oli jäänyt seisaalleen tuon vahvan, hiljaisen miehen
puhuessa. Puhe herätti vastakaikua kaikissa sydämissä, se kun edusti
sitä voimakkaitten miesten ihailua, sitä vastavaikutusta kaikkeen
anteliaisuuteen, joka jo näihin aikoihin oli voittanut jalansijaa
yhteiskunnan terveempien jäsenten keskuudessa.
Sanat »sellainen ei sovi liike-elämään», oli tehonnut johtokuntaankin,
sillä jokainen tunsi sisimmässään, että se ei sopinutkaan. Mutta
johtokunta tunsi myöskin puheenjohtajan vallanhimoisen luonteen ja
itsepäisyyden. Hänenkin täytyi sydämessään tuntea, että se ei sopinut
liike-elämään, mutta ehdotus oli hänen omansa. Peräytyisikö hän? Se ei
tuntunut uskottavalta.
Kaikki odottivat jännittyneinä. Vanha Jolyon kohotti kätensä,
tummasankaiset lasit peukalon ja etusormen välissä värisivät uhkaavasti.
Hän kääntyi vahvan, hiljaisen osakkeenomistajan puoleen.
»Haluatteko tosissanne, hyvin tietäen päällysmiesvainajan ponnistukset
kaivosten räjähtäessä, että poistan määrärahan?»
»Haluan.»
Vanha Jolyon lausui muutosehdotuksen.
»Kannattaako kukaan tätä?» kysyi hän katsellen tyynesti ympärilleen.
Ja silloin Soames, joka katsoi setäänsä, näki mikä tahdonvoima oli
tuossa vanhassa miehessä. Ei kukaan luiskahtanut. Kohdaten vahvan,
hiljaisen osakkeenomistajan katseen vanha Jolyon sanoi:
»Ehdotan nyt, että vuosikertomus ja menoarvio vuodelle 1887
hyväksytään. Kannatetaanko tätä? Ne, jotka hyväksyvät, ilmaiskoot
hyväksymisensä tavan mukaan. Vastustaako kukaan — ei. Päätetty.
Seuraava asia, hyvät herrat —»
Soames hymyili. Totisesti, setä Jolyon osasi!
Mutta nyt hänen ajatuksensa taas luisuivat Bosinneyhin. Hullunkurista,
kuinka tuo mies kummitteli hänen ajatuksissaan, liiketunteinakin.
Irenen käynti talossa — se nyt ei kyllä ollut mitään, paitsi että Irene
olisi voinut kertoa hänelle, mutta eihän Irene koskaan kertonut hänelle
mitään. Hän tuli hiljaisemmaksi, aremmaksi päivä päivältä. Kunpa Herran
nimessä talo jo olisi valmis ja he asuisivat siinä, poissa Lontoosta.
Kaupunki ei sopinut Irenelle, hänen hermonsa eivät olleet kyllin
vahvat. Tuo typerä puhe eri makuuhuoneesta oli taas tullut kuuluviin!
Kokous päättyi nyt. Epäonnistuneen kaivoksen valokuvan alla pastori
Boms haastatteli Hemmingsiä. Pikku herra Booker, harjasmaiset
kulmakarvat väännettyinä vihaiseen hymyyn, oli joutunut
lähtökahnauksiin vanhan Scrubsolen kanssa. Nuo kaksi vihasivat toisiaan
kuin myrkkyä. Heidän välillään oli jokin tervasopimus, jonka pikku
Booker oli johtokunnan välityksellä napannut veljenpojalleen vanhan
Scrubsolen nenän edestä. Soames oli kuullut sen Hemmingsiltä, joka
juorusi mielellään, varsinkin johtokunnan jäsenistä, lukuunottamatta
tietysti vanhaa Jolyonia, jota hän pelkäsi.
Soames odotti vuoroaan. Viimeinen osakkeenomistaja katosi juuri ovesta,
kun hän lähestyi setäänsä, joka pani hattua päähänsä.
»Saanko puhua kanssasi hetkisen, setä Jolyon?»
On epätietoista, mitä Soames odotti hyötyvänsä tästä keskustelusta.
Paitsi sitä miltei mystillistä kammoa, mikä Forsyteillä yleensä
oli vanhaa Jolyonia kohtaan ja mikä johtui hänen filosofisista
taipumuksistaan tai kenties — niinkuin Hemmings varmaan olisi sanonut
— hänen leuastaan, vallitsi ja oli aina vallinnut hieno vihamielisyys
Soamesin ja vanhuksen vähillä. Se väijyi heidän kuivassa tavassaan
tervehtiä toisiaan, heidän irrallisissa letkauksissaan toisilleen
ja oli kenties saanut alkunsa siitä, että vanha Jolyon oli tajunnut
nuoremman miehen hiljaisen sitkeyden (»itsepäisyydeksi» hän tietysti
nimitti sitä) ja salaisuudessa epäili, saisiko hän tahtonsa läpi
Soamesin suhteen.
Molemmat nämä Forsytet, jotka monessa suhteessa olivat toistensa
äärimmäiset vastakohdat, omasivat kukin erikoisella tavallaan — ja
suuremmassa määrässä kuin muu perhe — tuon oleellisen, varovaisen
ja itsepintaisen liikemiesvaiston, joka on heidän suuren luokkansa
todellinen huippusaavutus. Kumpikin olisi, jos onni ja hyvä tilaisuus
olisivat vähän auttaneet, kyennyt tekemään suuren uran, kummastakin
olisi tullut hyvä rahamies, suuri urakoitsija, valtiomies, vaikka vanha
Jolyon eräissä mielialoissaan — hyvän sikaarin tai luonnon vaikutuksen
alaisena — olisi kyennyt, jollei suorastaan halveksimaan omaa korkeata
asemaansa, niin ainakin panemaan sen kysymyksenalaiseksi, mitä taas ei
olisi tehnyt Soames, joka ei koskaan polttanut Sikaareja.
Sitäpaitsi vanhan Jolyonin mielessä oli aina salaisena kipuna se
seikka, että Jamesin poika — Jamesin, joka hänen mielestään aina oli
ollut vaivainen raukka — sai kulkea menestyksen polkuja, kun taas hänen
oma poikansa —!
Ja vihdoin, vaan ei vähimmin — sillä hän ei ollut sen paremmin
ulkopuolella perhejuorun säteilyn kuin kukaan muu Forsyte — hän oli nyt
kuullut tuon kolkon, epämääräisen, mutta sitä hämmennyttävämmän huhun
Bosinneysta, ja hänen ylpeytensä oli saanut sydänhaavan.
Kuvaavaa kyllä hänen kiukkunsa ei suuntautunut Ireneen, vaan Soamesiin.
Ajatus, että hänen veljenpoikansa vaimo (miksi ei mies pitänyt parempaa
huolta vaimostaan — oi julmanhienoa vääryyttä! ikäänkuin Soames olisi
voinut pitää vielä sen parempaa huolta!) veti puoleensa Junen sulhasen,
oli sietämättömän nöyryyttävä. Ja nähdessään vaaran hän ei Jamesin
tavoin peittänyt sitä sulaan hermostukseen, vaan myönsi laajempien
näköalojensa luomalla intohimottomuudella, että se ei ollut mahdotonta,
Irenessä oli jotakin niin perin viehättävää!
Hän aavisti Soamesin ilmoituksen aiheen, kun he yhdessä lähtivät
kokoushuoneesta ja astuivat ulos Cheapsiden hälyyn ja kiireeseen. He
kävelivät runsaan minuutin puhumatta, Soames hiipivin, teennäisin
askelin, vanha Jolyon suorana ja hitaana, käyttäen sateenvarjoa
kävelykeppinään.
He kääntyivät nyt verraten hiljaiseen suuntaan, sillä vanhan Jolyonin
oli Moorgate Streetia pitkin kuljettava toiseen johtokunnan kokoukseen.
Silloin Soames, nostamatta katsettaan, alotti: »Minä olen saanut tämän
kirjeen Bosinneylta. Setä saa nähdä mitä hän sanoo, minusta tuntuu,
että sedän pitää nähdä se. Olen pannut tuohon taloon rahaa paljon
enemmän kuin tarkoitukseni oli, ja tahdon aseman selväksi.»
Vanha Jolyon silmäili kirjettä haluttomana. »Onhan aivan selvää, mitä
hän sanoo», arveli hän.
»Hän puhuu 'Vapaista käsistä'», huomautti Soames.
Vanha Jolyon katsoi häntä. Kauan tukahdutettu harmi ja vihamielisyys
tuota nuorta miestä kohtaan, jonka puuhat alkoivat tunkeutua hänen
omiensa tielle, puhkesi ilmi.
»No, jollet luota häneen, miksi sitten käytät häntä?»
Soames vilkaisi häneen syrjästä. »Nyt on kovin myöhäistä ajatella
asiaa siltä kannalta», sanoi hän. »Minä vain tahtoisin tehdä täysin
ymmärrettäväksi, että jos annan hänelle vapaat kädet, hän ei anna minun
sekaantua mihinkään. Ajattelen, että jos setä puhuisi hänelle, sedän
sanat painaisivat enemmän.»
»Ei», sanoi vanha Jolyon jyrkästi, »minulla ei ole tämän asian kanssa
mitään tekemistä!»
Niin sedän kuin veljenpojan sanat panivat aavistamaan, että takana
oli lausumattomia ajatuksia, paljon tärkeämpiä. Ja katse, jonka he
vaihtoivat, ikäänkuin ilmaisi tämän tietoisuuden.
»No niin», sanoi Soames, »minä luulin, että minun Junen tähden piti
sanoa tämä sedälle, siinä kaikki. Minun mielestäni sedän on paras
tietää, että minä en tule suostumaan mihinkään hullutuksiin.»
»Mitä se minuun kuuluu?» tiuskasi vanha Jolyon.
»Eihän sitä niin tarkoin tiedä», vastasi Soames eikä tuon terävän
katseen hämäännyttämättä kyennyt sanomaan enempää. »Älä sitten sano,
ettet saanut tietää», lisäsi hän nyreänä päästen taas tasapainoonsa.
»Saanut tietää», sanoi vanha Jolyon. »Minä en tiedä mitä tarkoitat.
Tuollaisella asialla sinä tulet vaivaamaan minua. _Minä_ en välitä
kuulla asioistasi, saat luvan hoitaa ne itse.»
»Hyvä», sanoi Soames liikkumattomana, »minä hoidan ne sitten.»
»Hyvää päivän jatkoa siis», sanoi vanha Jolyon, ja he erosivat.
Soames palasi takaisin samaa tietä, meni erääseen kuuluisaan
ravintolaan ja tilasi annoksen savustettua lohta ja lasin chablista.
Hän söi harvoin keskipäivällä paljon ja nautti ruokansa yleensä
seisaaltaan, se asento kun tuntui suotuisalta hänen maksalleen, joka
oli hyvin terve, mutta jonka syyksi hän mielellään pani kaikki huolensa.
Lopetettuaan ateriansa hän kulki hyvin hitaasti takaisin toimistoonsa
kiinnittämättä mitään huomiota katukäytävillä parveileviin tuhansiin,
jotka vuorostaan eivät kiinnittäneet mitään huomiota häneen.
Iltaposti toi Bosinneylle seuraavan vastauksen:
»Forsyte, Bustard ja Forsyte.
Asianajotoimisto.
2001, Branch Lane, Poultry, E. C.
Toukokuun 17 p. 1887.
Paras Bosinney!
Olen saanut kirjeesi, jonka sanamuoto hämmästytti minua koko lailla.
Minun käsittääkseni sinulla on ja on kaiken aikaa ollut »vapaat
kädet», sillä minä en muista, että olisit hyväksynyt ainotakaan
niistä ehdotuksista, joita minä onnettomuudekseni olen tehnyt.
Antaessani sinulle pyyntösi mukaan taaskin »vapaat kädet» toivon
sinun selvästi ymmärtävän, että talo kokonaisuudessaan, luovutettuna
minulle täysin valmiina ja sisustettuna, ei saa tulla maksamaan yli
12000 punnan, sinun palkkiosi mukaan luettuna (niinkuin sovimme).
Tämä summa takaa sinulle tarpeeksi vapautta ja, niinkuin tiedät, on
paljon enemmän kuin alkujaan olin ajatellut.