Ol' kuningas maassa muinen,
Ol' kirkkaus otsallaan.
Sai puoliso uskotuinen
Hänet intohon uljaimpaan.
Kun rouvansa silmään syvään
Hän katsoi, valtijas,
Niin maata suureen ja hyvään
Käsi johdatti voimakas.
Ja vielä vanhuuden ikään,
Kun harmaantuivat nuo,
Hänt' ei niin innosta mikään,
Kuin rouvansa katse tuo.
Kun silmät puolisonsa
Jo sulki hän murhepäin,
Hän äänsi: "et toisena konsa
Sa ollut syämessäin."
Mut kirkkaus otsalle vaalle
Taas lensi muinainen:
"Hän kuningatar oli maalle
Ja puoliso miehellen!"
Noin, kääntyen kansaa kohti,
Hän kookkaana lausui siin.
Mut viime kerran se hohti
Hänen entinen intonsa niin.