Näe vaaroja silloin, kun kellot illoin
Ne Unnukan pohjasta soi,
Ja tyyneen tienoon kun kaikuen vienoon
Ään' aalloista huminoi.
Kun sodat soivat -- niin tarinoivat --
Ja kirkkoja ryöstettiin,
Niin kellot nää nyt ol' jäihin jäänyt
Ja pohjaan vaipunut niin.
Kun viha kulki, mi kirkot sulki
Ja poltti ja ryösti maat,
Kun seutuun laajaan nous metsä taajaan,
Ja ol' surmatut asukkaat,
Niin silloin yöhön soi metsävyöhön
Veen pohjasta kellot ain,
Mut nyt -- miten lienee, ja miks, ken tiennee? --
Soi enää ne harvoin vain.
Mut niinpä luullaan, kun kelloja kuullaan,
Ett' aikaa kovaa se ties,
Ett' uhkaa surma, tai nälän turma,
Tai sota ja vieras ies:
Soi vieno soitto kuin ääni loitto,
Niin murheisen kaihoisaan
Ja aikain mennen ne aina ennen
Soi onnettomuuksiin maan.
Näe vaaroja silloin, kun kellot illoin
Ne Unnukan pohjasta soi:
Ei onnen aikaa ne kaihoten kaikaa,
Sen kyllä arvata voi.
Ne itkuja ääneen soi aian jääneen
Ja suree murheita maan,
Ett' onni ja hoivat, min maahan ne toivat,
Jää tallattavaksi vaan.
1901.