V.

[Kuva: Livingstonen viimeinen retki.]

Samalla ajalla, jolloin Livingstone oli Etelä-Afrikassa tehnyt

tutkimusmatkansa, oli monta muutakin tiedemiestä matkustellut Afrikassa

sen tuntemattomia maita tutkimassa. Pohjois-Afrikassa olivat

Saksalaisen Barth'in ja Englantilaisen Richardsonin yhteiset matkat

Saharan erämaan läpi Sudaniin ja Tsad-järven ympäristölle

mainittavimmat, Keski-Afrikaa olivat tutkineet hyvin monet tiedemiehet

useimmista eri kansakunnista; mainittavimmat niistä ovat Amerikalaiset

Du Chaillu ja Stanley, Englantilaiset Burton, Speke, Petherick, Grant,

Baker ja Cameron, sekä Saksalaiset Rohlss, Schweinfurth ja Nachtigall.

Muutamat näistä matkustelivat yksin, toiset toverien seurassa, olipa

innostus Afrikan tutkimista varten saanut pari hollantilaista naistakin

rouva ja neiti Tinne'n lähtemään Niilin ympäristöihin; mutta heitä

kohtasi onnettomuus. Saharan erämaassa he tulivat murhatuiksi.

Viimeisinä aikoina ovat Stanley'n ja portukalilaisen majurin Serpa

Pinto'n tutkimusmatkat huomattavimmat.

1-2

Noin monien miesten toimesta oli Afrikan sisämaassa, joka tämän

vuosisadan keskipaikoille saakka oli pysynyt Eurooppalaisille melkein

täydellisesti tuntemattomana, löydetty suuria järviä ja mahtavia

virtoja, joiden ympärillä asui paikoin puolisivistyneitä maata

viljeleviä kansoja, paikoin verenhimoisia ihmissyöjiä. Oli tullut

Eurooppalaisille tutuksi, että Afrika ei ollut mikään hedelmätön

erämaa, vaan että sen keskiosa on maailman hedelmällisimpiä

ja rikkaimpia seutuja, joka odottaa, että sivistyneet kansat

uudis-asuntoja perustamalla, kristinuskon levittämisellä, sekä

järjestetyn kaupan ja turvallisen liikkeen kautta tekisivät näiden

seutujen asukkaat osallisiksi sivistyneen ja järjestetyn yhteiselämän

hedelmistä.

Niilin alkulähteet, suuret järvet Keski-Afrikassa, olivat jo löydetyt

kun Livingstone lähti kolmannelle ja viimeiselle tutkimusmatkallensa.

Mutta Keski-Afrikan sisämaa oli vielä peräti tuntematon ja Livingstonen

mieli paloi saadaksensa tätä tutkia ja senvuoksi hän lähtikin jo v.

1865 sitä tutkimaan. Hänen tarkoituksensa oli tällä kertaa saattaa

Niassa- ja Tanganjika-järvien väliset seudut tunnetuiksi ja koska tämä

viimeksi mainittu järvi ei vielä ollut tarkoin tunnettu, toivoi hän

löytävänsä jonkun siitä lähtevän virran ja saada selville onko se

yhteydessä Niilin kanssa, kuten hän luuli, sekä tutkia sen

länsipuolella olevia seutuja.

Livingstone matkusti ensin Bombaihin Intiassa, jossa hän otti mukaansa

muutamia nuoria neekereitä, joita siellä lähetyskoulussa kasvatettiin

lähetyssaarnaajiksi, sekä kaksitoista intialaista sotamiestä

hoitamaan niitä aaseja ja kameleja, jotka hän oli matkaansa varten

hankkinut, sillä nämä eivät kuole tsetse-kärpäsen puremasta niinkuin

raavaseläimet ja hevoset. Tultuansa Afrikaan hankki Livingstone

palvelukseensa myöskin muutamia miehiä Antsuan- eli Johanna-saarelta

Mosambik-kanavassa, sillä tämän saaren asukkaita pidetään luotettavina

ja kelvollisina tavarankantajina. Hänellä oli siis mukanansa

kohtalaisen suuri seurue, jossa oli 12 intialaista sotamiestä, 9 miestä

Johanna-saarelta, 1 Komoro-saaristolainen, 7 vapautettua orjaa ja 2

miestä Sambesin varrelta, jotka hän oli ottanut mukaansa koetteeksi.

Eläimiä hänellä oli kuusi kamelia, kolme puhvelia, kaksi muulia ja

kolme aasia, yhteensä 31 miestä, joista nuo intialaiset sotamiehet

olivat varustetut kelvollisilla Enfield-mallin mukaan tehdyillä

rihlatuilla kivääreillä. Livingstone oli nämä aseet saanut lahjaksi

Intian hallitukselta. Kun raha noissa tuntemattomissa maissa oli aivan

arvotonta, sillä maan asukkaat eivät sille antaneet mitään arvoa, vaan

tekivät vaihtokauppaa, niin täytyi Livingstonen viedä mukanansa

kymmenen pakkaa vaatetta ja kaksi säkillistä lasihelmiä, joilla hän

voisi vaihettaa tarpeita alkuasukkailta. Sitäpaitse oli hänellä omaa

tarvistansa varten monta laatikkoa lääkkeitä, vaatteita, tieteellisiä

koneita ja muita tarpeellisia tavaroita. Livingstone alkoi matkansa

Rovuma-virran vasenta rantaa kulkien ja tällä matkalla häntä kohtasi

ylen paljo hankaluuksia. Usein hänen täytyi kirveillä hakkuuttaa auki

tie edestänsä kun se oli niin kapea, ettei sitä käynyt kulkeminen.

Näillä pienillä poluilla, jotka mutkittelivat aivan sinne tänne

tiheässä metsässä, oli kamelien vaikea kulkea, sillä niiden korkeus

teki, että puiden oksat heitä estivät. Matkan hankaluutta ja hitautta

lisäsi vielä Johanna-miesten ja intialaisten haluttomuus jo velttous

työnteossa.

Jo matkan alussa olivat sipojit (siksi nimitetään syntyänsä intialaista

sotaväkeä) sekä Johanna-saarelaiset kyllästyneet eteenpäin kulkemiseen

ja kokivat siten pakoittaa Livingstonea palajamaan takaisin, että he

rääkkäsivät juhdat kuoliaiksi. Kun ei tämä koe auttanut, yllyttivät he

alkuasukkaita Livingstonea vastaan syytellen häntä kaikella tavoin.

Livingstone tuskautui tällaisista kujeista ja erotti sipojit pois

seurastansa. Hän antoi heidän palata takaisin rantamaalle ja varusti

heille kylliksi tarpeita paluumatkalle. Nuo sipojit olivat niin ilkeätä

joukkoa, että alkuasukkaat luulivat heitä Livingstonen orjiksi. Heillä

oli tapana pakoittaa ensimmäistä lasta tahi vaimoa, jonka tapasivat,

kantamaan heidän pyssyjänsä ja ampumavarojansa, ja käyttivät neekeriä

vastaan uhkauksia ja lupauksia, joita eivät kuitenkaan voineet täyttää.

Tunnin marssiminen oli kylliksi riittävä aika että he jo valittivat

uupumusta; he olivat silloin jo olevinansa aivan voimattomia ja

seisattuivat viivytellen siten kulkua, ja miettivät uusia juonia

isäntäänsä vastaan. Selvää on, ettei tällaisista puolustajoista olisi

ollut muuta kuin vastusta jos joku suurempi vihollisparvi olisi

Livingstonea ahdistanut.

Rovuma-laaksossa oli tullut nälkä-aika, ja vaikka asukkaat

vastaanottivat Livingstonen ystävällisesti, niin oli hänen kuitenkin

ollut vaikea saada seurueellensa kylliksi ruoka-aineita. Hän oli

kuitenkin päässyt Rovuma-virran lähteiden ohitse kesäkuussa 1866

erääsen kylään, jonka hallitsija oli Uhijou-nimiseen kansaan kuuluva

päällikkö. Tämä kylä oli kahdeksan päivänmatkaa Rovuma-virran

eteläpuolella ja siitä oli lavea näköala Niassa-järven ja siihen

laskevien jokien ja virtojen yli. Tämän paikan ja Rovuman välinen seutu

oli asumatonta erämaata, jossa Livingstonen seurue oli kärsinyt paljon

nälkää ja moni hänen miehistänsä oli karannut.

Livingstone saapui elokuussa 1866 Mponda nimisen päällikön kylään,

jonka alue on Niassa-järven läheisyydessä. Tällä matkalla karkasi

häneltä taas pari miestä, ja eräs kolmas, nimeltä Bekotani, jota

Livingstone oli suuresti suosinut, tahtoi myös erota, sanoen syyksi,

että hän oli tavannut veljensä, joka muka asui Niassa-järven

itäpuolella ja että hänen sisarensa oli Mpondan lempi-vaimo. Kun

Livingstone huomasi Bekotanin haluttomuuden seurata häntä, vei hän

tämän Mpondan luo, ja siellä tuli ilmi, että Bekotani oli puhunut

valhetta. Livingstone jätti tuon vastahakoisen seuralaisen Mpondan luo

-- saatuansa kuitenkin ensin vakuutuksen, ettei häntä pahoin

kohdeltaisi -- varusti hänet vaatteilla ja helmillä, kunnes hänen

"suuri veljensä" tulisi häntä vastaanottamaan. Tämä hyväntahtoisuus

Livingstonen puolelta sai kuitenkin huonon palkan. Bekotani koki kaikin

tavoin houkutella entistä toveriansa, erästä toista Livingstonen

palvelijaa, nimeltä Chumah luopumaan Livingstonen luota ja jäämään

hänen luoksensa. Hän lupasi veljensä kautta toimittaa Chumah'ille

vaimon ja niin paljon olutta juoda kuin vaan haluttaisi. Chumah kysyi

kuitenkin neuvoa Livingstonelta, joka häntä kielsi uskomasta Bekotanin

viettelyksiä, sillä hän epäili tämän aikovan tehdä entisen toverinsa

orjaksi. Chumah olikin kylliksi varovainen ettei luottanut tuohon

kavalaan viettelijään, vaan pysyi Livingstonelle uskollisena koko

matkalla.

Livingstone aikoi kulkea Niassan yli, mutta arapialaiset, jotka kyllä

tiesivät, että Livingstone aina julkisesti vastusti heidän ilkeätä

orjakauppaansa, eivät antaneet hänelle lainaksi minkäänlaisia venheitä,

vaikka niitä kyllä lupailivat, ja viimein täytyi Livingstonen kulkea

järven eteläpuolitse sen ympäri, kun hän kauan oli turhaan odotellut

arapialaisten lupauksien täyttämistä.

Niassan rantamaalla tuli eräs arapialainen samaan kylään, missä

Livingstone oli ja kertoi että parvi järven länsipuolella asuvaa

Masitu-kansaa oli ryöstänyt häneltä kaikki hänen tavaransa.

Johanna-saarelaisten päällikkö Musa sai tästä kyllin syytä ruvetaksensa

juonittelemaan Livingstonea vastaan. Hän tuli Livingstonen luo

kertomaan tuota kuulemaansa juttua, eikä mitkään hirveät sivukohdat

siinä suinkaan jääneet unhotuksiin. Livingstone kysyi uskoiko Musa

tuota kertomusta.

"Aivan varmaan, sillä tuo arapialainen vakuutti että se on totta,

oikein totta".

Livingstone arveli, ettei tuon arapialaisen puhetta ollut uskominen,

sillä Masitut eivät olisi tyytyneet pelkkään rosvoamiseen, vaan

olisivat hänet tappaneetkin. Saadaksensa asiassa luotettavaa tietoa,

mentiin kylän päällikön ajatusta kysymään, ja tämä selitti heti

arvelematta arapialaisen puheet perättömiksi valheiksi, sillä jos joku

hyökkäys olisi hänen alueellensa tehty, niin hän olisi varmaan saanut

siitä tiedon.

Tähän ei kuitenkaan Musa tyytynyt, vaan väitti: "Ei, ei, tohtori, ei,

ei, ei! Minä en tahdo tulla Masitujen luo, heidän tapettavakseen. Minä

tahdon nähdä jälleen isäni, äitini ja lapseni kotona Johannassa. En

tahdo tietääkään mitään koko Masituista!"

Tähän vastasi Livingstone, ettei hänkään tahtonut, että Masitut

tappaisivat Musan, vaan koska tämä oli peloissaan, niin hän lupasi

kulkea suoraan länteen päin kunnes tulisivat niin kauas, etteivät

viholliset heitä saavuttaisi.

Musa ei tyytynyt tähänkään lupaukseen, vaan huokaili ja valitteli yhä

sittekin: "Jos meillä olisi kaksi sataa kivääriä, niin minä tulisin

mukaan, mutta kun nyt olemme näin vähälukuiset, niin viholliset

jonakuna yönä tekevät hyökkäyksen meitä vastaan ja tappavat meidät joka

miehen".

Livingstone uudisti lupauksensa kulkea suoraan länteen päin, välttäen

Masitujen aluetta. -- Tuskin oli hän sinnepäin alkanut matkustaa, niin

Musa ja kaikki muut Johanna-saarelaiset karkasivat seurueesta.

Tällainen käytös oli jo niin suuresti harmistuttanut Livingstonea, että

hän sanoo tunteneensa kiusausta ampua Musa ja muutkin rauhattomuuden

synnyttäjät, vaan oli kuitenkin jäljestäpäin hyvillänsä, ettei hän

ollut saastuttanut käsiänsä heidän verellänsä. Pari päivää myöhemmin

koki toinenkin hänen miehistänsä samallaista levottomuutta saada

toimeen, mutta Livingstone kielsi ankarasti, ettei Masituista saisi

tästälähin hiiskua sanaakaan, ja sai siten uusia karkauksia vältetyksi.

Johanna-saarelaiset, jotka olivat palanneet takaisin meren rantamaalle,

levittivät Kilva-kaupungissa sen huhun, että Livingstone oli Masitujen

maassa murhattu. Tämä huhu saapui Englantiin ja maatieteellinen seura

Lontoossa varusti heti retkikunnan tutkimaan, olisiko asia tosi vaiko

ei. Retkikunta kulki Shire-virtaa myöten ylöspäin ja sai luotettavia

tietoja siitä, että Livingstone vielä oli elossa, ja häneltä myöhemmin

tulleet kirjeet todistivat asian todeksi.

Niassan rannoilta lähdettyänsä oli Livingstone tullut ennen aivan

tuntemattomiin maihin, joissa orjakauppakin ja sen turmellukset eivät

olleet ollenkaan tunnetut; näitä seutuja eivät mitkään ihmisryövärit

olleet vielä saastuttaneet. Kuten Livingstone aina oli ennenkin

huomannut tällaisissa maissa olevan asian laidan, olivat asukkaat

todella hyviä ja vierasvaraisia ihmisiä, ja vähäisen palkan edestä he

kuljettivat hänen tavaroitansa kylästä kylään. Ilman heidän apuansa ei

Livingstone olisikaan millään tavoin voinut kulkea niiden

tuntemattomien maiden kautta joihin hän nyt oli saapunut.

Sen jälkeen kun Johanna-saarelaiset olivat lähteneet karkuun hänen

palveluksestansa, tuli Livingstone _Lobisa_ nimiseen ylänkömaahan, jonka

kautta kuljettuansa hän saapui leveään _Lobemba_-laaksoon, joka

sateisella ajalla oli kokonaan tulvillansa. Laaksossa kulkee Kambesi eli

Tshambesi niminen virta, jota muutamat matkustajat olivat selittäneet

samaksi virraksi kun se, joka laskee Intian valtamereen. Livingstone

luuli alussa myöskin tätä samaksi virraksi, mutta kun virran suunta oli

aivan toisappäin, alkoi hän virtaa tarkemmin tutkia ja tuli huomaamaan,

että se olikin alkuvirta toiseen vesistöön, joka kulki pohjoista kohti,

ja laski _Bangveolo_-nimiseen järveen, josta taas lähti se suuri virta,

joka on Tanganjika-järven länsipuolella. Tanganjikan ja tämän virran

vesistöt eroitti korkeat vuorimaat, joiden yli kuljettuansa Livingstone

löysi Liemba-nimisen järven. Myöhemmät tutkimukset ovat kuitenkin

osoittaneet, että Liemba on juuri Tanganjikan eteläinen pää. Näiltä

seuduilta tuli hän Londaan, jossa mainio päällikkö Kasembe hallitsi.

Tämän maan olivat Eurooppalaiset tulleet tuntemaan ensi kerran

portukalilaisen matkustajan tohtori Lacerdan kautta, joka v. 1798 oli

käynyt Londassa, ja samoin oli majuri Monteiro käynyt siellä v. 1831,

mutta nyt ei entistä pääkaupunkia enää ollut, sillä se oli jo muutettu

toiseen paikkaan, kuten melkein aina tapahtuu Afrikassa, kun uusi

ruhtinas tulee hallitukseen toisen jälkeen.

Ruhtinas Kasembeä sanoo Livingstone älykkääksi rotevaksi mieheksi.

Koko henkivartija-joukkonsa läsnäollessa oli tämä vastaan-ottanut

Livingstonen ja oli puettuna tavalliseen juhlapukuunsa, lyhyeen

tulipunaiseen karttuunitakkiin. Eräs alapäällikkö, joka kuninkaan ja

vanhempien päällikköjen neuvostossa oli määrätty hankkimaan tietoja

valkoisesta miehestä, nousi kuninkaan edessä seisoalle ja selitti

juhlallisella äänellä tutkimuksiensa seuraukset. Hän oli saanut tietää,

että valkoinen mies oli tullut etsimään virtoja ja järviä, vaikka hän

puolestaan ei voinut ymmärtää mitä valkoinen mies mokomilla tiedoilla

tekisi; kuitenkin hän oli siitä vakuutettu, että valkoinen mies oli

tullut hyvissä aikeissa. Kasembe tiedusteli mihin päin Livingstone nyt

aikoisi kääntyä. Livingstone vastasi aikovansa kulkea eteläänpäin,

jossa siellä päin kuuluu olevan järviä ja virtoja. Tähän virkkoi

Kasembe: "Mitäs siellä teet? Onhan täällä vettä lähempänäkin". Ennenkun

Kasembe lopetti kokouksen, antoi hän käskyn, että valkoisen miehen piti

saada esteettömästi kulkea hänen maassansa mihin hän vaan tahtoi.

Livingstone oli ensimmäinen Englantilainen, jonka hän oli nähnyt, ja

hän oli mieltynyt tähän valkoiseen mieheen.

Vähän aikaa sen jälkeen kun Livingstone oli viety kuninkaan eteen, tuli

kuningatarkin suureen huoneesen, ympärillänsä suuri joukko keihäillä

varustettuja nais-sotureita. Kuningatar oli kaunis nuori nainen, ja

selvästi näkyi, että hän oli tahtonut tehdä valtaavan vaikutuksen

tuohon muka sivistymättömään valkoiseen mieheen, sillä hän oli pukeunut

oikein komeasti ja piti kädessään summattoman suurta keihästä. Mutta

Livingstone oli odottanut hänen näyttäymistään aivan toisellaiseksi, ja

hän ei voinut pidättää itseänsä purskahtamasta kaikuvaan nauruun, joka

poisti koko vaikutuksen tuosta juhlallisesta näyttäymisestä, sillä

hänen naurunsa oli niin raikas, että hänen majesteettinsa kuningatar

ensimmäisenä yhtyi nauramaan, ja naissoturit oikeiden hovinaisten tavan

mukaan, katsoivat velvollisuudekseen seurata ylhäistä esimerkkiä.

Kuningatar joutui tästä varsin hämillensä ja lähti seuralaistensa

kanssa pois huoneesta. Tämmöinen peräytyminen ei ole juuri

kuningattarelle sopiva, ja oli varsin nolo verraten hänen muhkeaan

näyttäytymiseensä.

Vuoden 1867 alusta, jolloin Livingstone tuli Kasemben hoviin,

maaliskuun puoliväliin saakka v. 1869, jolloin hän tuli Udshidshiin

Tanganjikan itä-rannalla, työskenteli hän oikaisten niitä virheitä,

joita portukalilaiset matkustajat ovat tehneet kertomuksissaan. Kun

Portukalilaiset puhuvat Kambesi-virrasta, nimittävät he sitä "meidän

oma Kambesi", s.o. siksi virraksi, joka heidän alueensa kautta kulkee

Mosambikin kanavaan. Saadakseen selkoa näistä asioista, tutki

Livingstone näitä seutuja matkustellen useita kuukausia ristiin

rastiin, kysellen jokaiselta vastaantulijalta samoja asioita, kunnes

hänen täytyi niistä lakata, ettei sanottaisi: "Se mies on hullu;

hänellä on vettä aivoissa".

Hänen tutkimustensa kautta on kuitenkin tullut selville, ettei Kambesi

ole minkäänlaisessa yhteydessä Intianmereen laskevan Sambesin kanssa,

vaan että se päinvastoin laskee aivan toisanne päin. Erhetys on

arvattavasti tapahtunut siten, että toht. Lacerda kulkiessaan täällä

oli kuullut Kambesin nimen ja arvelematta pitänyt sitä samana kuin

Sambesi ja piirtänyt sen suunnan viimeksi mainitun virran mukaan.

Ruhtinas Kasemben hovista lähdettyänsä löysi Livingstone Moero eli

Mviru nimisen järven, johon etelästäpäin laskee suuri ja vesirikas

virta nimeltä Luapula. Tämän virran hän löysi kun hän kulki ympäri

järven rantoja sen eteläpäähän. Kun hän sitte seurasi Luapula-virtaa

ylöspäin etelää kohti, tuli hän huomaamaan, että se tuli suuresta

Bangveolo- eli Bemba-järvestä, joka pinta-alaltaan on melkein saman

kokoinen kuin Tanganjika-järvikin. Tutkiessaan mikä olisi suurin

Bangveoloon laskeva virta, huomasi hän, että se oli Kambesi. Tämän

virran juoksun hän oli siis tullut tuntemaan sen lähteistä Bangveoloon

saakka, ja että virta jatkui eri nimellä (Luapula) Mviru-järveen, eikä

lakkaa siihenkään, vaan juoksee yhä pohjoiseen mutkitellen joskus

länteenkin päin. Oli siis tullut selväksi, ettei tämä virta ollut

laisinkaan sama kuin Mosambikin kanavaan laskeva Sambesi, vaikka sen

nimi oli jotenkin yhtäläinen. Livingstone oli vakuutettu, että hän nyt

oli löytänyt Niili-virran alkulähteet, sillä hän luuli Luapula-virran

olevan yhteydessä Niilin kanssa; mutta myöhemmin on Amerikkalaisen

Stanleyn tutkimusmatka selittänyt, että Luapula onkin Kongo-virran

alkuvirta. Tultuansa tuntemaan Kambesin ja ne järvet, joiden kautta se

kulkee, palasi Livingstone takaisin Kasemben hoviin. Siellä hän näki

vanhan harmaapartaisen arapialaisen nimeltä Mohammed ben Sali, jonka

Kasembe oli ottanut vangiksi epäluulon alaisena. Livingstone vaikutti,

että hän päästettiin vapaaksi, mutta sai sitä kyllä jäljestäpäin katua,

sillä tämä palkitsi hyvän työn pahalla ja vietteli Livingstonen

palvelijat, jotka kaikki paitsi kahta hylkäsivät isäntänsä ja menivät

tuon arapialaisen palvelukseen. Useimmat heistä katuivat kuitenkin

käytöstänsä ja palasivat Livingstonen luo, joka Kasemben luota Londasta

matkusti Tanganjikan itäpuolelle Udshidshiin, johon hän tuli

maaliskuussa 1869.

Pitkälliset vastahakoisuudet, joista tauti ei ollut vähimpiä,

pidättivät tämän jälkeen Livingstonea kauan yhdessä kohden

Udshidshissa. Hän oli sinne saapunut sairaana palvelijoittensa

kantamana. Arapialaiset olivat jos jollakin tavalla koettaneet kiskoa

häneltä hänen viimeisiäkin varojansa, joita hän koki kaikin tavoin

säästää voidaksensa tarkemmin tutkia Tanganjikan ympäryksiä. Tällä

alalla hän kirjoitteli monta kirjettä ystävillensä Englannissa, ja

vaikka moni luuli Livingstonen jo kuolleeksi, oli kuitenkin

maatieteellinen seura vakuutettu siitä, että hän oli elossa, ja että

Musan viekas kertomus oli perätön valhe.

Kesäkuun lopulla 1869 lähtikin Livingstone Tanganjikan poikki sen

länsipuolella olevaan maahan Uguhhaan uusille tutkimuksille, joiden

seurauksena oli, että hän löysi siihen saakka tuntemattoman ison

järven, jonka Moero-järvestä tuleva Lualaba-virta yhdistää samaan

vesijaksoon, minkä hän sitä ennen oli löytänyt ja saattanut

Eurooppalaisille tunnetuksi. Muutamain kauppiasten seurassa kulki

Livingstone Tanganjikan rantamailta länttä kohden ja tuli Bambarre

nimiseen kauppapaikkaan, Manjuema nimisessä maassa. Liki puolen vuotta

täytyi hänen täällä viipyä, sillä hän sai jalkoihinsa ajoksia, joista

vuoti veristä märkää kun hän astui. Päästyänsä näistä tuskista hän

jatkoi matkaansa ja tuli silloin leveän virran luo, joka mutkitteli

milloin pohjoista milloin länttä kohden ja joskus eteläänkin. Sen

leveys oli paikoin yksi paikoin kolme Engl. peninkulmaa. Erinomaisella

kärsivällisyydellä seurasi hän virran kaikkia mutkia kunnes hän näki

sen laskevan pitkään ja kapeaan Kamolondo-järveen. Hän kääntyi sitte

takaisin eteläänpäin samaa virtaa myöten, kunnes hän tuli samaan

paikkaan, jossa hän oli nähnyt Luapula-virran laskeuvan Moero-järveen.

Tämän järven ympäristöä kuvaa Livingstone erinomaisen kauniiksi. Järveä

ympäröi kaikilla puolilla korkeat vuoret, joiden rinteet ovat huippuun

saakka runsaimman kasvullisuuden peitteessä. Kovan kosken pauhinalla

rientää virta järvestä syvän ja ahtaan vuorisolan kautta, mutta

päästyänsä ulommaksi se laajenee ja tyyntyy hiljaisempaan juoksuun,

ensin tehden ison mutkan länttä ja lounatta kohden ja sitte pohjoiseen

päin kunnes se laskee Komolondo-järveen. Maan asukkaat nimittävät

virtaa Lualabaksi, mutta eroittaaksensa sen muista samannimisistä

vesistä on Livingstone nimittänyt sen Webbin virraksi erään hyvin

rikkaan Englantilaisen muistoksi, joka oli Livingstonen vanhimpia ja

parhaimpia ystäviä, Komolondo-järvestä lounaasen päin on toinen suuri

järvi, joka Lomame-virran kautta laskee vetensä Lualabaan. Livingstone

nimitti tämän järven Lincoln-järveksi, Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain

murhatun presidentin Lincoln'in muistoksi. Lukijamme tietänee, että

presidentti Aaprahami Lincoln vainaja oli se, joka lakkautti orjuuden

kotomaassansa ja siten vapautti häpeällisestä ikeestä 4 miljoonaa

neekeriä. Hänen ihmisrakkaudesta hehkuvasta mestarillisesta

puheestansa, jonka hän piti astuessaan virkaansa, ja jossa hän

selitti ne syyt, joihin nojaten hän oli julistanut orjat vapaiksi

kotomaassansa, oli Livingstone Englannissa kuullut osan luettavan ja

oli siitä erittäin suuresti innostunut. Tätä muistellessaan päätti

Livingstone nimittää löytämänsä järven sen miehen nimellä, jonka jalot

toimet ansaitsevat kaikkien rehellisten ja totuutta rakastavien

ihmisten suurinta kunnioitusta, ja on siten Lincolnin muistolle

pystyttänyt muistopatsaan, joka on pysyväisempi kuin mitkään kiviset

tai metalliset muistopatsaat.

Livingstone seurasi Lualaba-virtaa pohjoiseen päin ja näki siihen

yhtyvän sangen monta muutakin virtaa, joista hän merkiksi ainoastaan

tärkeimmät karttaansa. Hän saapui viimein Nyangve-nimiseen paikkaan,

jossa sanottiin, että siitä pohjoiseenpäin on järvi, johon Lualaba

laskee; mutta kova sairaus esti häntä jatkamasta matkaansa, ja hänen

täytyi vastoin innokasta haluansa lähteä paluumatkalle Udshidshiin,

johon oli hyvin pitkä matka. Sinne hän saapui kantotuolissa melkein

vähissä hengin, uupuneena ja kärsien kaikellaisia puutteita.

Pitkä aika kului sen jälkeen ilman että Livingstonesta saapui

minkäänlaista sanomaa Eurooppaan ja moni arveli jo häntä kuolleeksi. Jo

ruvettiin tuumailemaan retkikunnan lähettämistä häntä etsimään, kun

Englannin konsuli Sansibarissa, tohtori Kirk, joka oli ollut

Livingstonen seurueessa hänen toisella matkallansa Sambesin

alavarrella, sai maaliskuussa 1871 kirjeen kahdelta arapialaiselta

kauppiaalta, ilmoituksella, että kristitty matkustaja oli loka- tai

marraskuussa edellisenä vuonna ollut arapialaisen kauppiaan Mohammed

ben Garbin tykönä Monakoso-nimisessä paikassa Tanganjikan länsipuolella

ja että hänellä oli vaan muutamia palvelijoita luonansa ja kärsi suurta

puutetta.

Kun tämä tieto tuli Eurooppaan, jossa Livingstonen viimeiset

tutkimus- ja löytömatkat olivat vetäneet hyvin suuren huomion

puoleensa, ruvettiin heti varustamaan retkikuntaa, joka veisi hänelle

apua, ja sitä varten koottiin suuria rahasummia. Luutnanttien Dawsonin

ja Henn'in sekä Livingstonen pojan Oswaldin johdolla lähti retkikunta

Englannista helmikuussa 1872 ja tuli pian Sansibariin, mutta täällä

heitä kohtasi se uutinen, että heidän aikomuksensa oli jo eräs toinen

mies ennättänyt täyttää, nimittäin Amerikkalainen Henry Morton Stanley.

Stanley oli New-Yorkissa ilmestyvän suuren sanomalehden New-York

Herald'in palveluksessa oleva reporteri, eli matkustavainen uutisten

urkkija. Mainitun sanomalehden omistaja James Gordon Bennett oli

Pariisissa silloin kun sanoma Livingstonen hädän-alaisesta tilasta oli

saapunut Eurooppaan. Hän päätti silloin lähettää lehden kustannuksella

Stanleyn Livingstonelle apua viemään, ja hankkimaan tietoa oliko

Livingstone enää hengissäkään. Stanley oli silloin Espanjassa, jossa

Karlistalaissota riehui paraikaa, ja saatuansa sähkösanomalla

kutsumuksen tulla Pariisiin, tuli hän sinne ja lähti heti taas

sanomalehden kustannuksella matkalle toisaanne. Ennenkun hänen piti

Livingstonea lähteä etsimään, piti hänen kuitenkin ensin käydä useassa

paikoin Etelä-Euroopassa ja Aasiassa, ja viimein Intian kautta lähteä

Afrikan itärannikolle sieltä tunkeutuaksensa sisämaahan kunnes hän

löytäisi Livingstonen. Kaikki nämä retket toimitti Stanley ja

kuljettuansa satoja peninkulmia Eurooppalaisille ennen tuntemattomia

teitä saapui hän vihdoin marraskuussa 1871 Udshidshiin, jossa hän

tapasi Livingstonen sairaana ja kärsien paljon puutetta. Sansibarista

lähdettyänsä oli Stanleytä kohdannut kaikellaisia vastahakoisuuksia,

niin että hänen täytyi taistella milloin rosvoavia maan asukkaita,

milloin nälkää ja omia kapinallisia seuralaisiansa sekä tautia vastaan

ja viipyi siten matkallansa rantamaalta Tanganjikan itärannalle saakka

236 päivää.

Kun Stanley tapasi Livingstonen, oli tämä sairaana ja kaiken

puutteessa, mutta sillä hoidolla, jota Stanley hänelle antoi, sekä sen

avun kautta, jonka hän nyt sai, virkistyi Livingstonen ruumiillinen ja

hengellinen voima niin suuressa määrässä, että hän taas ryhtyi

tutkimuksiansa jatkamaan. Yhdessä Stanleyn kanssa kulki hän venheillä

pitkältä Tanganjika-järven pohjoista ja läntistä rantaa pitkin etsien

jotakin tästä järvestä muihin vesiin johdattavaa virtaa. Sellaista

virtaa he eivät kuitenkaan löytäneet. Päinvastoin tulivat Livingstone

ja Stanley huomaamaan, että Tanganjikasta ei lähtenyt pohjoiseenpäin

mitään virtaa, vaan että siihen laski Rusisi. Stanley vietti

Livingstonen tykönä joulun ja vielä jonkun aikaa eteenpäin; helmikuussa

1872 lähti Stanley palausmatkalle ja Livingstone seurasi häntä Tabora

nimiseen suurempaan kylään, johon Stanley oli tulomatkallansa jättänyt

suurimman osan tavaroistansa ja aseistansa. Nämä jätti hän nyt

Livingstonelle, joka jäi vielä Afrikaan, ja lähti itse takaisin

Sansibariin, palataksensa Englantiin. Sansibarissa Stanley kohtasi sen

lähetyskunnan, joka Englannin maatieteellisen seuran toimesta oli

lähtemäisillään Afrikan sisämaahan Livingstonelle apua viemään, ja joka

siis nyt oli myöhästynyt. Tämän retkikunnan johtajat näkyivät suuresti

kadehtivan Stanleyn saavuttamaa kunniaa. Luutnantti Dawson ensin, ja

hänen jälkeensä Henn luopuivat retkikunnan päällikkyydestä, ja viimein

myöskin Oswald Livingstonekin, hyvin vastahakoisesti, sillä sairaus

esti häntä lähtemästä pitkälle matkalle. Stanley kokosi silloin

retkikuntaan kuuluvat miehet, ja lähetti heidät erään arapialaisen

johdolla menemään Livingstonen luo. Itse hän palasi Englantiin, jossa

alussa epäiltiin häntä valhettelijaksi ja petturiksi, jopa väitettiin,

ettei hän ollut koskaan Afrikassa käynytkään. Kuitenkin täytyi

maatieteellisen seuran jäsenten viimein tunnustaa Stanleyn ansiot

Livingstonen auttamisessa ja hän sai Englannin kuningattarelta

vastaanottaa kauniin muistolahjan.

Taas kului pitkä aika ilman että oli Livingstonesta saatu mitään

varmaa tietoa; mutta v. 1873 alkoi uudelleen kuulua huhuja hänen

kuolemastansa, ja kohta saatiin varma tieto, että hän huhtikuun 27 p:nä

1873 oli kuollut Tshitambo nimisen päällikön maassa Bangveolo-järven

eteläpuolella olevilla suoperäisillä mailla. Hän oli kauan sairastanut

punatautia ja toivoi paranevansa saadakseen jatkaa matkustuksiansa,

mutta eräänä aamuna hänen palvelijansa löysivät hänen hengettömänä

rukoilevassa asennossa siinä majassa, jossa hän oli sitä ennen asunut.

Hänen uskolliset palvelijansa, joista kaksi, nimeltä Susi ja Chumah,

olivat kauimman aikaa pysyneet hänen palveluksessaan, kokivat hänen

ruumistansa voidella estääkseen sitä mätänemästä, ja lähtivät

viipymättä sitä viemään Sansibariin. Kaikki Livingstonen paperit ja

muistoonpanot aivan hänen kuolinpäiväänsä saakka ovat säilyneet ja

tulleet Englannin maatieteellisen seuran haltuun.

Matkalla Sansibariin joutuivat Livingstonen palvelijat Fipa nimisen

kansan maahan, jossa heitä kiellettiin kuljettamasta ruumista

etemmäksi. He keksivät silloin sen keinon, että lupasivat sen haudata,

ja kun asukkaat olivat siihen tyytyneet, hautasivat he yöllä jonkun

osan tavaroista, jotka olivat tarpeettomat, ja käärivät Livingstonen

ruumiin siten, että se oli tavaramytyn näköinen. Täten he onnellisesti

saapuivat Sansibariin, josta ruumis lähetettiin Englantiin.

Englantilaiset, jotka hautaavat mainioimpain miestensä ruumiit

Westminster Abbey-kirkkoon, hautasivat sinne Livingstonenkin maalliset

jäännökset.

Etelä-Afrikan tutkijasankari, joka väsymättömällä innolla ja

uutteruudella oli elämänsä päämaalia kokenut täyttää, oli nyt lakannut

toimestansa. Seuraukset hänen työstänsä eivät kuitenkaan koskaan joudu

unhotuksiin, siksi ne ovat liian suuret ja mainiot. Hän oli elänyt

Afrikassa yhteensä kolmekymmentä vuotta ja oli joka paikassa osannut

voittaa niin hyvin alkuasukkaiden kuin muidenkin kunnioituksen ja

rakkauden.

Sivistymättömätkin kansakunnat, joista monet eivät olleet kuulleetkaan

valkoisista ihmisistä, nimittivät häntä "hyväksi valkoiseksi mieheksi"

tai "hyväsydämmiseksi valkoiseksi mieheksi", säilyttäen häntä aina

rakkaassa muistossa.

Eurooppalaiselle sivistykselle on Livingstone avannut suuria

vaikutusaloja, rikkaita hedelmällisiä maita, joiden asukkaat

vuosituhansia ovat olleet sivistyneille kansoille peräti tuntemattomat.

Hänen työnsä jäi tosin häneltä keskitekoiseksi, mutta se on kuitenkin

ollut voimallisena kiihoituksena muille tiedemiehille jatkamaan hänen

tutkimuksiansa, jota onkin tehty viime ajoilla uutterammin kuin koskaan

ennen, ja niiden seuraukset ovat suuremmat, kuin vuosisatojen kuluessa

ennen saavutetut.

Mutta ei ainoastaan tieteellisessä, vaan myöskin muissa suhteissa on

Afrikassa tehdyistä tutkimuksista ollut hyötyä. Hyvin monessa paikassa,

jotka nuo mainiot matkustajat ovat saattaneet Eurooppalaisille

tutuiksi, on heidän vaikutuksestansa sekä kristinuskon valo ja sen

siunausta tuottavat vaikutukset, että kaupan tuottama aineellinen hyöty

päässyt levenemään Afrikan raakuudessa ja orjuudessa kauan kituneille

kansakunnille.

Saadaksemme täydellisemmän kuvan Livingstonesta, tulee meidän tarkastaa

hänen luonnettansa ja uskonnollisia mielipiteitänsä. Muutamat ovat

väittäneet häntä lavertelijaksi ja heikkomieliseksi, että hän muka

pitkällisen Afrikassa olonsa kautta oli muuttunut aivan toisellaiseksi

mieheksi kuin se kunnioitettava ja vakava lähetyssaarnaaja, joksi hänet

tulee tuntemaan hänen ensimmäisistä teoksistaan, hänen kertomuksistansa

Etelä-Afrikassa. Nämä väitökset, joita ainoastaan hänen kadehtijansa

ovat voineet levitellä, ovat kumminkin aivan vääriä. Livingstone, jos

kukaan, oli hiljainen ja harvapuheinen mies; hänen puheessaan ilmestyi

aina hiljainen leikillisyys, jota hän ei milloinkaan ystäviensä

seurassa säästänyt. Hänen naurunsa oli aina niin viettelevä, että se

sai kaikki hänen seurassaan olevat nauramaan. Se väitös, jonka hänen

entinen matkatoverinsa, Englannin konsuli Sansibarissa tohtori Kirk oli

lausunut, että muka Livingstone ei paperille pannut huomioitansa ja

tieteellisiä tutkimuksiansa, on myöskin väärä, sillä hänen matkoiltansa

on tallessa hänen päiväkirjansa, joissa melkein jokainoalta päivältä on

muistoonpanoja ja tarkkoja tietoja kaikista seikoista, joita hän oli

ottanut tutkiakseen. Kaikki hänen tekemänsä kartat osoittavat, että hän

on ne valmistanut huolellisesti ja ahkerain töiden kautta saavutetulla

kokemuksella. Mitä siihen ilkeään väitökseen tulee, että muka

Livingstone viimeisellä matkallansa olisi mennyt naimiseen afrikalaisen

ruhtinaan tyttären kanssa, siitä ei tarvitse muuta sanoa, kuin että se

on perätön valhe, joka on häpeäksi sille, joka julkeaa yhdistää

sellaisen parjauksen tohtori Livingstonen nimen kanssa.

Tutkittakoon vaikka kuinka tarkasti Livingstonen luonnetta miltä

puolelta hyvänsä, niin ei siitä löydy sellaista puolta, jota voitaisiin

sanoa huonoksi. Sitä seikkaa ovat hänen kadehtijansa kyllä moittineet,

että hän ei ollut oikein hyvässä ja ystävällisessä suhteessa Englannin

maatieteellisen seuran kanssa, mutta siihenkin on aivan luonnolliset

syyt. Hän oli hellätuntoinen siinä suhteessa, ettei hän sallinut

keksinnöitänsä ja muistoonpanojansa niin muutella ja mestaroida kuin

hyvin monet ilmatieteen tutkijat, jotka tätä tiedettä olivat koko

ikänsä tutkineet ainoastaan kotonansa oman pöydän ääressä, olivat

halukkaat ja valmiit tekemään. Tällainen korjailemisen into yltyi usein

niin suureksi, että sellaisia seikkoja, jotka monet matkustajat olivat

omin silmin nähneet ja yksimielisesti kertoivat samalla tavalla,

kuitenkin Englannissa väitettiin vääriksi, siitä syystä, että kotona

olevat tiedemiehet olivat saaneet päähänsä toisellaisen ajatuksen

asiasta. Niin olivat esim. tiedemiehet Galton ja Beke väittäneet aivan

valheeksi, että mitään Tanganjika-järveä ollenkaan on, koska he olivat

saaneet toisellaisen ajatuksen asiasta, vaikka neljä eri matkustajaa

oli käynyt tämän järven rannalla ja kukin antanut siitä kertomuksensa.

Nuo kotona oppineet olivat näet kuulleet jonkun arapialaisen kauppiaan

kertovan, että Keski-Afrikassa on summattoman suuri järvi, ja tahtoivat

sen vuoksi kartoillensa piirustaa Tanganjikan, Niassan ja Niilin

lähde-järvet yhdeksi ainoaksi järveksi, vaikka monet monituiset

matkustajat olivat näyttäneet toteen, että järviä oli ainakin kuusi,

joilla jokaisella on oma erityinen nimensä. Oliko siis kumma jos

Livingstone ei mielellänsä ehdottomasti jättänyt monivuotisten

vaivojensa hedelmiä sellaisten miesten arvosteltaviksi, vaan kääntyi

sellaisten ystäväinsä puoleen, joiden hän tiesi oman kokemuksen nojalla

pitävän arvossa muiden tutkimuksia, ja tietävän, ettei hän varmana

asiana esitellyt kirjoituksissaan muuta kuin sen, minkä hän oli

tutkimalla itse tullut varmaan tietämään? Jokainen etevä tutkija on

tarkkatuntoinen sen suhteen, ettei hänen tutkimuksiansa väärennetä. Jos

Livingstone tunsi harmia siitä, että hänen työnsä hedelmien kanssa

siten meneteltiin, niin siitä ei häntä millään tavoin voi moittia;

sitäpaitse on hänen suhdettansa Englannin maatieteelliseen seuraan

monella taholla kuvattu pahemmaksi kuin se olikaan.

Hänen luonteessansa on monta hyvin miellyttävää ja rakastettavaa

puolta. Hänen lempeä tyyneytensä ja rohkea luottamuksensa työnsä

menestymiseen eivät häneltä koskaan kadonneet. Hänen suustansa ei

päässyt milloinkaan valitusta tuskallisesta levottomuudesta eikä hänen

pitkällinen poissa-olonsakaan kotoa omaistensa luota saanut häntä

surullisiin vaikeroimisiin. Vaikka hänellä oli tilaisuus kotona viettää

rauhallista mukavaa elämää sivistyneen ja hienon yhteiskunnan

keskuudessa ja nauttien kaikkea, mitä aineellinen varallisuus ja

oppineiden ylhäisimpäin kansalaisten kunnioitus sekä perheen läsnäolo

olisivat hänelle voineet tarjota, valitsi hän kuitenkin mieluummin

vaivaloiset tutkimukset Afrikan tuntemattomissa aarniometsissä ja

terveydelle vahingollisilla suomailla, sillä hän oli pannut elämänsä

päämääräksi tutkia ja tunnetuiksi saattaa nämä maat niin suuressa

määrässä kuin hänen voimansa sallivat. Hänessä tapaamme todellakin

uljuutta, jäykkyyttä ja kestäväisyyttä suurimmassa mitassa. Vaikka

hänen mielensä paloi päästä kotiin, ei hän kuitenkaan jättänyt työtänsä

kesken.

Hänen sielunvoimistaan on erittäinkin merkillinen hänen erinomaisen

hyvä muistinsa. Kun Stanley oli hänen kanssansa Udshidshissa, ihmetteli

hän suuresti, että Livingstone ulkoa luki pitkiä runoja Englannin

etevimpäin runoilijain teoksista, vaikka hän pitkään aikaan ei ollut

tilaisuudessa saada kirjoja käsiinsä. Mutta tämä seikka lienee

selitettävä siten, että sellainen muisti, jota ei ylen paljon uusilla

asioilla vaivata, uudistaa kaikki ennen saadut tiedot ja painaa ne sitä

tarkempaan talteen. Hänen vanha ulkomuotonsa, hänen pitkää ikää ja

monia vaivoja osoittava raskas käyntinsä, hänen koukistuneet hartiansa

ja harmaa partansa peittivät toisennäköisen kuoren alle sen vilkkaan

leikillisyyden ja hänen elonvoimasta hehkuvan ja voimakkaan sielunsa

runsaat lahjat, jotka hänessä piilivät ja tulivat aina esiin kun hän

kertoi lukemattomia leikillisiä pilajuttuja tai kertomuksia entisistä

metsästysretkistä, joissa päätehtävä aina oli jollakin hänen

ystävistänsä. Omia ansioitansa hän ei milloinkaan kiitellyt.

Kun Livingstonen luonnetta tarkastetaan uskonnolliselta kannalta,

täytyy hänestä sanoa, että uskonto hänessä parhaiten ilmestyy hänen

elämässänsä ja töissänsä. Uskonto näyttäytyi Livingstonessa

parhaimmalta puoleltansa. Se johti aina hänen käytöstänsä sekä

hänen omia palvelijoitansa, että pakanallisia maan asukkaita ja

ulkokullattuja Arapialaisiakin kohtaan ja kaikkia muitakin kohtaan,

joiden kanssa hänellä oli jotakin tekemistä. Uskonto oli hänen tehnyt

hiljaiseksi ja hurskaaksi kristityksi; ihmisluonnossa oleva

raakamaisuus ja yksipäisyys oli hänestä kadonnut ja poistunut. Hän oli

tullut erittäin ystävälliseksi seurakumppaniksi ja erittäin lempeäksi

isännäksi. Ensi kerran tullessaan Udshidshiin sai hän Arapialaisten ja

heidän jälkeistensä puolelta kokea vihamielisyyttä ja kaikellaista

kiusaa, mutta hänen tyyni ystävällisyytensä ja lempeä iloinen

luonteensa muutti kaikkien mielet niin, että häntä siellä viimein

yleisesti kunnioitettiin. Yksin muhamettilaiset, jotka yleensä eivät

koskaan liioin osoita ystävyyttä kristittyjä kohtaan, olivat häneen

mieltyneet eivätkä milloinkaan kulkeneet hänen huoneensa ohitse häntä

tervehtimättä, tavallisesti lisäten sanat: "Jumalan siunaus sinua

seuratkoon!" -- Joka sunnuntaiaamuna keräsi hän ympärillensä vähäisen

ystäväpiirinsä ja luki yksinkertaisella luonnollisella äänellä

rukouksia ja jonkun luvun raamatusta; sen jälkeen hän piti tästä lyhyen

selityksen, jota kaikki kuulijat tarkkuudella ja utelijaina

kuuntelivat.

Se seikka, että Livingstone niin suuressa määrässä on jaksanut kestää

kaikkia niitä vaivoja, joita Keski-Afrikan Eurooppalaiselle sopimaton

ilmanala ja vaivaloisen matkustuksen rasitukset ylenpalttisen

runsaasti tarjoavat, ei ole yksinomaisesti sanottava hänen lujan

ruumiinrakennuksensa, vaan myöskin hänen kohtuullisen ja säännöllisen

elämänsä ansioksi. Hänen oma lääkäri-taitonsa pelasti myöskin hänen

monta kertaa turmiollisista taudeista, jotka ovat Afrikan ilmanalassa

tavallisia, ja jotka olisivat paljon aikaisemmin tappaneet

tottumattoman matkustajan.

Olemme koettaneet täten antaa lukijalle kuvan Livingstonen luonteesta

ja hänen vaiherikkaasta elämästänsä sekä lyhykäisesti kertoa pääkohdat

hänen toimistansa, jotka parhaiten todistavat mikä suuri ja jalo henki

asui hänen rinnassansa ja millä uutteruudella hän pitkitti työtänsä,

jonka seurauksena viimein oli, ettei hän kotomaassa omaistensa seurassa

saanut päättää päiviänsä, vaan kuoli kaukana villien raakalaisten

maassa, etäällä kaikista sivistyneistä ihmisistä ilman mitään helläin

ja rakkaiden ystäväin apua.

Mutta häntä elähytti aina se toivo, että Kaikkivaltias hänen työllensä

antaisi sen menestyksen, että siitä seuraisi siunausta ja edistystä

Keski-Afrikan kurjuudessa eläville asukkaille ja toivokaamme, että

myöskin niin tapahtuu, sillä ovathan Eurooppalaiset useissa paikoin jo

perustaneet uudisasuntoja, lähetyssiirtokuntia ja kauppapaikkoja noiden

pimeydessä vaeltavain pakanain keskuuteen, eikä kukaan voine kieltää,

että etupäässä tohtori Livingstonen työ, hänen ihmisrakkautta henkivät

kirjoituksensa ja uutterat muistutuksensa kotomaansa hallitukselle ovat

aikaansaaneet sen, että orjakauppa on englantilaisten sotalaivojen

avulla erittäin suuressa määrässä saatu vähennetyksi sekä Atlantin,

että Intian-meren puolella. Kaikkien täytyy myöntää, että uuttera ja

vaatimaton lähetyssaarnaaja ja matkustaja Taavetti Livingstone on

töillään tehnyt nimensä ikuisesti muistettavaksi ja että hän on

osoittanut olleensa sellainen ihmiskunnan ystävä, jommoisia sangen

harvoin tavataan.