I.

Erinomaisella mielihyvällä katselee ihmis-ystävä sellaisia henkilöitä,

jotka vaatimatta minkäänlaatuista omaa hyötyä työskentelevät

ihmiskunnan yhteiseksi eduksi ja varsinkin sellaisten kanssa-ihmisten,

joille onni ei ole suonut samoja etuja kuin rikkaille ja sivistyneille.

Kun tämänkaltainen työ sitäpaitse tehdään suurimmalla uutteruudella, ja

kun se on saanut alkunsa siitä osanottavaisuudesta, jonka Luoja

muutamille on antanut runsaammassa määrässä kuin toisille, niin on se

sitä kauniimpi, kuta harvinaisemmin sitä ylimalkaan nähdään. Sillä

ihmisluonnossa on jo alkuaan taipumus itsekkäisyyteen, ja paljo

useammin nähdään yksityisten sortavan toisten oikeutta oman etunsa

suurentamiseksi, kuin auttavan lähimmäistään, kärsien itse vahinkoa ja

siitä huolimatta kuitenkin uhraavan työnsä toisten hyväksi. Että

kuitenkin sellaisia ihmisiä on, jotka viimeksi mainitulla tavalla

tekevät, siihen on etupäässä syynä hengen sivistys ja nöyryys. Se mies,

josta tässä on aikomuksemme puhua, on koko elämässään osoittanut

olevansa juuri sellainen, että hänestä voi sanoa kaikki nämä ylistykset

vähintäkään liioittelematta.

Taavetti Livingstone oli syntynyt vuonna 1815 vähäisellä Ulva-nimisellä

saarella, joka kuuluu Hebridien saaristoon Skottlannin luoteisella

kulmalla. Hänen iso-isänsä oli köyhä mies, joka oli vuokrannut tämän

pienen saaren asumasijaksensa. Köyhyydestä huolimatta oli sekä hän että

hänen esi-isänsä pysyneet aina kelpo miehinä. Joku noista kovassa

työssä karaistuista miehistä oli koko kotoseudullansa tunnettu

tavallista suuremmasta ymmärryksestään ja älykkäisyydestään ja hänen

kerrotaan kuolinvuoteellansa kutsuneen kaikki lapsensa ympärillensä ja

sanoneen heille: "Minä olen kaiken ikäni tarkoin kuulustellut kaikki

tarinat, jotka olen saanut kuulla suvustamme, enkä ole esi-isistämme

kuullut ainoatakaan sanottavan epärehelliseksi mieheksi. Jos siis joku

teistä tahi lapsistanne rupeaisi epärehelliseksi, niin se ei ole mikään

sukuvirhe. Minä jätän teille tämän muistutuksen: olkaa rehelliset!"

Tämä varoitus annettiin sellaisella ajalla, jolloin, kuten Englannin

mainio historioitsija _Macaulay_ kertoo, ylämaan asukkaat olivat

melkein yhtäläiset kuin Kafferit Kap-maassa; jokainen, joka oli

varastanut karjaa, taisi päästä rangaistuksesta vapaaksi, kun vaan

antoi osan saaliista heimokuntansa päällikölle.

Livingstonen esi-isät olivat alkuansa katolilaisia, mutta heidän

isäntänsä kännytti heidät protestanteiksi käyskennellen heidän

keskuudessaan uutta oppia saarnaamassa ja hänen seurassaan oli mies,

joka kädessään heilutteli keltaista keppiä. Tämä katu oli kartanon

alustalaisten huomion vetänyt puoleensa suuremmassa määrässä kuin

isännän saarnat, ja uusi oppi kulki kauan sen jälkeen "keltaisen kepin

opin" nimellä.

Köyhyys pakoitti viimein asukkaat Ulva saarelta muuttamaan eräälle

puuvillatehtaalle kauniin Clyde-virran varrelle lähellä Glasgow'ia.

Täällä rupesi Livingstonen isä, palveltuansa tehtaalla, viimein

pitämään vähäistä kauppaa, jolla hän ansaitsi elatuksen perheellensä.

Hän kasvatti lapsensa erinomaisella lempeydellä ja rakkaudella, jolla

hän voittikin heidän sydämmensä niin suuressa määrässä, että

Livingstone vielä vanhoilla päivillään häntä muistelee suurimmalla

hellyydellä ja kunnioituksella. Perheen varattomuuden vuoksi pantiin

nuori Taavetti työhön pumpulitehtaaseen, että hänen pieni ansionsa myös

olisi helpoituksena tulojen ja menojen sovittamisessa yhtä suuriksi.

Poika oli silloin 10-vuotias ja hänen opinhalunsa tuli jo silloin ilmi,

sillä ensimmäisestä viikkopalkastaan käytti hän osan ostaaksensa

latinan kieliopin, jota hän uutterasti luki tehtaan iltakoulussa

ja kotona. Hän oppi tuntemaan roomalaisia kirjailijoita, ja

kuudennellatoista ikävuodellaan tunsi hän jo Virgiliuksen ja

Horatiuksen runot kokonaan. -- Paitse vanhoja roomalaisia runoilijoita,

luki hän suurella innostuksella kaikellaisia muitakin kirjoja, mutta

romaaneja hän ei lukenut. Tieteelliset kirjat ja erittäinkin

matkakertomukset saivat hänet ihastumaan; mutta hänen isänsä, joka

arveli tieteellisten kirjojen sotivan uskontoa vastaan, tahtoi

pakoittaa poikaa lukemaan vakavia uskonnollisia kirjoja, josta viimein

oli syntynyt isän ja pojan välillä niin suuri erimielisyys, että isän

täytyi käyttää vanhemman-oikeuttansa poikaa kohtaan ja viimeisen kerran

sanoo Livingstone saaneensa tutustua kepin kanssa, kun hän ei suostunut

lukemaan Wilberforce'n käytännöllistä jumaluusoppia. Mutta tämä

vastahakoisuus yksitoikkoisten ja kuivasisältöisien hengellisten

kirjojen lukemiseen oli sittemmin kadonnut, kun Livingstone jonkun

vuoden kuluttua oli saanut käsiinsä toht. Dick'in oivalliset teokset

"Uskonnon filosofiiassa", ja "Filosofiian tulevasta olemuksesta".

Näistä kirjoista oppi Livingstone sen, jota hän hartaimmasti oli

toivonutkin, nimittäin, että hänen oma ajatuksensa oli oikea siinä

kohden, ettei uskonto ja tieteellinen oppi ole keskenänsä vihollisia,

vaan ystäviä. Livingstone oli saanut jumalisen kasvatuksen Skottlannin

valtiokirkon opissa, ja oli helposti käsittänyt ihmisen sovitus-opin

vapahtajan kautta, mutta nyt vasta hän rupesi ajattelemaan, että hänen

tuli sovittaa nämä opinkappaleet itseensä. Hänessä heräsi palava

halu saada voimiensa mukaan työskennellä onnettomien pakanoiden

saattamisessa kristin-opin ja evankeliumin valoon. Sen vuoksi hän

päätti lähteä lähetyssaarnaajaksi Kiinaan. Voidaksensa sellaisena

toimiskella suuremmalla menestyksellä, rupesi hän lukemaan lääke-oppia.

Hänen palava halunsa kiihoitti häntä aina uusiin tutkimuksiin ja kun

hän 19 vuoden ijällä oli tehtaassa otettu kehrääjäksi, luki hän yhä

edespäin, niin, että hänellä oli kirja avoinna luonansa ja taisi työtä

tehdessään painaa mieleensä yhden lauseen kerrallaan, jonka hän kirjan

ohitse kulkiessaan oli siitä ennättänyt lukea. Kas tässä kaunis

esimerkki nuorisolle seurattavaksi! Työstänsä hän sai niin hyvän

palkan, että hän talvi-ajoilla harjoitteli opintoja Glasgow'issa ja oli

taas seuraavana kesänä tehtaan työssä. Omin apuinensa oli hän siten

työskennellyt saamatta vähintäkään aineellista kannatusta muilta ja hän

olisikin täyttänyt aikomuksensa mennä Kiinaan, mutta muutamat hänen

tuttavistansa kehoittivat häntä menemään Lontoon lähetysseuraan, koska

se oli kaikin puolin vapaa lahkolaisuudesta. Se ei lähetä pakanoille

episkopaalisen kirkon, ei presbyterisen eikä independentti-seurakunnan

oppia, vaan Kristuksen puhdasta evankeliumia, ja tämä olikin

Livingstonen mielestä aivan oikein.

Kun Livingstone oli suorittanut lääkärin arvoon vaadittavat tutkinnot

ja Englannissa laajentanut jumaluusopillisia tietojansa, oli hän valmis

lähtemään Kiinaan, mutta samaan aikaan oli syttynyt ankara sota

Englannin ja Kiinan välille. Livingstone ei sen vuoksi tahtonut lähteä

rauhattomalla ajalla tuohon eurooppalaisille suljettuun maahan. Sen

sijaan avautui hänelle uusi toiminnan ala Afrikassa, johon hänen

halunsa kääntyi luettuansa toht. Moffat'in teoksia. Hän astui siis

laivaan v. 1840 ja tuli Kap-kaupunkiin, josta hän vähän ajan kuluttua

lähti sisämaahan, kulkien ensin laivalla Algoa-lahteen, ja sieltä

maata myöten Kuruman-nimiseen lähetys-siirtokuntaan, Betshuanien

maassa, noin 700 engl. peninkulmaa[1] Kapkaupungista koillista kohti.

Tämän lähetys-uudisasuntolan olivat lähetyssaarnaajat Hamilton ja

Moffat perustaneet kolmekymmentä vuotta sitä ennen ja se oli jo

pidettävä etäisimpänä paikkakuntana sillä seudulla, jota taisi lukea

lähetystoimen työ-alaksi. Lähetys-huone ja kirkko olivat täällä

rakennetut kivestä, ja puutarhat, joita Kuruman-joki kasteli, kasvoivat

hedelmäpuita ja viiniköyunöksiä. Eurooppalaiset viljalajit menestyvät

täällä erinomaisen hyvin, ja seudun kauneutta enentää suuressa määrässä

ympäristön autio ja kolkko ulkomuoto. Koko paikan kauneus ja tuottavuus

on lähetyssaarnaajain ansiona pidettävä. Livingstone mieltyi tähän

seutuun suuresti, ja lienee siihen ollut sekin syynä, että hän täällä

oli tullut tuntemaan elämänsä seurakumppanin, toht. Moffat'in tyttären

Mary'n, jonka hän v. 1844 nai. Avio-elämässään oli Livingstone

onnellinen; hänen vaimonsa, joka oli saanut huolellisen kasvatuksen,

oli syntynyt Afrikassa ja oli tottunut maan oloihin sekä kaikellaisiin

talous-askareihin, joita vaaditaan talon-emännältä, joka asuu

sivistyneiden kansain rajojen ulkopuolella. Kolme poikaa ja yksi tytär

olivat Livingstonen yksinäisessä elämässä suurena hauskuutena.

Asuttuansa jonkun aitaa Kurumanissa ja Mabotsa'ssa lähellä Kurumania,

siirtyi Livingstone etemmäksi koillista kohti ja asettui Kolobeng'iin,

Betshuanien maassa. Mabotsa'ssa uhkasi kerran Livingstonea ankara

hengen vaara. Sitä seutua näet rasitti suuressa määrässä petoeläinten,

varsinkin leijonain paljous. Päästäksensä näistä haitallisista karjan

hävittäjistä lähti kerran joukko miehiä metsästysretkelle ja saivatkin

joukon leijonia piiritetyksi. Livingstone oli lähtenyt mukaan

saadaksensa jonkun pedoista ammutuksi, mutta tällä matkalla kävikin

niin onnettomasti, että kuolettavasti haavoitettu leijona hyökkäsi

häntä vastaan ennenkun hän ennätti sen torjua päältänsä, puri häntä

ankarasti vasempaan käsivarteen, ja olisi ehkä repinyt hänet

kuolijaaksikin, jos eivät hänen seuralaisensa olisi häntä pelastaneet.

Omituisena ilmiönä kertoo Livingstone, ettei hän tässä tilaisuudessa

tuntenut vähintäkään tuskaa, vaan oli ikäänkuin horroksissa, vaikka

hän kyllä selvästi näki ja ymmärsi vaarallisen tilansa. Kun leijona

ravisti häntä niinkuin kissa hiirtä, katosi hänestä kaikki pelko ja

kauhistuksen tunne ja hän arvelee, että sama tunne mahtanee olla

kaikilla muillakin otuksilla, jotka joutuvat raatelevan pedon

saaliiksi, ja että tätä tunnetta täytyy pitää laupiaan Luojan säätämänä

seikkana, joka otukselta helpoittaa kuoleman tuskan.

Betshuani-kansan eri heimokunnista kertoo Livingstone, että heillä on

nimet eri eläinten nimien mukaan. Niin merkitsee esim. Bakatla-heimon

nimi -- apinasta syntyneitä, Bakuena -- alligatorista syntyneitä,

Batlápi -- kalasta syntyneitä j.n.e., ja kukin heimokunta välttää

kaikin tavoin sellaisen elävän tappamista, josta sillä on nimensä.

Näyttää siis siltä, kuin he ennen olisivat olleet eläinten

palvelijoita, kuten muinaiset Egyptiläiset. Kun tahtoo kysyä mihin

heimokuntaan joku kuuluu, kysytään mitä eläintä hän "tanssii", sillä

asukkaat käyttävät selittäessään sukuansa sanaa "bina" (tanssia) sen

elävän nimen kanssa, josta heillä on nimensä. Arvattavasti on samaa

eläintä ennen jumalana palveltu ja sen palvelukseen on tanssiminenkin

kuulunut. Samaa elävää he vieläkin pelkäävät ankarasti.

Livingstone asettui asumaan Bakuena-heimokunnan keskuuteen, ja tuli

pian hyväksi ystäväksi sen ruhtinaan Sitshelin kanssa. Tämä mies oli

erittäin ymmärtäväinen ja hyväntahtoinen. Jo alussa oli Livingstone

mielihyvällä huomannut hänen taipuvaisuutensa ystävyyteen häntä kohtaan

ja sittemmin onnistui hänelle saada Sitsheli käännetyksi kristinuskoon,

jota oppia hän uutterasti rupesi selittämään alamaisillensakin.

Kun Sitsheli vielä oli lapsi, oli hänen isänsä suututtanut alamaisensa

niin, että he hänen tappoivat ja eräs ala-ruhtinas anasti vallan. Joku

mahtavampi mies, joka oli entisen kuninkaan sukulainen, oli surman

käsistä pelastanut hänen lapsensa. Näiden ystävät kehoittivat

naapurikansan Makololojen kuningasta Sebituane'a auttamaan Sitsheliä

takaisin hallitukseen ja sen hän tekikin, josta Sitsheli koko elämänsä

oli kiitollinen hänelle. Hän oli jo saanut valtansa vahvistetuksi kun

Livingstone tuli hänet tuntemaan. Sitsheli mielistyi pian

Livingstoneen, vaikka hän ensin suuresti peljästyi kuullessaan

Livingstonen puhuvan sellaisista asioista kuin "viimeisestä tuomiosta,

tulevasta elämästä, suuresta valkoisesta istuimesta, johon Hän istuu,

jonka kasvojen edessä taivas ja maa vapisevat", j.n.e., ja sanoi

Livingstonelle: "Sinä saat minun peljästymään, -- näistä sanoista minun

luuni vapisevat ja minulla ei ole enää voimaa ollenkaan; -- mutta minun

esi-isäni elivät samaan aikaan kuin sinunkin; miksi he eivät tänne

ennen saaneet tietoa näistä hirvittävistä asioista? Nyt he ovat kaikki

menneet pois pimeyteen, tietämättänsä mihin ovat joutuneet." --

Livingstone koki selittää matkan vaikeutta ja pituutta ja miten

valistus ja oppi vähitellen leviää etemmäksi parannettujen

kulkuneuvojen, laivojen y.m. avulla, ja lausui varmaan uskovansa, että

kristin-oppi vielä on leviävä kaikkeen maailmaan kaikkien kansojen luo

kuten vapahtajamme on ennustanut.

Kun tilaisuus ilmestyi, rupesi Sitsheli erittäin suurella innolla

opettelemaan lukemaan ja kuunteli hyvin mielellänsä Livingstonea kun

hän luki raamattua, etenkin profeetta Jesajan ennustusta, josta

Sitsheli usein niin ihastui, että hän lausui: "Kas sepä vasta oli mies,

tuo Jesaja! Hänpä oikein osasi kelpo lailla puhua!" Niin mielellään

rupesi Sitsheli lukemaan, että hän unhotti entisen lempi-toimensa,

metsästämisen, ja tarpeellisen liikunnon puutteessa alkoi hän, joka oli

laihanpuoleinen mies, pian lihota ja tuli jotenkin lihavaksi.

Kaikkialla tapasi Livingstone täällä rauhallista hyväntahtoista

väkeä, joiden kanssa oli helppo tulla toimeen, mutta he olivat paljo

heikommat kuin heidän naapurinsa Kafferit, jotka heitä suuressa

määrässä sortavat ja ahdistavat. Heidän pää-elatuskeinonsa on

karjanhoito ja metsästäminen, mutta maanviljelys on heille myöskin

tuttu. Metsänriistaa täällä on erittäin suurissa määrin ja sitä

pyydetäänkin hyvin monella tavalla. Suuria yhteisiä metsästysretkiä

panevat asukkaat toimeen siten, että ensin rakennetaan hyvin pitkät

lujat aitaukset, V kirjaimen muotoon niin että ne muodostavat toisessa

päässä kapean kujan, ja aitojen kulmaan jätetään aukko, jonka suulle

kaivetaan hyvin suuri kuoppa. Sen reunat peitetään tarkasti vehreillä

puun oksilla ja kun kaikki on valmiina, lähtee summaton ihmisjoukko

ahdistamaan metsän otuksia aitojen väliin. Peljästyneinä metsästäjäin

kovasta meluamisesta syöksee laumoittain kaikenlaisia eläimiä

aita-solaan, joka yhä kapenee, ja viimein juoksevat otukset suuressa

ahdingossa sekaisin eteenpäin, kunnes ne nurin niskoin putoavat

kuoppaan. Sillä tavoin pyydetään usein satamäärin varsinkin

antilooppeja, sebroja ja suurempia otuksia, niinkuin giraffeja,

elefantteja ja sarvikuonoja. Näiden rinnalla tavataan petoeläinten

joukossa leijonia, leopardeja, Kap-maan shakaaleja, erämaan kettuja eli

tsebroja y.m.m. Joskus jatkuu niin, että kuoppa tulee otuksia täyteen

ja toiset pääsevät toisten yli hyppimällä pakoon. Asukkaat sanovat

tuollaista pyydystä "hopo'ksi".

Livingstone eleli tämän kansan keskuudessa vuoteen 1852 saakka, jolloin

ankara kuivuus, joka uhkasi tehdä nälänhädän koko seudulle, pakoitti

Sitshelin muuttamaan heimokuntansa kanssa asuinsijaa Kolobeng-nimisen

virran rannalle noin 40 engl. peninkulmaa sen entisestä asuinpaikasta.

Uudispaikka sai saman nimen kuin virrallakin oli ja Livingstone seurasi

heimokuntaa asettuen hänkin asumaan Kolobengiin. Rakentaessaan asumusta

uudella seudulla täytyi Livingstonen itsensä tehdä kaikki työt, tehdä

tiiliä, muurata, olla seppänä, nikkarina j.n.e. sillä kansaa ei hän

voinut käyttää avukseen muutoin kuin käskyläisinä koska he olivat

kaikkiin töihin peräti tottumattomat. Kun hän jo oli merkinnyt

huoneensa paikan ja maahan pistetyillä puikoilla oli näyttänyt

minkälaiseksi huone oli tehtävä, olivat hänen apulaisensa vähällä tehdä

sen pyöreäksi, sillä heidän oli aivan mahdotonta ajatella nelikulmaista

asumusta, jommoista eivät olleet milloinkaan nähneet. Paitse näitä

tällaisia vastuksia oli erittäin suuri haitta Betshuanien naapureista

Transvaalissa, Boer'eista[2], joiden silmissä sekä lähetyssaarnaajat,

että englantilaiset kauppiaat ovat suurena kiusana. Boerit olivat

nimittäin tottuneet kohtelemaan alku-asukkaita väkivaltaisesti,

pakoittaen heitä usein orjuuteen ja rasittivat heitä muutoinkin kovasti

ja suurimmalla vääryydellä. Sitävastoin ovat ne boerit, jotka eivät ole

vetäyneet pois Englannin lakien suojeluksesta, tunnetut ahkerana,

raittiina ja erittäin vierasvaraisena kansanluokkana. Valitettavasti

ovat erämaan rajoilla asuvat boerit aivan toisenlaiset. Syntyneinä

sellaisessa maassa, jossa orjuus on varsin tavallista, ovat he

tottuneet pitämään sitä luonnollisena ja vaikka he uskonnollisen

opetuksen ja järjestetyn hallituksen puutteessa usein ovat vaipuneet

melkein yhtä alhaiselle kannalle kuin neekerit heidän ympärillään, on

heihin kuitenkin juurtunut tyhmä luulo, että he ovat naapureitansa

paljoa paremmat. He katselevat sen vuoksi englantilaisia kauppiaita

suurimmalla epäluulolla, ja pelkäävät, että he neekereille myyvät

pyssyjä ja ampuma-aseita, joten neekerit pian saisivat ylivallan, sillä

boerien ylivalta on vaan perustunut siihen, että heillä on paremmat

aseet, ja siten he ovat pitäneet kurissa neekerejä, joita on monta

vertaa enempi. Noita heikompia neekerejä vastaan tekivät he

Livingstonen aikana suurissa joukoissa oikeita metsästysretkiä, ja kun

he olivat saaneet miehet jostakin kyläkunnasta ampuma-aseillansa

karkoitetuiksi, oli tavallista, että he ryöstivät vaimot ja lapset

orjuuteen. Tekivätpä he useita ryöstöretkiä Sitshelin heimokuntaakin

vastaan silloin kun Livingstone asui Kolobeng'issä, hävittivät

Livingstonen asunnon ja turmelivat hänen kirjastonsa. Boerien alhainen

sivistyskanta näkyy siitäkin, että kuu he olivat saaneet kuulla

epätietoisia huhuja lordi Rosse'n suuresta tähtikiikarista

Kap-kaupungissa, he lausuivat suuresti paheksuvansa, että Englannin

hallitus sellaisen koneen oli varustanut heitä väjyäkseen toiselta

puolen vuoristoa.

Vuonna 1849 lähti Livingstone kahden Englantilaisen, Oswell'in ja

Murray'n kanssa tutkimusretkelle Ngami-järven seuduille ja kulki

silloin suuren Kalihari-erämaan kautta. Tämä erämaa, joka monin paikoin

on yhtä autiota ja kuivaa kuin Saharakin, on ollut suurena haittana

maan tuntemiselle, sillä harvat uskaltavat lähteä sen halki

kulkemaankaan. Monin paikoin on pelkkä melkoinen pölyhiekka näkyvissä

ja kosteita paikkoja on varsin harvassa. Kuitenkin asuu tässä erämaassa

ihmisiä, sillä siellä täällä kulkee pitkiä laaksoja ja entisten jokien

uurroksia, joiden pohjalla tapaa vettä kun niihin kaivetaan kuoppia.

Bakaliharit, joksi erämaan asukkaita sanotaan, ovat hyvin epäluuloiset

kaikkia muukalaisia vastaan ja säilyttävät vesipaikkansa suurimmalla

tarkkuudella. Luonto on kuitenkin kasvikunnassa luonut apukeinoja

janoon nääntyvän erämaan halki kulkijan hyväksi. Eräs vähäinen kasvi,

joka ulkomuodoltaan on ihan vähäpätöisen näköinen, on erämaan

asukkaille suurena siunauksena. Kun tämän kasvin juurta kaivaa pari

kolme korttelia, tapaa maan sisässä noin lapsen pään kokoisen

juurimukulan, joka sisältä on hyvin mehukas ja sen neste on

virvoittavaista. Toinen yhtä hyödyllinen kasvi on vesimeloni, joka

sade-ajan lopulla kasvaa suurissa määrissä ja sen hedelmiä syövät

kaikki eläimet erittäin halukkaasti.

Livingstonen ja hänen toverinsa matka alkoi Kesäkuun alussa.

Kuljettuansa suurella vaivalla ja taistellen monenlaisten

vastuksien kanssa, saapuivat matkamiehet Tsuga-virralle, joka tulee

Ngami-järvestä. Maa tämän järven ympäristöllä on erittäin hedelmällistä

ja vesirikasta. Ngami-järven suuruus ei ole sen suurempi, kuin että

jalkamies voi kiertää sen ympäri kolmessa päivässä. Matkalla tänne oli

Livingstone tullut tarkemmin tuntemaan elämää erämaassa ja kaikkia

niitä vaaroja, joita saa kokea sen kautta matkustaessa. Livingstonen

aikomus oli jatkaa matkaansa Ngami-järven pohjoispuolelle mahtavan

_Sebituane_ nimisen ruhtinaan maahan, mutta tienoppaiden puute

pakoitti häntä kääntymään takaisin.

[Kuva: Ngami-järven keksintö.]

Seuraavana vuonna, 1850 lähti Livingstone uudestaan näille seuduille,

mutta tultuansa Ngamin rannoille täytyi hänen kääntyä takaisin, sillä

hän tuli sairaaksi ja hänellä oli perheensä mukanansa. Sebituane

lähetti lähettiläitä Kolobeng'iin viemään lahjoja Livingstonelle ja

samalla hän antoi käskyn välillä asuville erämaan asukkaiden

ruhtinaille, Sekomille ja Letshulatebe'lle, etteivät he saisi

Livingstonea estää jos hän tulisi kolmannen kerran. Livingstone

lähtikin vielä kerran ja saapui Sebituanen alamaisten Makololojen luo,

jotka vastaanottivat hänet suurella ilolla ja ilmoittivat hänen tulonsa

heti ruhtinaallensa. Sebituane tuli kohta Livingstonea vastaanottamaan

ja he kohtasivat toisensa vähäisellä saarella suuressa Liambey- eli

Sambesi-virrassa, jonka yläjuoksulle nyt ensi kerran oli saapunut

eurooppalainen.

Näillä seuduilla tavataan erittäin merkillinen pieni kärpäsen

kokoinen elävä, jota nimitetään tsetse. Tämä hyönteinen on Etelä- ja

Keski-Afrikassa sangen suurena rasituksena, sillä jos se kerrankin

puree raavas-eläintä, hevoista tahi koiraa, kuolee purtu eläin

auttamattomasti, usein aivan heti, mutta joskus pitemmän ajan,

tavallisesti kymmenen päivän kuluttua. Imevät vasikat, muuli-aasit,

aasi ja vuohi sekä metsänotukset eivät kuitenkaan kärsi vähintäkään

tsetsen puremasta, eikä sen purema tuota ihmisellekään mitään vahinkoa.

Tästä turmiollisesta hyönteisestä ei Livingstone tiennyt mitään

tullessaan Sebituanen maahan, ja häneltä kuolikin sentähden 43 härkää

kun hän ei tiennyt eläimiänsä varoa. Sebituane, jota Livingstone

kuvailee jaloimmaksi afrikalaiseksi ruhtinaaksi, jonka hän koskaan oli

tullut tuntemaan, lupasi heti ensi kerran kohdatessaan Livingstonen,

antaa hänelle tarpeeksi monta härkää, koska hän arvasi hänen juhtansa

tulleen tsetsen puremiksi, kuten ne olivatkin.

Sebituane oli silloin kun Livingstone hänet ensi kerran tapasi, 45

vuoden ijällä. Ulkomuodoltaan oli hän paljo vaaleampi kuin tavalliset

neekerit, hoikka ja pitkä, sekä kaljupäinen. Käytöksessään osoitti hän

arvokasta malttia ja puheessaan oli hän suorempi kuin kukaan muu

ruhtinas, jonka Livingstone oli tavannut. Sotilaana oli hän tunnettu

parhaimmaksi kaikista uudis-asuntojen toisella puolella. Rohkeudellaan

ja uljaalla toimellansa oli hän saanut kansansa, Makololot, kohotetuksi

suureen mahtavuuteen, ja taisi vastustaa tuota sotaisaa ja voimakasta

kafferilaista Matebele-heimokuntaa, jota suuresti peljätty Mosilikatse

hallitsi. Sodassa johti Sebituane itse joukkojansa, ja vihollisen

ilmestyessä koetteli hän sotatapparansa terää, kehuen sitä kyllä

teräväksi ja uhkasi, että joka selkänsä kääntää viholliselle, hän saisi

siitä maistaa. Sebituane oli niin nopea juoksemaan, että jokainen

tiesi, ettei pelkuri päässyt häntä pakoon. Jos joku vältti taistelua

tai vetäytyi siitä pois, oli Sebituanen tapa pilkallisesti kysyä

tahtoiko tämä mieluummin kuolla kotona, ja tämän toivon hän

tavallisesti täytti siten, että viipymättä mestautti pelkurin.

Sodassa Matebelejä vastaan, jotka asuivat Sambesi-virran eteläpuolella,

teki Sebituane tietämättänsä ihmiskunnalle hyvän työn kun hän karkoitti

virrassa olevien saarien asukkaat, jotka olivat auttaneet hänen

vihollisiansa. Nuo saarien asukkaat olivat nimittäin rosvoina kauan

estäneet kaikkea kulkua virtaa myöten ja sen yli. Nyt oli pääsö

Sebituanen maahan avattu. Hän itse osoittihe Livingstonea kohtaan

erittäin vierasvaraiseksi ja oli suuressa määrässä helpoittanut

Livingstonen tänne tuloa. Sebituane tiesi kaikki tärkeämmät tapaukset

maassansa, sillä hänellä oli erittäin hyvä taito saada alamaisiansa

itseensä mieltymään. Alhaisimpiakin köyhiä kohteli hän ystävällisesti

ja suurella vierasvaraisuudella. Tästä ihastuneina nämä mieltyivät

häneen ja antoivat hänelle kaikkia tietoja mitä suinkin taisivat.

Sebituane ei laskenut ainoatakaan muukalaisparvea luotansa menemään

antamalla heille jokaiselle, yksin heidän palvelijoillensakin, jonkun

lahjan, ja täten levisi hänestä hyvä maine laajalta ympäri. Jokainen

ihaili hänen hyvää sydäntänsä ja viisauttansa. Hän ihastui suuresti

siitä luottamuksesta, jonka Livingstone oli osoittanut tuodessaan

mukanansa perheensäkin. Sentähden hän tahtoi Livingstonelle näyttää

koko maansa ja lupasi hänelle minkä paikan hyvänsä tämä vaan tahtoi

asuaksensa.

Livingstone päättikin asettua tänne asumaan ja vaikuttamaan

lähetyssaarnaajana, ja hänen seuraajansa h:ra Oswell aikoi täällä

ruveta tarkempia maantieteellisiä tutkimuksia tekemään. Mutta aivan

kohta hänen tulonsa jälkeen sairastui Sebituane keuhko-tulistukseen

ja kuoli lyhyen ajan kuluttua. Hallitus jäi hänen tyttärellensä,

Ma-mochisane'lle, joka kyllä lupasi Livingstonelle asuinpaikan

ilmaiseksi, missä hän vaan tahtoi, mutta kun korkeammat seudut, jotka

ovat terveellisimmät, olivat vaikeammat puolustaa virran eteläpuolella

asuvien vihollisten hyökkäyksiä vastaan kuin virran rantamaat, jotka

taas olivat terveydelle varsin vahingolliset, niin lähtivät Livingstone

ja Oswell matkustamaan etemmäksi ja löysivät silloin Sambesin

keski-juoksun, keskeltä mannermaata. Tämä keksintö oli tärkeä, sillä

sitä ennen ei tiedetty Sambesin siellä olevankaan. Virta oli silloin

kuivimmallaan ja kuitenkin oli siinä kolmesta kuudensadan kyynärän

leveydeltä syvää vettä. Oswell sanoi, ettei hän missään, ei edes

Intiassa, ollut nähnyt niin komeata virtaa. Tulvan aikana se nousi

ainakin kymmenen kyynärää ja muutti silloin laakeat rannat ympärillänsä

parinkymmenen engl. peninkulman laajuudelta järveksi. Sambesin ja sen

oikealta puolelta tulevan lisävirran Tshoben mäkinen maa on alhaista

suomaata, ja sen tiheitä kaisilistoja käyttivät Makololot luonnollisina

suojinansa vihollisiansa vastaan. Livingstone ei kuitenkaan tahtonut

asettua asumaan näin terveydelle vahingolliselle seudulle, vaan päätti

lähettää perheensä Englantiin kunnes hän itse olisi etsinyt jonkun

terveellisen ja muutoin edullisen seudun asuaksensa. Hän matkusti sen

vuoksi Kap-kaupunkiin, oltuansa jo 11 vuotta erillään sivistyneiden

ihmisten seurasta. Hän tuli Kap-kaupunkiin huhtikuussa 1852, jolloin

sota oli paraillaan Kafferien ja Englantilaisten välillä. Kuitenkin

pääsi hän kulkemaan aivan rauhallisesti uudisasuntojen kautta, yhtä

turvallisesti kuin jos hän olisi matkustanut Englannissa. Saatuansa

perheensä lähetetyksi laivalla Englantiin, lupasi hän itse palata

heidän jäljessään parin vuoden kuluttua, kun hän ensin oli etsinyt ja

löytänyt sopivan ja terveellisen seudun työ-alaksensa.

Livingstone oli jo viettänyt yksitoista vuotta Afrikassa, jolla ajalla

hän oli oppinut maan-asukasten kieltä ja tehnyt useita matkustuksia;

niiden ohessa hän oli tieteellisillä tutkimuksilla hankkinut

monenlaisia uusia tietoja, mutta hänen suurimmat keksintömatkansa

alkavat vasta vuodesta 1852 ja niitä aiomme tästälähin tarkastella.