(1876).
I
Ajuri, aja,
ma jotta joutuisin veljelliseen
pääkaupunkiin, jossa merkillinen
läsnäoloni kunnioittaisi
Norjan uskollista kansaa.
Ajoneuvoissa kolisevissa,
hurraahuutojen vaietessa,
liittolippujen levätessä,
annan gudbrandsdalilaisen
yksivaljakon itseäin vetää
Kaarle Juhanan katua ylös.
Rinteellä linnanmäen minut
veljeskuningas vastaanottaa
kädessä hattu, mut virkakunnitta,
sotilaitta ja poliiseitta,
selässä polvia notkistavaisen,
perustuslaillisen oikeistolaisen
hevosen,
mi kumartaa mulle
vasemmistolaiselle!
Imarreltuna, liikutettuna
vastaanotosta loistavasta
käsken ajurin ajaa
jotakin syrjäkatua pitkin
toisen luokan majataloon,
johon matkalaukkuni mitättömän
sekä tunteeni kätkeä saisin.
* * *
Frognersseternin näkötornista
katselen sinua,
uljas Norja.
Ma näen tunturisi
kuin äreät metsäsian selät,
missä kuusikko harjasten lailla
nousee vuossataisvääryyttä vastaan
ja valtiomuotoa puolittaista,
vastaan perhesovinnaisuutta,
perinnäisluulojen valtaa vastaan.
Ja vuorenrotkossa, rannalla vuonon
näen uskollisien norjalaisten
poliisikonttorin,
kirkon ja valtion varastoaitat,
puhdasoppisen Kristianian.
Ma pimeän Aulasi näen,
virkamiessynnytyslaitoksen
latinan myrkyttämine
seinämaalauksineen,
missä pitkäkorvaiset Marcellusnaamat
lukevat lakia, laativat yleisillä
varoilla kunnianloukkausjuttuja.
Ma matkahallitsijan,
kuninkaallisen matkahallituksen
hotellin näen,
ja mun terävä silmäni löytää myös sinut,
sa hullunkurinen huvimajalinna
Oscarshall,
jonne vapaa kuningas vapaan kansan
on sulkeutunut
Jumalan vapaassa luonnossa.
Ja ma näen sun harmajat seinäs,
Suurkäräjätalo,
asioita miss' suuria pohditaan,
raskaana niinkuin Dovrekirkko,
jossa luonnonäänet vielä
puhuvat outoa kieltä
kultuurin kastraateille,
jotk' eivät äidinkieltänsä taida.
Ma näen myös sinut,
Akershusin linna,
jossa Kruppin tykit
puoltavat kuningasvaltaa
sun vapauttas vastaan, Norja,
jota itse sa puollat,
sinä itse ja tunturisi!
Ma kaduilla näen
sun uppiniskaiset poikas,
Norjan kansa,
lainvääristäjäin kulkevan näen
ma jalkakäytävillä
sinun, isännän, polkiessa
vain mukulakiviä
liassa kadun.
Mut en näe suuria miehiäsi,
maanpakolaisia,
jotka niin suuria ovat,
ne että meillekin riittäis
ruotsalaisille suunnattomille!
Mut heidän äänensä kuulen,
kuten nuoruudessa sen ennen kuulin,
ja kun he huutavat mannermaalta,
niin pimenee vuono,
ja Gaustatunturi säihkyy
ja kaikuen vastaa.
Sa peitä pääsi, pronssikuningas vanha,
päälakeesi rakehet lyövät,
sa hevosen laukata anna,
lumivyöry on läsnä,
mi pakoon sun ajaa.
lakeijat kirkukoot silloin
latinankielistä veto'ansa,
talonpoikien huutoon se hukkuu,
kun he huutavat: "Herra hallitkohon!"